Monenlaista kyytiä:
köysirata, carros de cestos –kelkkakyyti
ja turbulenssi kotimatka
Monten linna, sen upea Tropical Garden, nousu köysiradalla kylään ja carros de cestos -kelkalla takaisin alas. Olipas siinä elämyksiä yhdelle aamupäivälle! Eikä tämä kaikki ollut mitenkään edullista. Mutta kerrankos sitä... Santrikka ainakaan ei aio ENÄÄ KOSKAAN moiseen kelkkakyytiin lähteä.
Siis ensin käveltiin vanhaan kaupunkiin, ja matkalla käytiin (vihdoin) kirkossa. Tosin katedraali Sé ei sykähdyttänyt isommasti, joten pikimmiten jatkettiin matkaa kohti köysirataa (ihan samanlainen kuin Levillä) ja sillä ylös Monteen. 15 minuutin matkan aikana aurinkoinen Funchal ja meri sen edustalla avautuivat hienosti. Suoraan alas pudotusta oli hurjasti, mutta en paljon vilkuillut! Perillä Monten palatsin puutarha oli aivan erilainen kuin sunnuntaina vierailemamme Jardim Botanico, mutta ei yhtään vaatimattomampi. Itämainen osa japanilaisen puutarhan elementteineen oli miellyttävä, ja siellä valo oli jännä. En osaa sitä kuvailla, toivottavasti diat kertovat paremmin.
Täälläkin todettiin, että kovin pienten lasten kanssa Madeiralle ei olisi kannattanut tullakaan, portaita ja ylämäkiä on niin paljon, ettei satikkarattaita paljon pukkailtaisi. Nyt mutikaiset ovat aika mukisematta jaksaneet tepastella mukana.
Puiston jälkeen etsittiin korikelkkojen lähtöpaikka, ja pulitettiin suuret summat kyydistä alas.
Isoa korista tehtyä kahdenistuttavaa "sohvaa", jossa on jalakset alla, ohjaa ja jarruttaa ja vauhdittaa kaksi valkopukuista, olkihattuista miestä, carreiros. Muun liikenteen välissä ja asfalttikatua alas vain vauhdilla päästiin! Autoilla, rulliksilla ja suksilla mäessä tykkään mennä lujaa, mutta tämä luja ei ollut ihan ”mun juttu”.
Kun olin Ahdin ja Amyn kanssa eilisillasta lähtien tekstaillut ja sposteillut, sain Ahdilta viestin: osta vuoden 1845 Bual-pullo viinikerholle! Siispä Blandyn Wine Lodgeen. Ostettiin pullo ja saatiin hieno sertifikaattikin; on skannattava se BO:n www-sivuille. Tällä kertaa maisteltiin myös harvinaista Terrantez-rypäleistä tehtyä madeiraa vuodelta 1976. Ja vaikka se on puolikuivaa, se oli pehmeämpää, täyteläisempää, maultaan viipyilevämpää kuin saman vuosikerran Malmsey (malvasia). Siis sitä kotikellariin. Sitä (kuten kaikkia madeira-vintageviinejä) kun voi kellaroida "vaikka kuinka kauan" ja avattunakin säilyy vuoden verran. Katsotaan nyt sitten, kuinka kauan säilyy...
Tarkoitus oli viettää iltapäivä altaalla. Hankkia vähän vielä väriä talven varalle, varsinkin kun Oulusta tulleet tekstarit varoittelivat yöksi luvatusta -12 C:sta, mutta aurinko ei enää paistanutkaan ja pian alkoi jälleen sade. Matkakatalogeissa kyllä muistetaan kertoa, kuinka Madeira on vehreä, vihreä, kukkiva, luonnoltaan ainutlaatuinen paratiisisaari, mutta – kuinka ollakaan – ei kerrota, mistä vehreys on peräisin: riittävästä kosteudesta tietysti! Me turistit olisimme tietysti mielellämme viettäneet viimeisen Madeira-päivämme kokonaan sateetta. Lapsiahan sade ei estänyt uimasta. Pekka Donna Leoninsa kanssa hotellihuoneen sänkyyn ja kun minulla kerran ei ole väitöskirjan käsikirjoitusta mukana niin sitten tätä matkista värkkäilin ....
Sade loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Lähdin lasten kanssa kävelylle kaupungille. Tällä kertaa tarkoituksella kuljeskeltiin sivukatuja, uusia näkökulmia. Lapset jotain pientä ostivatkin, minäkin uuden hammasharjamukin. Sellaisen azulejo-tyylisen; portugalilainen (enemmän kai mantereen juttu) sinivalkoinen keramiikka-laatta-väritys sopii kotona kylppäriin oikein hyvin. Pitkän kävelylenkin jälkeen istahdettiin huvivenesataman kahvilaan. Oli vaikea uskoa, että muutama tunti sitten oli satanut kaatamalla. Käytiin hotelilla hakemassa Pedro mukaamme ja kohti illallista. Matkalla piipahdimme hotellimme viereisen hienon Casinon ovella kysymässä, pääsisivätkö lapset sisään, edes katsomaan, vaikka eivät pelaisikaan, mutta ei. Tiukka ei. Höh!
Railan keväällä testaama ja meille suosittelema kalaravintola oli edelleen ykkösenä listalla, mutta eihän lapset nytkään sinne halunneet. Niinpä valittiin Rua da Carreira -kadun monista ravintoloista yksi, jossa ei onneksi ollut ruokalistaa suomeksi, ei turistihoukuttimia muutenkaan. Ja siksi varsin edullinen, oikein kelpo. Syödessämme (isoja scampeja valkosipuliöljyssä, nam) mietittiin, kuinka hyvä tähän aikaan vuodesta on käydä lämmössä ja valossa. Ajateltiin, että jos Rantapellossa kesät olisivat aina niin lämpimiä ja sääskettömiä kuin kaksi edellistä niin voisi harkita, ettei ensi kesänäkään lähdettäisi ”perinteiselle” auto–rahtilaiva–Interhome-talo (tällä kertaa Itävallasta) -turneelle Eurooppaan. Kun on se remonttikin ja Santrikan rippileiri ja minun paluuni virkatöihin eikä lomaa aivan täyttä määrää. Ja Pekalla se Monten puutarhasta pöllityn vesielementin soveltaminen omaan puutarhaan. Ja...ja … ties mitä. Saaran kanssa aloitettiin jo puhumaan Kap Verdestä, Mauritiuksesta, Miamista. Dubaihinhan ei voida porukalla mennä, koska me mennään Tomaskin kanssa kahdestaan sinne, kunhan saadaan kirpparihommilla rahat tienatuksi. :) Ja Pekka miettii, että voitaiskin sittenkin lähteä joulun aikaan: mentäisiinkin Alpeille laskettelemaan (kummallinen tuo mieheni ainainen Itävallan rakkaus... ). No sitten palattiin taas suunnitelmaan syysloman aikaisesta lämpöön pääsystä ja taas suunniteltiin. Mekö reissuhulluja?
Haaveillessa ja syödessä oli tullut pimeä. Täällä alkaa aamulla kahdeksalta valoisa ja kahdeksalta illalla se loppuu. Kuitenkin vielä käveltiin, "varastoon". Viimeisen illan "pohjaimu" kaihersi jossain sisällä.
Viimeisenä loma-aamuna uni loppui liian aikaisin... nyt jo kiire töihin? Oltiin mutikaisten kanssa aiottu aamu-uinnille, mutta peruttiin aie. Pakkailtiin, Tomppa kävi (nyt vasta eka kertaa koko viikolla!) hotellin internet-pisteessä chattailemässä Nikon ja Janin kanssa, Saara ja minä vielä kerran pikkulenkille. Hain myös kukkalaatikon; 12 estreliciaa (kolibrinkukkaa) pakattuna hienosti. Toivottavasti ne kestävät pakkasen, joka meitä viimeistään Oulunsalossa odottaa.
Ennen puoltapäivää oltiin Funchalin lentokentällä. Ja siellä tuttu vuosikymmenien takaa: Tiina (Korkeala), josta ei sitten ollut tullutkaan lääkäriä kuten oli kansakouluaikoinamme ystäväni-kirjaan kirjoittanut. Minä tunnistin hänet, mutta hän ei minua (ajatella, vaikka edellisestä tapaamisestamme on vain about 35 vuotta!)... Sanoi sen johtuvan letittömyydestäni. Aika kohteliaasti todettu.
Kone lähti ajallaan, kaikki sujui hyvin Madridin eteläpuolelle asti, mutta juuri kun lentoemot olivat meidän kohdalla jakamassa juomia, turbulenssi ravisutti konetta niin, että pulloja kaatui, ja lasit lentelivät. Eikä se jäänyt yhdeksi ravistukseksi! "Heittoista keliä" kesti aika kauan (ehkä vartin verran), muutamat matkustajat oksentelivat, ja lentoemännätkin painuivat tiukasti kiinni penkkeihinsä. Vaikka kapteeni kuinka kuulutti, että oli kyse vain suihkuvirtauksista, niin silti pelotti. Monta juttua tältä Madeiran reissulta voisi ottaa uusiksi, mutta ei sitä turbulenssia!
Torstain vasten yöllä olimme kotona:paljon nähneinä, kävelleinä, maistaneina, kokeneina, levänneinä. Kukatkin pärjäsivät Rantapeltoon asti.
Perjantaina satoi lumen. Mihin seuraavaksi?
