Ars longa

Aleksis Kiven alakuloisen patsaan juurelta lähdimme aamuvarhain kohti Lounais-Suomea. Matkalla Turkuun pysähdyimme Lohjalla. Keskiaikainen Pyhän Laurin (tunnen pyhimyksen paremmin San Lorenzona!) kirkossa vietimme tunteroisen. Kokkien ja ruoanlaittajien suojeluspyhimyksellä San Lorenzolla oli kaunis keskiaikainen kivikirkko, josta pidin kovasti. Ja kyllähän on juhlaa kun asiantunteva kollega opastaa ja kertoo, samalla kun minä saan istua opiskelijoiden joukossa (kohtaloko vei pyhimystarinan alle? 🙂 )

Sammatissa Lönnrotin Paikkarin torpassa kävimme myös. Suomalaiskansallista kulttuurimaisemaa, idylliä, joka kesällä varmasti kätkee sen karuuden, joka tuollaisen torpan elämä arjessa oikeasti oli. Maisema huikaiseva. Semminkin kun aurinko meitä siellä helli. Turkuun saavuimme parahiksi lounasaikaan. Åbo Akademin opiskelijaruokala ei säväyttänyt, mutta nälkä lähti.

Turun tuomiokirkko  seuraava kohde. Sitä ennen tehtiin pieni promenadi kirkon ympäristössä. Varsin opettavaista. Kirkosta Turun taidemuseoon. Ennenkokematon paikka. Näyttely  ”Kuvan kauniit – naiset katseen kohteena” oli minun makuuni. Tapa, jolla näyttely oli koottu ja esillepantu sopi konservatiiviselle (?) katsontakannalleni.

Näyttelyn jälkeen hetki huilinkia. Sen turvin vein oman oppiaineen opiskelijat taidehistorian parista kulttuurihistorian pariin: Turun kauppahallissahan on kaupungissa ollessa pyrittävä käymään. Ehdimme hyvin sinne. Kolmen hengen filiaaliporukallamme nautimme iltapäiväkahvit hallin Sininen juna -kuppilassa. Minullehan sellainen oli äärimmäisen mukavaa…

Illansuussa vielä Turun linnaan. Ei, ei todellakaan ollut minulle ensimmäinen kerta. Jotenkin muutenkin – yhtäkkiä iskenyt hammaskipukin varmasti aiheutti hetkellistä herpaantumista? – olin vähän poissaoleva, ehkä. Kuuden jälkeen hotellissa. Varsinaisesti ei ollut nälkä, mutta päätin lähteä hieman kävelemään, ja kuinkas ollakkaan Viinillä-baariin eksyin: pari pientä juustopalaa, ja bolivialaiasta viiniä maisteluannoksina: malbec ja syrah. Bolivialaista! Malbec oli oivallista.

Oivallinen päivä.

Keskiviikkoko tänään on? Hieman epätodellinen olo on ollut koko päivän. Tuntui välillä että unimaailma jatkui päivälläkin. Helsinki ja sen historiallinen keskusta on minulle muka hyvinkin tuttu, mutta kolmen tunnin kävely taidehistorian lehtorin johdolla, opetti paljon uutta. Vanhasta uutta. Sääkin suosi viime metreille asti; vasta puolelta päivin alkoi sataa. No se ei tärvellyt ohjelmaamme. Iltapäivän aluksi lähdimme osaporukalla Ateneumiin, jonka olin ajatellut skipata (olen käynyt siellä noin kerran vuodessa viimeiset 20 vuotta) mutta Kalevala-näyttely, jota matkanvetäjä suuresti suositteli, sai minut jättämään aikomani shoppauspyrähdyksen väliin. Onneksi uskoin, mitä suositeltiin. Hieno näyttely. Tuli vaan mieleen, että Kalevala pitäisi lukea…

Ateneumin jälkeen kävin syömässä ja yliopistonkirjastossa (töitä kesken kaiken!) yksikseni, ohi virallisen matkaohjelman. Ja Akateemisessa. VAIN kolme kirjaa: yksi keitto-, yksi historia- ja yksi matkakirja. Ennalta arvattavaa? No joo.

Klo 17.oo Suomenlinnaan. Ikimuistoinen  käynti. Tuuli. Tuuli aivan sairaasti. Kuin tunturissa. Kummallista dramatiikkaa. Lopuksi Cafe Chapmanissa istuimme ekskun ”puolikurssijjuhlaa”. Viinilasillinen lämmitti ja puhutti. Olenko jo maininnut että tämä on hyvä tour. On tämä.

Huomenna varhain kohti Turkua.

Yöllä klo 3.00 starttasimme Oulun linja-autoasemalta kohti etelää. Ars longa, vita brevis -tourin ensimmäinen kohde oli Petäjäveden 1700-luvun kirkko. Berlusconin kommentit Suomen vanhoista puukirkoista (sitä paitsi hän ei ole koskaan niitä edes käynyt katsomassa) ovat yhtä tyhjän kanssa. Aurinkoinen sääkö vai se, että tajusin, että hammasleikkauksen siirtäminen viikolla kannatti, jotta pääsin tälle turneelle mukaan, aiheutti hyvänolon kävellessä kirkkotarhassa. Pidin kirkostakin, mutta maisema ja sijainti viehättivät vielä enemmän. Tyven aamu. Ainutlaatuinen. Luulen, että ilman tätä ekskursiota en olisi koskaan tutustunut tähän idän ja lännen kirkkorakentamisen yhdistelmään. Keuruun kirkko oli seuraava kohde. Siellä hautausmaa oli minulle kirkkoa (jonne ei sisälle päästykään) mielenkiintoisempi kohde. Uusia nimiäkin löysin erikoisten nimien kokoelmaani.

(klikkaamalla kuva suurenee)

Lounasaikaan olimme Tampereella, jossa lämpötila hipoi hellelukemia. Hammasta (tark. ottaen kysta ja tulehdus hammasjuuressa) särki vain vähän, ja rohkenin matkanjohtajan ja bussinkuljettajan kanssa lähteä Tammelan torille mustanmakkaransyöntiin. Sehän oli vallan mainiota… Ruumiin ravinnnon jälkeen vuorossa kansallisromanttinen Tampereen tuomiokirkko, joka ei minua jostain syystä (Simberg?) hetkauttanut kovastikaan…

Seuraavat kohteet olivat kuvanveistäjä Emil Wikströmin taiteilijakoti (Visavuori) Valkeakoskella ja (Pekka Halosen) Halosenniemi Tuusulassa. Omieni (= Suomen historian opiskelijoiden, joita on reissussa vain muutamia) kanssa päätimme, että jompaan kumpaan perustetaan oppiaineen filiaali. Paikka, jossa tehdä tutkimusta ja tarpeen vaatiessa kutsua vaikka taidehistorioitsijoita mukaan tutkimuksen ja luovan kirjoittamisen pariin. Visavuoressa istuskeltiin pihalla, tuulen vilvoittaessa, kallioiden ympäröimänä – ja hetken oli tavattoman hyvä olo.

Kielot tuoksuivat, samoin tuomenkukat, Halosenniemessä omenapuut ja valkovuokot kukassa. Vesistöt kauniita. Opiskelijaseura minulle mieluista. Muutaman hetken sietämätön väsy. Mutta Akseli Gallen-Kallela, bussin ikkunasta nähty Sibeliuksen Ainola, asiantunteva, niin kadehdittavan rauhallinen opastus, mukava monen asian unohdus, kesäntuntu, Halosenniemen hieno arkkitehtuuri (keittiö!)  saivat unohtamaan, että yöunia oli takana vain kolme tuntia.

Huomenna  aamulla on kokoontuminen Suurkirkon portaille aamusella, joten nyt nukkumaan.

Älä siis sure, ota mitä saat, tee työsi niin saat elää pitkän ja hauskan elämän. Eikö se olekin ollut hauskaa viime aikoina? Mitä valitat? Se hyvä puoli on tässä työssä, hän sanoi itsekseen ja oli hyvin mielissään ajatuksesta, ettei siinä niinkään paljon merkitse, mitä oppii, vaan millaisia ihmisiä tapaa. Sitten hän oli hyvillään, koska laski leikkiä, ja palasi tytön luokse…

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat

Tänään minulle soivat kellot – opetus kevätlukukaudelta on ohi. Viimeinen seminaari-istunto ohi. Opetustyössä on parasta opiskelijat. Muutamilla oikeasti halu oppia. Ja oppivatkin. Sellaista on mukava seurata, yrittää avittaa.

Vaikka oma opetus on tältä erää ohi, on nyt mahdollisuus itsellä oppia. Aamuyöstä lähden neljän päivän Ars longa, vita brevis -tourneelle. Taidehistorian opiskelijaekskursio, jonne minut on kelpuutettu mukaan satunnaiseksi matkailijaksi, suuntautuu Tampereen kautta Helsinkiin ja sieltä Turkuun.

Matkakirjeenvaihtajanne on jo pakannut läppärin reppuun, joten huomiseen.