Isossa ilossa yhtäkkiä suuri suru

 

 

Torstai: viimeinen kokonainen päivä. Aamiainen uudessa paikassa, bageleita ja kahvia kuitenkin sielläkin. Ja hitto, kuinka täällä on vilpoista (+ 8 C). Kurkkukipu muuttumassa nuhaksi. Samapa tuo, kunhan ei tule mutikaisille. Aamiaiselta kävellen kohti New York Public Librarya. Kirjastot ovat yleensäkin lempparipaikkojani, mutta tämähän oli monumentti. Upea. Historian osasto piti tietty käydä tsekkaamassa. Ja täälläkin kauppa! Enkä vieläkään osta yhtään kirjaa, vaikka monta houkutusta olisikin. Sentään Railalle tuliainen ja joululahja. Kirjaston tietokannasta piti käydä tarkistamassa, onko oma väikkäri kokoelmissa: ei ole :( . Joukon ja Mariannen väitöskirjat sen sijaan löytyivät.

Matka jatkui kohti Radio- ja TV-museumia. Se oli jännä paikka. Pääsymaksu oikeutti valitsemaan museon/arkiston 20 000 yksikön kokoelmista neljä mieluista elokuvaa, uutispätkää, vanhoja lempparisarjoja (Benny Hill oli pakko ottaa yhdeksi…), urheiludokumenttia. Ja sieltähän löytyi vaikka mitä. Olispa ollut enemmän aikaa! Olispa Suomessakin mahdollisuus moiseen!

Iltapäivällä ohjelmassa oli tutustumista Greenwich Villageen, sekin jotenkin elokuvista tuttu. Aivan erilainen osa New Yorkia. Rauhallista, vaurasta, matalia taloja, porvarillista idylliä. Sieltä jatkettiin Sohoon, ja Saaralla oli vankka tieto, mistä löytyisi minulle uusi laukku. Käveltiin ja käveltiin. Joka päivä käveltiin varmasti ainakin 10 kilometriä. Mahdollisti näkemisen. Siis käveltiin Sohoon ja haaveena päästä Babboon syömään. Oli yritetty sinne varaustakin, ei tärpännyt, eikä nytkään. Siis etsittiin laukkua ja ruokapaikkaa. Molemmat löytyivät!! Laukku 50 % alennuksella, eikä sittenkään tolkuttoman halpa, ja ruokapaikassa (Boom, sekin Spring Streetillä) meteli tuntui meistä jotenkin pahalta. Vaikka se olikin hiljainen verrattuna kulttiravintola Balthazariin, jonne oltiin ensin menossa. Ravintolan ympäristö sen sijaan jotenkin viehättävä. Täällä jos jossakin tuntui kulttuurien sekamelska. Ja onhan se koko New Yorkin ominaispiirre.

 

Jälkiruoka(kahvi) päätettiin kuitenkin nauttia jossain muualla: siis nyt vihdoin Starbuck´s Cafen aika. Niitä on joka kadulla, joka Avenuella, mutta valittiin ”oman korttelin”, Empire State Buildingin Cafe. Espressoa, cappuccinoa, frappuccinoa (ihana kahvipirtelö), kakkua, kaikkea. Ja sitten soi Saaran puhelin (minun kaksitajuuskännyni ei Manhattanilla toiminut ollenkaan): äippä, kato Rauli-eno soittaa mulle, tähän aikaan… Se pyytää sua puhelimeen… Haloo, en kuule mitään .. EI!!

 

Vaikken mitään kuullutkaan: tiesin. Isä on kuollut. Ei, EI! Mentiin hotelliin, soitin Ralelle. Epätodellista. Itketään. Me kaikki. Kauan.

Yö menee. New Yorkin yössä on liikkeellä paljon ambulansseja, vai kuulenko niitä nyt vain herkemmin? Haluan kotiin! Ikinä ennen en ole halunnut reissusta kotiin, nyt haluan.

 

Perjantaiaamu. On vain jatkettava. Pakataan. On aika hiljaista. Kuitenkin on päätetty, että päivän ohjelmassa on nousu Empire State Buildingin katolle, eikä suunnitelmasta luovuta. Onhan näköalat hienot. Koko Manhattan avautuu alla. Ilma on vielä kylmä, syvällä sisimmässäkin kylmä, mutta ilma on kirkas: näkyy Brooklyn, Queens, Central Park, Harlem, pilvenpiirtäjät, avenuet, kaikki.

Iltapäivällä kahdelta hotellista on lähtö lentokentälle, ehditään vielä lounaalle, etsitään (vihdoin) amerikkalaista ravintolaa, mutta päädytään taas italialaiseen ja syödään hyvin, itketään (minä itken). On lähdettävä hotelliin. Matka J. F. K:n lentokentälle on pitkä. Ei varsinaista ruuhkaa, silti kestää melkein kaksi tuntia. Väsyttää ja itkettää, jaksetaan kuitenkin katsella taas uusia osia Manhattanista, Queensista. Kentälle ehditään ajoissa. Turvatarkastukset ovat amerikkalaiset: kenkiä myöten kaikki on pantava tarkastukseen. Väsyttää.

 

Kone lähtee ajallaan. Kaikki sujuu hyvin. Paitsi, että minä en nuku. Saara ei nuku. Eivätkä nuku Tomppa ja Pekkakaan. On huono olo. Kellon siirto on vain yksi osa epätodellista elämää. Helsingissä ollaan aamuyhdekseltä (meidän aikaa yöllä kello kaksi). Lentokentällä tuttuja, suru tulee todeksi, itken, taas! Yhdeltä ollaan Oulussa. Hyvä niin! On vain jatkettava.

 

Matka oli hieno. Muistan sen aina. Senkin.

 

"Suru on se miten me muistamme ilon."