Maanantain ohjelmassa Aurinkomatkojen virallinen saitteri. Siinä se aamupäivä vierähti. Paljon tuttuja paikkoja minulle, mutta jotain uuttakin. Mm. se, että Roomassa on miljoona skootteria, luulin, että vain puoli. Oli hyvä turnee, Tompalle kerralla Roomasta historiapaketti. Rundin jälkeen jäätiin muka shoppailemaan, mutta kuinka ollakkaan Visa olikin hotellihuoneen tallelokerossa, joten ei juuri mitään ostettu. Käveltiin taas!

Keskipäivän siesta: Tomppa halusi suihkuun ja minä piipahdin läheisessä Alimentarissa hakemassa pizza biancoa (pizza bianco on valkoista pizzaa, jossa ei ole ollenkaan tomaattikastiketta. Pizza rosso taas on punaista pizzaa, jossa ei ole ollenkaan tai vain vähän juustoa. Näihin en aiemmilla Rooman reissuilla ollut törmännyt, mutta nyt monessa paikoissa listoissa oli erikseen pizza bianco e pizza rosso). Tauon jälkeen poikani halusi shoppaamaan; kaikki matkarahat poltteli. Vastapäinen cd-kauppa, viereinen autojen pienoismalli-putiikki ja se Via Tommacellin Ferrari-kauppa saivat osansa. Käveltiin Via del Corso päästä päähän (noin 2,5 km?); huh niitä putiikkeja. Tomppa löysi vaikka mitä, minä lähinnä kaipasin Saaraa, jonka kanssa ei paljon shoppailla. Noh poikani vei mukanaan, ja minäkin ostin itselleni kesäksi salsahameen. Haaveena oli löytää Käntsyn synttäreille ja Lemposen Saaran lakkiaisiin joku ihana Rooma-mekko/housupuku, mutta se haave jäi toteutumatta.

PS.

Kaikilla Rooman matkoilla olen asunut eri hotellissa: vielä ei ole löytynyt sitä, joka olisi meitsin "omin". Sen on oltava lähellä Navonaa.

Löysin palvelunkin, jolla lempparihotelliaan voisi etsiä. Trivagossa on Rooman hotelleja reilusti valittavana. Nyt ei vain muuta puutu kuin rahaa ja aikaa lähteä. Kaikki tiet ...

Katu päättyy Vittorio Emmanuel II muistomerkkiin, sinnehän me tietty haluttiin. Edellisellä kolmella Rooman matkallanikaan en ole sen huipulle kiivennyt, nyt kiivettiin ja kierreltiin. Se näyttää alhaalta, aukiolta katsottuna, isolta, mutta vasta sen portailla ja pylväiden välissä tajuaa, kuinka mieletön se on. Parasta siinä on, että sieltä näkyy kauas Rooman terrakotan väristen talojen yli. Muistomerkin takaosasta löydettiin caffeteria, jonne menimme amerikkalaisturistien joukkoon ja maksamaan vino biancosta ja cokiksesta melkoisen summan rahaa. Tai tarkemmin ottaen siitä cokiksesta; valkoviinihän täällä maksaa alle puolet limpparin hinnasta. Seuraavaksi keksittiin lähteä sähköbussi 117:lla ajelulle. Suunnilleen päättäriltä päättärille. Tompalla meinas mennä hermot yhden pikkujässikän kanssa. Minä pääsin oman pikkujässikkäni kanssa hotelliin. Soitettiin kotiin: pronto! Onhan niitä ikävä: joka ilta on soiteltava.

Oikein pukeuduttiin illalliselle, mutta eipä sitten kuitenkaan menty Le Grotteen vaikka oli aiottu. Spagnan alueella eteen sattui Dolce e Doni -osteria/pasticceria, jossa päätimme syödä ulkosalla. Kuviteltiin syövämme kevyesti ja edullisesti. Ensimmäinen toteutui, toinen ei. Pastaa Tompalle ja salaattia minulle: hyvää ja kallista. Ja poikani osti minulle ruusun! Oi joi tätä onnea.

Tiistai aamuna herään kuten kotona (kuudelta Suomen aikaa, viideltä tätä aikaa. Salille ja töihin ei tarvitsisi lähteä, mutta minä tyhmä herään miettimään kaikkea. Aamuyö menee sitten torkkuessa, hyvä että edes niin …). Viehättävä pikkujuttu: aukaisen ikkunaluukut ja kuulen linnun laulavan. Vilpoisessa aamussa Flaminion metroasemalle, sieltä Ottavianolle ja Vatikaaniin: Tompalle 18. maa, 500 asukkaan Vatikaaani. Vihdoin sai Saaran kiinni. Aamulla mietin että on vähän "turhaa" osallistua kahden vuoden jälkeen taas uudelleen Aurinkomatkojen opastettuun kierrokseen Vatikaanissa, mutta kun melkein viisi tuntia oli Mervin miellyttävän opastuksen jälkeen kierrelty olin oikein tyytyväinen siitä, että Tomppa oli valinnut tämän vaihtoehdon. Vielä sunnuntaina poika mietti, että jos Vatikaanissa tutustuttaisiin keskenään kirkkoon ja kivuttaisiin cupolaan. Onneksi aie vaihtui. Jollei muuta niin ne Sikstiiniläiskappelin 500 neliötä Michelangelo Buonnarotin kattofreskoa ovat jonottamisen ja kierroksen arvoisia.

Kierroksen jälkeen lounaalle: penne all´arrabiata. Molemmille. Nyt oli edullista. Ja hyvää. Monen tunnin kävelyn jälkeen oli mukava istahtaa tunteroinen. Sen jälkeen Via Cola di Rienzolla Castroni-herkkukauppa houkutti: tällä kertaa tyydyin vain yhteen kassilliseen kotiin ja kesäkalaaseihin vietäväksi. Benettonilta Tomaskille shortsit ja minulle T-paita. Tepastellessa poikani jälleen kerran muistutti, että kasvava nuori tarvitsee energiaa. Ymmärsin, että oli aika etsiä gelateria; minä jätin jätskin väliin, bellini korvasi sen.

Iltakävely ja illallinen Pantheonin kujilla. Ruokaa (insalata gambretti ja pastaa) odotellessa Tomppa antoi Il Papierosta ostamansa paketin ja virnistää "en olisi kuitenkaan malttanut odottaa äitienpäivään". Nielaisen, onnistun pitämään kyyneleen piilossa.

Buona notte aikaisin, sillä huomenna, keskiviikkona lähdemme aamuvarhaisella kohti Vesuviota ja Napolinlahtea.

Buon giorno keskiviikkona varhain, vähän focacciaa aamiaishuoneessa ja melkein juosten Barberini-aukiolle: Napolin/Pompeijin retkipäivä sattui hyvin, sillä Roomassa satoi vettä, kannatti lähteä Etelä-Italian aurinkoon. Pompeijissa paistoi ja Tomppa oli kovinkin kiinnostunut (mistä kertovat kymmenet kuvat, joita siellä itsekseen kuvaili. Kaikkiaan Tomppa räpsi lähes 300 digikuvaa viikossa) elokuussa 79 tuhka/pölypilvien alle jääneestä kaupungista. Ja Mervi-opas sai kaupungin elämään. Domukset ja Pompeijin kadut saivat nykyisyyden jäämään taustalle. Parituntisen jälkeen lounastauko ja löysimme nyky-Pompeijin pääkadulta ristoranten, joka ei ollut vain turisteile. Hinnat sen mukaiset. Kunnon lounas vino della casan kera vain vähän toistakymmentä euroa. Simpukoiden liemi teki mieli ryystää lautaselta! Ja Burago-kauppa! Roomasta sellaista ei löytynyt, mutta Pompeijista kyllä. Matka jatkui kohti Napolia, ja juuttui sen esikaupunkiin. Jumiutuneen liikenteen vuoksi emme saaneet Napolissa vapaa aikaa kuin puolituntia: siellä voisi kyllä viettää joskus päivän, pari. Liikenne tosin oli kaoottinen, sen saimme jälleen kokea. Napolilaiselle ei ollut mitenkään vaikeaa ajella ratikkaväylää kun ei muuta reittiä ollut vapaana. Etelän mafioso-jutut kiinnostivat Tomppaa, itse en oikein halunnut moisia edes uskoa, mutta kyllähän mafialla vielä on huikea valta siellä.

Ehti tulla jo hämärä ennen kuin pääsimme Autostrada del Solille kohti pohjoista. Matkan aikana lentoemäntien mahdollinen lakko ja menossa ollut Kärppä-matsi olivat tekstariliikenteen aiheena. Matkaeväät ja höpötys eivät riittäneet Tompalle, kaipasi Mervin juttuja, mutta kun niitä ei ollut, äipän oli yritettävä selittää, miten kaivauksia tehdään ja miten menneisyyttä rekonstruoidaan. Hailuodon ja Valmarinniemen kaivaukset eivät tietenkään ole ihan sama kuin Rooma tai Pompeiji, joten päädyttiin lopulta siihen, että lupasin viedä pojan kaivauksille ja Kirstin luennolle.

Hotellihuoneessa (due, uno, otto) oltiin vasta puoli kymmenen aikaan, iltasella enää ei satanut. Pyjamabileet, ja poika nuhassa. Jotenkin hyvin vahvasti sellainen tunne, että olen elänyt jotain tällaista ennenkin. (Saara oli Napolin retken jälkeen kurkkukipuinen ja vietimme hotelli Andreottissa pyjamabileitä.) Mutta voisin elää tällaisia viikkojakin toistekin. Kyllähän viikko kahdestaan vain toisen lapsen kanssa on jotain ainutlaatuista. Muistamme (ainakin minä) tämän kauan: olen oppinut teinistäni ja teiniltäni jotain uutta. Paljon uutta.