Keskiviikko – Fieberbrunn

"Aikaisin aamulla siirrymme Fieberbrunnin kylään, josta nousemme hissillä Lärchfilzkogelille (1654 m). Täältä matka jatkuu aamukahville Wildseeloderhausille (1854 m) kuvankauniin alppijärven rannalle. Jatkamme vaellusta pitkin vuorenharjanteita kohti lounaspaikkaamme Hochwildalmia (1567 m). Lounaalta jatkamme Wildpark Aurachiin, josta kuljetus Kitzbüheliin. Vaellusaika noin 7 t."

Kolmas – ja pisin – vaelluspäivä melkein 20 kilometriä, joihin sisältyi pari “pientä nousua”. Ihan erilaista maisemaa ja kasvillisuuskin kovin erilaista kuin edellisinä päivänä. Paljon rehevämpää. Wildseelle asti oli paljon vaeltajia reitillä, mutta sen jälkeen meidän porukka sai tepastella näkemättä ketään – paitsi Naton Hollannin joukkojen Alppi-leiriläiset.

Me huristelimme paikallisdösällä St. Johann´iin päin ja sieltä edelleen hissiasemalle. Matkaan kului reilu puolituntia, sitten parilla kabinilla ylös (Lärchfilzkogel) ja puolikymmeneltä lähdimme yhä ylemmäs. Nyt taas omin voimin, omin jaloin. Reput selässä, sauvat apuna.

Järven reunaa kohti seuraavaa nousua, jonka takana taas uudenlaista alppimaisemaa. Niittyä - ja leimallista olivat vihreät kivet. Sammaloitunut kalkkikivi oli samettisen näköistä. Tämä oli sellainen taival, jolle ei koskaan olisi tullut lähdettyä ilman opasta – hurjan hienoa oli tämäkin taival kokea ja patikoida.

 

Tuonneko?
- Hütte näkyy. Sinne struudelille!

Sitten järven reunaa pitkin ja vuoren yli...

Tässähän alkaa olla jo haastetta.

Ennen pysähtymistä vuorenrinteelle evästauolle päästimme ohi kymmenen sotilaan joukkueen. Hollantilaisilla sotilailla oli kunnon kokoiset reput ja rynnärit mukana, eivät juuri tervehtineet, eivät edes nuorta ja kaunista opastamme. Saavutimme reilun tunnin päästä sotilaat uudelleen ja saimme seurata, kuinka joukkueen keskelle, kapealle polulle, lyöttäytyi mukaan lehmä. Siinä se tovin köpötteli sotilaiden kanssa tasatahtia. Meidän vaelluspoppoomme repi moisesta näystä riemua niin, että välillä oli vaikea kävellä. (“Suomalaisturistit sekaantuivat Alpeilla Nato-operaatioon” … )

Mutta ei auttanut: “Yl´kasteisten vuorten me kuljemme, ja riemumiellä kaunihisti loistaa ne, ei meitä suru paina, vaan laulu raikaa aina… ”

 

Laskeuduimme laaksoon, yritimme pienen puron, suon ja taas lähdettiin nousuun. “Heittämällä yli”, “Hannibalin jalanjäljissä”.
Ei niin kuuma kuin eilen, vilvoittava tuuli teki vaeltamisesta mukavaa, aurinkoakin kuitenkin oli ja näkyvyys hyvä.

 

Ylitimme vuorijonon sen matalimmasta kohdasta... oli sitä siinäkin.

Nyt jo toisella puolella. Huh!

Oli sitä kaikenlaisia kasveja Fieberbrunnissakin.

 

Hochwildalmhütte (1557 mpy) oli viimeinen levähdyspaikka.

Aurinko häipyi, vuorten huiput peittyivät pilviin, ja alkoi ripsiä ja vihdoin ne kolme päivää repuissa raahatut sadevermeet saatiin pukea päälle. Hütteltä ei ollut yleistä tietä Aurachiin, joten meidän oli laskeuduttava soraista, kalkkikivistä serpentiini-maaseututietä – tosin välillä niittyjen poikki oikoen – reilun puolen tunnin päästä olimme yleisen tien päässä, ja siellä meitä odotti pikkubussi. Kymmenen minuuttia ja olimme hotellissa. Kymmenen tuntia oli taas huvennut kovin äkkiä, kunnolla liikkuen, paljon nähden, terveesti väsyttäen.