La Dolce Vita, shoppailua ja lämpöä
 
 

Kiirastorstai
Täällä on lähes unohtunut, että on pääsiäisviikko, joskin herkkukauppojen ikkunat ovat täynnä valtaisia suklaamunia. Suurimmat ämpärien kokoisia, silkkipapereissa, hörhelöissä, nauhoilla koristeltuna. Tämän kiirastorstain käytämme shoppailuun, siitäkin huolimatta, että Saaran kurkkukipu ei ollut vain ilmastoidun Setran ärsyttämänä kireä karheus, vaan koko kevään perheessämme pyörinyt tauti on taas pulpahtanut pintaan, ja nyt vuorostaan - uudestaan!! hitto - Saaran kurkussa.
 

Indipendenzalle odottamaan paikallisbussia, jota ei kuulu, siis äkkiä espresso pysäkki-cafeteriassa. Miten sormustimellinen kahvia voi olla niin hyvää? No, bussi 492 tuli, pääsimme Via Veneton nurkalle, kävelimme kohti Spagnaa. Lupaavia kauppoja, uskaltauduimme jopa Emperio Armanille sisään, eikä kukaan katsonut oudosti. Toisin kuin "English Home" -shopissa, jossa rouva kohotteli oikeaa kulmaansa niin, että jätin ostamatta ihanan esiliinan, joka oli ikkunasta meidät sisälle houkutellut.

Piazza Popololla pikaisesti silmäys tuplakirkkojen arkkitehtuuriin ja sitten hoksattiin sähköbussi 117. Bene!! Se veisi meidät Via del Grocelle. Siis äkkiä varaamaan kaksi paikkaa niistä kahdeksasta, joita muutaman metrin mittaisessa minibussissa oli. Kätevä vehje hoitamaan paikallista, ahtaiden ostoskatujen välistä liikennettä.

Saaralla oli ollut jo vähän huoli, saako hän edes kulutettua niitä kaikkia synttäreiltä ja joulusta säästettyjä, tutkimusapulaisena tienattuja, murmelin kirjahyllyn tyhjennysmyynnistä ansaittuja lukuisia eurojaan. Huoli poistui jo siestaan mennessä; samalla unohtui flunssa. Eikä kukkaroa tarvinnut avata kuin kolmessa liikkeessä: Vertecchi oli iso paperitarvikekauppa, josta löysimme kansioita, vihkoja, kortteja, kalentereita (ostin monta, tuliaisiksi), ja Saara löysi kavereille tuliaisia. Ikinä en ole nähnyt niin hienoja ja monenlaisia kertakäyttöastioita. Ison kassin kanssa lähdimme seuraavaksi Via Frattinan peli- ja lelukauppaan, jossa oli Nintendo 64:een pelejä! Ja loput eurot sitten kuluivatkin veljen tuliaisiin Disney-storessa. Via della Croce oli minulle mieluinen: italialaista keittiö- ja kattausdesignia... Huvilaan pieni Muranon lasiastia, ja Muranon lasia on piccolo koriste-esinekin Tiffany-lampun juurelle. Kädet täynnä kasseja menimme enoteca Anticaan, joka osoittautui vähintäänkin niin ihanaksi kuin oppaista oli luettukin. Rustiikki iso viiniliike, jossa sai myös hyvää italialaista ruokaa. Ja mikä parasta: sain vihdoin hyvää italialaista viiniä! Kun Pedro ei ole ollut jakamassa viinipulloa, olen joutunut tyytymään Vino della Casaan. Näin siksi, että talon viinit ovat ainoita, joita ravintoloissa tarjotaan laseittain. Ne eivät maksa juuri mitään, mutta eivät ne kyllä maistukaan juuri miltään. Nyt siis sain täyteläistä, kullankeltaista Ruffinon La Solataia-valkoviiniä. Jälkkäriksi otin pienen lasin Passito-jälkiruokaviiniä, joka on Vin Santon sukulainen ja siksipä - turhaan - toivoin saavani myös muutaman cantuccinin sen kanssa nautittavaksi. Toisaalta rusinainen, mutta raikas jalohomeisista rypäleistä tehty viini oli niin hyvää, ettei se edes seuraa kaivannut.

Humputtelumeininki jatkui: tein päätöksen, ettemme lähde metron ruuhkiin tai bussien etsintään isojen kantamustemme kanssa, vaan törsäämme vielä taksiin. Kokonaista kahdeksan egeä humahti, ja me säästimme jalkoja. Sitä paitsi meillä oli hiki muutenkin.

Olimme näet aamulla ajatelleet, että pukeudumme tyylikkäästi, kuten roomalaiset ainakin: tummiin housuihin, jakkuihin ja paitapuseroihin. Paikalliset kulkevat huhtikuun lämmössä ulstereissa, nahkatakeissa, kevyissä kevätturkeissa. Ja sellaisissa kengissä, että meidän tennari/kumipohja-hyvät-kävelykengät -lookimme näyttää todella rahvaanomaiselta. Turisteilta ainakin. Jo roomattarien kenkiä katsellessa tulee rakkolaastarit mieleen. Siis olimme tyylikkäitä ja hikisiä; Condottin apteekin mittari näytti 26 plussaa. Taksikyyti pelasti enemmältä hikoilulta.

Kevyen suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen vietimme hetken lueskellen, kirjoitellen tekstareita ja matkapäiväkirjaa, ja neljältä taas kohti vanhaa keskustaa. Seikkailtiin, kunhan käveltiin sinne tänne, kuljettiin vain.

Reitti vei Pantheonin aukiolle, oli aika istahtaa. Tiesimme, että turistikahvilat yhdellä Euroopan kuuluisimmista aukioista eivät ole edullisia, mutta olimme valmiit maksamaan ilmapiiristä, paikasta, jossa Pantheon kohoaa suoraan edessä. Uno Fanta, uno Limoncello (raikas sitruunalikööri), uno Aqua Minerale con casa - ja se paikka - 11,45 euroa!! Soitettiin pojille, tekstailtiin tutuille ja hetkeksi sorruimme miettimään ensi viikon ja loppukevään töitä, mutta väikkäri ja äikän esitelmä eivät kyllä kauan tunnelmaamme häirinneet.

Ennen kuin menimme illalliselle käytiin Pantheonissa, "kaikkien jumalten" temppelissä. Se on parhaiten säilynyt antiikin pyhättö Roomassa. Se on jotensakin käsittämätön mittasuhteiltaan, sellaisena vaikuttava. Sitten piipahdus Tazza d'Orossa ostamassa Saaran espressotuliaiset ipälle ja pikkuautoliikkeessä hakemassa Tompalle Burago.

Hosteria Antonio oli lähellä, näytti hyvältä, siis sinne. Vartti sen jälkeen kun olimme istuneet, iso meluinen ravintola oli täynnä. Cucina Italiana sai turistit ja paikalliset nauttimaan. Penne all' Arrabiata (putkimakaroneja suht tulisessa kastikkeessa) minulle ja Saaralle Spaghetti pecorino e peper. Minä jaksoin vielä secondo piattin, otin maksaa - sekin all'Arrabiata ja insalata mista. Jumalaista, mutta sitähän en saanut sanoa ääneen. Eikä minun paljon tarvinnut puhuakaan, tyttärelläni oli pärpätti-tuulensa. Minä vain kuuntelin, ja nautin. Kaikesta.

Bussilla kohti Andreottia, teimme ennätyksen valvomisessa, kello oli jo ykstoista toivotellessamme Buona Notte.

Pitkäperjantai
Täysikuu valvotti yöllä, miten lie tullutkin mieleen ne 14 vuoden takaiset tuntemukset, joita esikoista odottaessa Roomassa olivat. Silloin ei valvottanut, nukutti enimmäkseen. Kuitenkin silloin mietin, olenkohan koskaan uudestaan Roomassa, jaksaakohan lapsemme jakaa vanhempiensa reissaamisriemut. On jaksanut, aikoo tulla uudelleen Roomaankin ("nasta mesta"). Nukahdettuani uudelleen onnistuin venyttämään puoli kahdeksaan. Juuri kun alan oppia nukkumaan, on lähdettävä kotiin.

Aamiaispöydässä meille iski paniikki: enää kaksi päivää! Kaikkea ei ehditä, ei millään! Päätämme kuitenkin edetä aiotun mukaisesti. Eli ei mikään pitkänperjantain Via Dolorosa, vaan edelleen La Dolce Vita. Siis bussi 492 ja Via Veneton päähän. Elisabet Taylor ja Richard Burton asuivat kadulla 1960-luvulla. La Dolce Vitan, makean elämän häivähdys on vieläkin tällä upeiden 1800-luvun hienostotalojen kaduilla aistittavissa. Tosin syy, miksi sinne menimme ei ollut mikään 1960-lukulainen juttu, vaan Hard Rock Cafe! Cafe ei ollut auki, mutta T-paita ja muu rompekauppa kylläkin. Bravo! Paidat on saatava: kouluun ja rullislenkeille.

Jatkettiin kohti Villa Borghesea. Puistossa vuokrattiin tandem-pyörä, jossa rinnakkain istuen poljeskeltiin ja taluteltiin ylämäet (välitykset tai mitkä lienee päin seiniä!!) pitkin valtavan puiston teitä. Yhdeksi oli varattu sisäänpääsy museoon. Varaus oli pakollinen, sillä museoon otetaan vain 200 henkeä kerrallaan, mikä teki museovierailun oikein miellyttäväksi. Sisäänpääsyä odotellessa istuskeltiin auringossa, katseltiin turisteja, höpöteltiin niitä näitä, Saara – taas kerran – totesi, kuinka hän on tyytyväinen, että tuli etukäteen lukeneeksi ja ottaneeksi selvää nähtävyyksistä ja kaikesta Roomaan liittyvästä. Yhdeltä päästiin katsomaan villaa sisältä. Museorakennus on Borghese suvun renessanssipalatsi, joka suunniteltiin kestitys- ja huvikäyttöön. Kattomaalauksissa olikin Bacchuksia pilvin pimein. Berninin veistokset (mm. Daphne ja Apollo) olivat herkkiä, kauniita, mutta eniten pidin Antonio Ganovan veistämästä Napoleonin sisaresta. Kaikkiaan museo oli ehdottomasti hienoimpia museoita, joissa olen käynyt. Saarakin jaksoi katsella ja ihastella, vaikka viikkoon on renessanssia ja muita menneitä riittänyt yllin kyllin.

Pikkudösällä Berninin aukiolle, ja suoraan pysäkin edessä enoteca. Hmmm. Nyt Ruffinoa ja Passitoa kotiin vietäväksi. Oli jo myöhäisen lounastuokion aika. Siispä viereinen Ristorante Fontanella houkutti ikkunan meren elävillään. Saaralle pizzaa, aika outoa Roomassa, eikö?  ... :)

Päivälevolle hotelliin. Nuhanenä ei malttanut nukkua, pesi vain hiuksensa ja ilmoitti, ettei me olla Roomaan asti tultu lepäilemään. Allora, olen hyvin samaa mieltä. Bussilla Piazza Venetzialle ja vanhaan kaupunkiin. Vittorio Emmanuelin muistomerkille ei enää päästy, mutta Piazza del Campodigliolle noustiin. Museo jo kiinni menossa, joten tyydyimme istuskelemaan portailla ja katselemaan auringonlaskua, Forum Romanum katsastettiin samalla. Colusseumin seutuville alkoi kertyä väkeä, illalla siellä olisi paavin johtama ristisaattue, jonka sitten näimmekin hotellin telkkarista suorana lähetyksenä. Kyllä täällä katolisen maailman sydämessä uskonnolla on aivan eri asema kuin meidän luterilaisilla, viileillä ilmasto- ja tunnevyöhykkeillä.

Kevyen illallisen nauttimiseksi sopivan paikan hakemisessa kuluikin taas kilometrejä, - täällä kun on niin vähän ristoranteja ja muita ruokapaikkoja. Kierrellessä käytiin Il Gesu-kirkossa ja jossain toisessa ?? seuraamassa pitkänperjantain iltamessua (Roomassa on 350 kirkkoa!). Navonalla käytiin kahdessa ravintolassa jo istumassakin, mutta erinäisistä syistä ponkaistiin ylös ja häivyttiin. Onneksi. Siirryimmekin Pantheonin sivukujalle, ja söimme eka kertaa ulkona ulkona. Tumman taivaan alla, kävelykujan varrella, muiden turistien joukossa vaihteeksi bruchetta ja insalata caprese (olikohan sitä mozzarellaa marinoitu jotenkin vai oliko se muuten vain niin hyvää?). Jälkkäriksi Saara halusi Gelateria della Palmasta pistaasi-, minttu-, toffee -tötterön. Pääsin siitä minäkin osalliseksi.

 

Hotellissa vasta lähempänä kymmentä, molemmille hammastuet paikoilleen :) ja syvää levollista unta.
 
 
 

Buon giorno, Roma - tulo Roomaan
Vanhaa ja uutta Roomaa, sekä valtiovierailu Vatikaaniin
Napolin ja Pompeijin retki
La Dolce Vita, shoppailua ja lämpöä
Buona pasque ja arrivederci, toripäivä ja kotiin

Matkasivulle