Ravintolat – Sivu 2 – Tuulestatemmattua

Merellinen päivä – Hvarin saarella

Tänään Pehtoorilla olisi ollut Tekun luokkakokous ja minulla LähiTapiola -historiaprojektin isot juhlat – Oulussa molemmat.

Ja mehän lähdimmekin Hvarin saarelle.

Eilen iltapäivällä tilasin Jadrolinijan katamariinille liput: klo 9.30 lähtö ja paluu lähti saarelta klo 14 (65 min. suuntaansa). Edestakaisin kahden hengen liput maksoivat 80 €.

Olimme kolme ja puolituntia kauniin Hvarin saaren pääkaupungissa. Ehdimme reilut pari tuntia kulkea ja kierrellä, ja tunti meni lounastaessa rauhassa.

Kuten kaikki muukin myös satama on lähellä hotelliamme. Tänäänkin jätimme hotellin aamupalan väliin, kävelimme yhteen rantakatu Rivan kahviloista, nautimme rauhallisessa aamussa cappuccinot ja lämpimät, rapeat croissantit ja sitten siirryimme satamaan odottelemaan lähtöä.

Hvarin kaupunki näytti elävän turismilla. Mutta historian havinaa sielläkin. Lämpötila nousi jo hellerajan yläpuolelle, mutta leppeä merituuli takasi, ettei ollut tukahduttavan kuumaa tepastella.

Kauniita, kunnostettuja rakennuksia 1300-luvulta lähtien. Linnoituksen ajoitusta en hoksannut edes etsiä.

Ensimmäiseksi kiipesimme linnavuorelle.

Hieno reitti, huikeat näköalat, paljon viehättäviä yksityiskohtia, polunpätkiä, kasveja, kukkia, kappeli.

Ja vihdoin pääsin kuvailemaan unikkojakin. Aina ne minua ilahduttavat.

Tällainen installaatio yhden talon pihalla. 🙂

Kirkoissa ei käyty sisällä, eikä yhdessäkään museossa… Kiertelimme rannoilla ja sokkeloisilla kujilla.

Laskeuduttuamme takaisin alas aukiolle jatkoimme kohti fransiskaaniluostaria ja hautausmaata, mutta tänään minua viehätti paljon enemmän turkoosi ranta. Kirkas Adrianmeren välke.

Yhden aikoihin oli hakeuduttava jonnekin lounaalle. Valinnanvaraa oli liiankin kanssa. Hyvä, todella viehättävä paikka löytyi, – sitruuna- ja mandariinipuiden alla sisäpihalla.

Ja sitten paluumatkalle. Kolmen jälkeen katamariini oli takaisin Splitin rannassa.

Käveltiin hotellille, jonne Pehtoori jäi huilimaan, mutta minä lähdin vielä kävelemään. Lähibiitsille on melkein parin kilometrin matka, en mennyt uimaan, mutta nauttimaan auringosta ja pienistä mainingeista, merestä! Lopulta taisi tulla kuljettua viikon ennätysmäärä kilometrejä.

Illan tullen aika vielä syömään jotain: vahingossa satuttiin hienoon adrialais-aasialaiseen ravintolaan, joka taitaa olla kaupungin ainoa, jossa saa myös sushia, mutta ei todellakaan tilattu sitä. Minulla pikkutonnikalaa (tataki tonno) ja Pehtoorilla vaihteeksi seabas. (kuvat liittelen… )

Päivän merellinen teema jatkui myös illallisella. Ravintolan miljöö, kattaus, tarjoilu – kaikki olivat erittäin tyylikästä, mutta ei pönötystä.

Samettisessa illassa jo yhdeksäksi hotellille – väsy on nyt. Huomenna vielä matkalla…

Hautausmailla Kroatia 2023 Ravintolat Reissut Ruoka ja viini

Rantalomalla kaupungissa

Eilen illalla – Diocletianuksen palatsissa

Diocletianuksen palatsi on rakennettu 300-luvulla, jolloin rakentamiseen käytetyt valkoiset kivet tuotiin Splitin edustalla sijaitsevalta Bračin saarelta (josta viety kivet myös Washingtonin Valkoiseen taloon). Lisäksi rakennusmateriaaleja on tuotu muualtakin: marmori on peräisin Italiasta ja Kreikasta, pylväät ja sfinksit Egyptistä.

Palatsialue oli 300-luvulla keisari Diocletianuksen asuinpaikka, mutta se on ollut myös armeijan linnake ja linnoitettu kaupunki. Palatsialue on iso: noin 200 x 200 metriä, ja siinä on yhteensä yhteensä 220 rakennusta. Sen sisällä on monta kerrosta ja paljon sokkeloisia kapeita kujia, rakennuksia vuosisatojen varrelta, ränsistyneitä nurkkia, kunnostettuja isoja taloja, isoja aukioita.

Nyt siellä on paljon putiikkeja, ravintoloita, vaateliikkeitä, paikallisia tuotteita (laventelia, hunajaa, liköörejä, taidekäsitöitä, tryffeliä … ) myyviä kauppoja. Kahviloita, ravintoloita, apartementoksia, vuokrahuoneistoja. Sileitä kivettyjä katuja, pylväitä ja kauniita ikkunaluukkuja.

Lähdettiin sinne eilen jo viiden jälkeen. Shoppailtiin pieniä tuliaisia muksuille ja kotiin – ja ostin itselleni kaulakorun. Sellainen kesähömppäkoru se on. 🙂 Kaikenlaista oli myynnissä: saippuat olivat monessa putiikissa näyttävästi esillä.

Ja arvatkaapas kuka saa yhden näistä tuliaiseksi…:)

Ohessa tuli pidettyä Pehtoorille kreikkalaisten pylvästyylien kertauskurssi: nyt on korinttilaiset, doorilaiset ja joonialaiset pylväät taas hallussa.

Peristyylipihalla ennennäkemätön juttu: ravintola Luxor tarjoilee antiikin raunioille ruokaa ja juomaa – ravintolasali vailla vertaa. Emme kuitenkaan testanneet.

En tiedä, mistä johtuu, mutta tällaiset näkymät saavat jotenkin luottamaan ihmiseen, maailmaan. Olisikohan kysymys pysyvyydestä – että sitä kuitenkin on, vaikka vain raunioina…

Seuraavaksi tarkoituksemme oli mennä AK:n vinkkaamaan Gourmet Bar Bastaan syömään, sehän on tästä meiltä muutaman sadan metrin päässä. Sinne kävelimmekin, mutta tilaa oli vain jossain takarivillä – siis sisällä, kaukana. Siispä siirryimme vielä lähemmäs hotelliamme, suunnilleen pihalle, jossa on Buffet Fife. Se on joka päivä ohi kävellessämme ollut aamuin, päivin, illoin täynnä. Sitä suositellaan monessa yhteydessä.

Päädyimme meriahveneen (seabass) ja hammasahveneen (seabrew): ja kalahan oli hyvää, ei mitään pipertelyä, ei kallista. Velmu tarjoilija ei oikein tykännyt, kun emme hänen suosituksestaan huolimatta ottaneet talon valkoviiniä, vaan jotain muuta (joka ei kyllä ollut kummoista). Silti. Hyvä kokemus tuokin.

Toreille tiistaina

Ihan liian aikaisin hereillä, joten heti kahdeksalta aamupalalla, ja sitten lähdimme toreille. Kalahalli on Marmantova-kadun kupeessa, karu halli, jossa oli turisteja ja paikallisia.

Osa myyjistä esitteli tuotteita mielellään, osa ei todellakaan. Scampit maksoivat 30 € kilo. Noita söin toissailtana. Kroatialaisittain valmistettuna (tomaatti-viinikastikkeessa kokonaisina leivän kera). Ei tullut ähky, mutta hyvää oli. Palaan näihin ja moniin muihin ruokakokemuksiin kotosalla – toivottavasti muistan. 🙂

Pikkutonnikala (alla) oli ennennäkemätön ja sitten paljon muita tuntemattomia. Mutta mukava oli kierrellä.

Hallin jälkeen siirryimme torille.

Se oli iso ja värikylläinen. Kaikkea hyvää tuoretta. Keräsimme evästä lounaspiknikille: persikoita, nektariineja, pikku banaaneja, mansikoita, brikok (fetapiirakan tyylistä paikallista, tyypillistä) ja Pehtoorille vielä jonkinlainen munkki.

Biitsipäivä

Kävimme hotellilla (jonka keskeinen sijainti on niiiiiin hyvä asia), pakkasimme rantakamppeet, eväät ja lähdimme biitsille! Splitistä on moneksi. Myös rantalomakohteeksi.

Menimme Bacvicen rannalle, josta on tehty hiekkaranta. Kroatian rannat ovat luonnostaan pikkukivirantoja, mutta täällä pohja on kuin Nallikarissa, ja oli kahlattava pitkälle, että pääsi uimaan kunnolla! Mutta kuinka minä nautinkaan, kun pääsin mereen uimaan! Turkoosin siniseen Adrianmereen. Oi että! Ihan hurjan hienoa!

Rannalla oli mukava leppoinen tunnelma, eikä ruuhkaa. TAAS tuli mieleen, miltähän täällä näyttää elokuussa. Ainoa hieman enemmän ääntä aiheuttanut juttu oli paikallisten nuorten miesten peli, picigin, jossa pientä kumipalloa löydään kämmenellä pelaajalta toiselle ringissä ja retkautukset olivat näyttiviä ja äänekkäitä!

Kolmen jälkeen tepastelimme rannan kautta hotelliin, jossa uikkarit kuivumaan, vesipullot täyteen, – ja vielä pienelle lenkille.

Tänäänkin Marjan-kukkulalle: eilen jäi juutalaisten vanhaan hautausmaahan tutustumatta (käveltiin huomaamatta ohi!), mutta tänään sinne. Hautausmaabongari sai taas uudenlaisen jutun koettavaksi. Metsittynut vuosisatojen (per. 1573) takainen hautalehto oli vähän surullinen, mutta toisaalta – muistijälkiä sielläkin.

Hautakivien tekstejä ei ollut kyky lukea.

Näköalatasanteen kahvilassa nautimme lasilliset proseccoa, puolenpäivän proseccon aika oli viivähtänyt hyvinkin loppuiltapäivään … Mutta reissun tähän asti lämpimimmän, täysin sateettoman päivän iltapäivällä kylmä kuplajuoma maistui erinomaisesti.

Hotellissa taas kuvien työstämistä, huolellista suihkuttelua, hetken huilausta ja sitten loman puolivälin dinnerille: juhlaillallisen aika oli tänään. Siis kukkamekko ylle ja etukäteen valittuun ja varattuun ravintolaan. Pitkään aikaan ei mitään niin hyvää ravintolakokemusta. Siitä kerron, kertonen huomenna. …

Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

On päästettävä irti

Kävimme teatterissa: Pienen hauen pyydystys

Luin kirjan muutama vuosi sitten, heti silloin kuin se ilmestyi, ja tykkäsin ihan mahdottomasti. Tämähän ei useinkaan ole hyvä järjestys: siis lukea ensin kirja ja sitten katsoa elokuva tai teatteriesitys. Avoimin mielin kuitenkin lähdimme toukokuista kahden hengen humputteluiltaa viettämään.

Ennen teatteria kävimme syömässä: Da Marion Ristorante ei nytkään ollut auki, joten Toripolliisiin. Poroburgeri oli oikein hyvä, mutta ranut ja puolet perunabriossista jäivät minulta lautaselle, ei vaan mahtunut.

Ja torilla on Toripolliisi. Vuoden 2026 kulttuuripääkaupunki Oulun panos viisuhumuun.

Oulu goes Käärijä

Meillä oli tunti luppoaikaa ennen seitsemää, joten päätimme mennä lasilliselle Viinibaari Voxiin, jonne rotissööri-ammattilaisystävä on vaihtanut entisestä suosikkiravintolastamme. Ja hänhän se osasi suositella hyvän jälkiruokalasillisen.

Ja sitten se teatteri. Tarvittiin avointa mieltä, jottei kirjan melkein maaginen tunnelma häiritsisi esityksestä nauttimisesta. Ja kyllä, pidin. Lapin maahiset, peijoonit, tontut, ehkä ei sentään ´hattarat´, ovat olleet minulle tuttuja, joten ei ollut vaikea upota näytelmän tarinaan. Kuten kirjan luettua niin tänäänkin, muistan, on osattava päästää irti.

Sitä opetellessa, vieläkin ja joka päivä.

Muistikuvia Ravintolat Ruoka ja viini Valokuvaus

Iltavuorossa kuvaamassa

Olen aina sanonut, ettei minusta olisi vuorotyöläiseksi. Lukuunottamatta lyhyttä vaihetta linja-autonkuljettajan hommassa (kesällä 1983 ja kevättalvella 1985) työurallani työaika on ollut määrättynä tai valittavana siten, että duuni on alkanut aamulla. Useimmiten menin kustannuspaikalle kahdeksan aikoihin, muutamina vuosina seitsemäksi, koska niin halusin. Ja se sopi minulle hyvin. Päivät kestivät yleensä sen kahdeksan-yhdeksän tuntia, mutta oli myös aikoja, jolloin normityöpäivä oli kellon ympäri. Mutta tärkeää oli, että työt alkoivat aamulla ja että ne olivat mielekkäitä.

Nyt kun puolenkymmentä vuotta olen tehnyt satunnaisia valokuvauskeikkoja, on kuvaustapahtuma ollut useimmin päiväsaikaan – editointihommat ja painotuotteiden (kortit, kalenterit) työstäminen sekä kuvatoimistojutut olen tehnyt yleensä aloittaen nimenomaan aamulla. Ja edelleen: sellainen sopii minulle parhaiten.

Tänään oli taas De Gamlas Hemin uuden ruokalistan annosten kuvaus; kuvaukset alkoivat neljältä. Eihän siellä kulu kuin pari-kolme tuntia, mutta koko päivä menee odottaessa, että voin lähteä hommiin. Pikku juttu tietysti tässä vaiheessa, mutta niinpä se kuitenkin kävi, että ihme haahuilua oli koko päivä. Noh, nyt on koko uusi lista (15 annosta) kuvattu monesta eri suunnasta ja osana erilaista kattausta. Ihan mukavaa puuhaa. Ja huomenna aamulla aloitan kuvasaaliin perkaamisen ja editoinnin.

Onneksi kuitenkin kaikelta haahuilultani sentään tein ja söin ruoan kotona ennen lähtöä. Varsinkin kahden parsan risoton, etanapannun, karitsa-annoksen kohdalla olisi keskittyminen kuvaamiseen varmaankin ollut aika epävakaata. Menu on taas oikeinkin houkutteleva. Toivottavasti kuvatkin. 🙂

Lappi Mökkielämää Ravintolat Ruoka ja viini

Kiirastorstain touhuja

Jos eilen olikin pirttipäivä, niin tänään kiirastorstaina sitten pois pirtistä koko päivän.

Kiirastorstai? Siis kiire? Vai onko se Jeesuksen kärsimyshistoriassa ”kiirastuli-päivä” vai mistä nimi tälle päivälle?

Kiirastorstaina pihamaalta karkotettiin pahansuopia voimia edustanut »kiira». Pihamaan puhdistuksessa käytettiin tulta, katajaa, tervaa ja kiliseviä lehmänkelloja, jotka saivat »pahat henget pakenemaan seudulta».
Kiirastorstain tapojen on tulkittu olevan kansanomainen muoto katolilaisesta synteja puhdistavasta rituaalista. Tavoissa voi nähdä myös yhtäläisyyksiä slaavilaisten ja balttilaisten kansojen kevätperinteisiin, joissa vanhan talven symboli poltetaan tai karkotetaan kevään tieltä.
Kansan keskuudessa kiirastorstai on ollut yleisemminkin puhdistamispäivä. Karjalaiset ja hämäläiset tekivät kiirastorstaina suursiivouksen, jossa joka nurkka pestiin ja siistittiin.
Lähde: Taivaannaula

Karjalaisista sukujuuristani huolimatta en ole tänään tehnyt mitään suursiivousta, vaikka muutoin melkein kiire kyllä on ollutkin.

Pehtoori sen sijaan (taas kerran etsittyään syitä vältellä hiihtämistä) on perinteiden vaatimusten mukaisesti siivoillut pihapiiriä! Ja kattoja.

Varsin myöhäisen (täysikuu tai mikä lie valvotti) aamupalan jälkeen lähdettiin kymmenen tienoilla käymään tämän mökkiviikon ”pakollinen” Ivalon reissu. Ihan samat kuviot kuin viimeksikin: Extrapiste (lankoja, ja jotain keltaista), apteekki (ainahan sieltä jotain tarvitaan), Alko (ks. ed.) ja ruokakauppa (tällä kertaa vain hevi ja maitotuotteet, sekä tetet – kaikkea pääsiäisekstraruokaa on kaapit täynnä, joten ei kala- tai lihatiskiä tarvittu).

Mökillä nautimme lounasleivät ja hedelmät, ja sitten tahoillemme: Pehtoori Tuulentuvan katolle ja mie Kiilopäälle – tunturiin ja katsomaan sen valokuvanäyttelyn.

Vaikka tunturissa tuulikin, oli tunturin suojapuolen rinteillä mahdottoman lämmin. Iltapäivän edetessä jo nuoskaista. Ei haitannut. Hissuksiin kuljin. Hiljaa tupisin tyytyväisenä.

Pysähtelin, kuvailin. Paliskuntaraja kerrankin täältä suunnasta.

Pääsiäispupun jäljet!

Tunturissa pikku tunturi ja kimmeltävät hanget.

Kiilopäällä Suomen Ladun majalla on Ilkka T. Rantasen valokuvanäyttely ”Minun luontoni”. Valokuvataiteilija oli itse paikalla, eikä liene ihme, että meillä oli juteltavaa Saariselän luontokuvauskohteista ja kuvaamisesta. Niin paljon, että tulin aika huolimattomasti ja valikoiden lukeneeni kuviin liittyviä tekstejä, tunnelmia maisemista, luonnosta, kuvaajan omasta luontosuhteesta. Ne muutamat tekstit, jotka luin, olivat kyllä varsin samaistuttavia. Kuvaushetken tuntoja sanoitettu paljon paremmin kuin mitä minä ikinä osaisin. Ja inspiraatiotakin näyttelystä. Tällä viikolla toinen suositus Paratiisikurulle patikointiin. 😉

Palauduttuani mökille ja suihkuttelujen jälkeen teimme yhteispäätöksen: nyt on pizzapäivä. Siispä kylille, – ja Fienoon! Tämä oli viides kerta. Oli nälkä, mutta ei tälläkään kertaa mitään moitteen sanaa. Ei mitään. Meillä tuntuu olevan jo kanta-asiakas-status. 🙂 Sekin tuntuu mukavalle. Olenko jo aiemmin muistanut kehua heidän espressoaan. No nyt voisin. Sekin on perfetto.

Huomenna olisi Vaskoolihiihto ja (mökki)tiehoitokunnankokous. En ole koskaan osallistunut kumpaankaan, enkä osallistu huomennakaan. Ehkä Vaskoolihiihto ei tuki Sivakkaojan latua? – Tai entäs jos Vellinsärpimälle. Yleensä pitkäperjantai täällä on tuiskupäivä, myräkkäpäivä, pimeä päivä. Mutta huomenna tuskin on ”yleensä”.

Nyt lasillinen tai kaksi punaviiniä, Eeviksen islantilainen neule puikolle ja jonkun sarjan pätkä Netflixista ja luulenpa, että Nukku-Matti on tänä iltana jo hyvin varhain mun kaveri.

Buona Pasqua, amici!

Lappi Mökkielämää Ravintolat Ruoka ja viini

Vellinsärpimällä, Fienossa ja Cunkin kanssa maailmalla

Mökkipihassa myrskyää. Tuntureilla myrskyää. On kova myrsky. Ilmatieteen laitoksen mukaan 13 m/s, puuskissa 22 m/s. Puut ovat vaarallisen näköisesti kallellaan, hieman huolissani tarkastelin mökkipihan puita: eihän ole kaatumisuhan alaisia? Hanget ovat kyllä jo nyt täynnä roskaa, oksien kappaleita… Onneksi ei tarvetta lähteä minnekään.

Aamupäivällä fön-tuuli oli leppeä ja lempeä, menomatkalla myötäinenkin. Ja viikon paras keli. Luistoa oli. Hyvin kulki.

(klikkaamalla kartta suurenee)

Tänään hiihtelin liki tasaisella, Luttojoen rantaa myötäillen Saariselän hiihtoportilta Vellinsärpimälle. Ei ollut velliä, pieni purkki tuoremehua oli riittävä eväs. Päivätuvassa joku oli sytyttänyt piisinkin, tuoksu jo mieluinen ja mukava tuntureiden katveessa talvisessa aamupäivässä.

Ja sitten taas huomioita ”latumuodista”: italialaisnaisten toppaminihameiden lisäksi on todettava, että islantilaisneuleita on muutamia tunturissa näkynyt, enkä tänään ollut suinkaan ollut ainoana riddari ylläni! Niinpä vain nuorehkon pariskunnan kanssa ladulle lähtenyt bichon frisee (tms.) oli puettu kauniiseen punavalkoiseen koirariddariin! Minä ja koirat! Noh, koiraladun nimellähän tuo Luttojoenvarren latu kulkeekin. Mutta hyvä oli hiihdellä.

Tänä vuonna hiihto ei ole ollut niin hyvä olkapäävaivan kuntouttaja kuin viime vuonna, ja aika lailla jumissa on koko yläselkä. MUTTA! Minun (ja oikeastaan koko perheen) ”oma” hyvä, vuosikymmenen ajan luottohierojana ollut L. on lopettanut vastaanottonsa Saariselällä. Oli siis hakeuduttava Kylpylä Aurora Spa -hoitolaan. Noh, ei huono, mutta monopoliasema näkyy myös hinnoissa!! Huoh!

Tälle päivälle oli suunniteltu ja sovittu myös ulkona syöminen. Ei ollut yhtäkään syytä, miksei oltaisi menty Fienoon. Oikeasti ehkä paras pizza ikinä! Oli minulla kyllä nälkäkin! Mutta joka tapauksessa perfetto! Sitä paitsi siellä on mukava tunnelma.

Ei viimeisten neljän mökkireissun aikana olla syöty ulkona missään muualla kuin Fienossa. Miksi olisikaan!

Ja nyt vuorossa illan leffa tai yksi jakso brittisarjaa nimeltä: Cunk on Earth. (Kiitos ES vinkistä!)

Lainaus Hesarin sivulta:

Cunk on Earth (2022), jota voi nyt seurata Netflixillä. Sen edessä tuntee välillä halua itkeä, mutta useammin kuitenkin naurattaa kovasti; niin yllättävä, absurdi ja terävä se on.
Cunk on Earthin genre on mockumentary eli muka-dokumentti, ja se parodioi perinteisiä valistusohjelmia, joissa vakava Sir David Attenborough tai Simon Schama kulkee ulkona, heiluttaa ilmeikkäästi käsiään ja puhuu sivilisaatiosta. Välillä keskustellaan asiantuntijoiden kanssa museoissa tai tutkijankammioissa.

Mökkielämää Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Välipäivänä täyttä elämää

Kuten tavallista – silloin kun täällä on perhettä tai ystäviä kanssamme – mökkiaamiainen ei ollut vain pikainen puuro ja kahvi, vaan pitkään aamiaispöydässä nauttimista ruoasta ja seurasta. Hiljalleen hankkiuduimme uloskin, kun yhdentoista aikoihin alkoi jo tuntureiden takaa pientä valonkajoa näkyä.

Etsittiin Northern Light Villagen poroaitauksesta poroja, katseltiin husky-ajelijoita, tykkylumisia (jota harvoin täällä on niin paljon kuin nyt) aihkeja, isoja lumen peittämiä kuusia ja petäjiä. Kuljettiin ja höpöteltiin, oltiin hiljaakin. Vain vähän. 😀 Kylän keskustan läpi kuljettiin, hyvällä katseltiin turistiryhmiä, – hyvä että on matkailijoita.

Ja ihmeteltiin puolikesyltä vaikuttavia riekkoja, joita jalkakäytävillä oli useita, – niiden jälkiä on myös rantasaunan ympäristössä poikkeuksellisen paljon.

Mökillä jo ”perinteisesti” glögimukilliset terassilla, takkatulen ääressä pientä lounasta ja sitten saunan lämmitykseen, iltapäivätorkuille, leppoilua, rantasaunaa.

Ja tänään mentiin ulos syömään. Todella olin siitä iloinen. On taas tullut joku kylläytyminen omiin kokkailuihin, – niitähän on nyt ollut vähän tavallista enemmän viime viikkoina.

Tänään oli varaus Fienoon! Mehän kävimme siellä syyskuussa Pehtoorin kanssa, mikä jo vakuutti että pian uudelleen. Nyt siis sinne.

Onneksi oli pöytävaraus, emme suinkaan olleet ainoita! Pizza (poropancettaa, punasipulia, mozzarellaa) oli perfetto.

Tilasimme myös pullollisen lombardialaista roseeta. Sellaista Suomessa harvoin saa. Hetken välähti kesä, vaikka ulkona – 10 C , pientä pyryä ja pimeää, puolikuu sentään näkyi. Jälkkäritkin vielä jaksettiin, tiramisu ei ollut ylimaallisen hyvää, mutta se oli hyvää, täyteläistä, sopivasti.

Mökille palauduttua vielä pieni peli-ilta. Muistatko? -kysymyskortit olivat juuri meidän ikäluokalle sopivia. Aika hyvin me vielä muistamme. Nyt unille, huomenna elettävä koko loppuvuosi!

Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Joululounaalla

Olimme tänään Maikkulassa joululounaalla. Koskaan ennen siellä ei ole jouluruokaa syötykään, paljon erilaisia juhlia siellä on kyllä tullut vietettyä, mutta ei jouluntienoolla: muutamia lapsuuden ajan perhepäivällisiä, tai minä muistan kyllä vain jätskin kesäsunnuntaisin, yhdet aika varhaiset synttärinikin siellä vietettiin, sitten on ollut häitä, karonkkoja (omanikin), promootiopurjehjedus, tiedekunnan pikkujoulut, lukukausien avausseminaari, tasavuosisynttäreitä, …

Ja tänään uusi juttu oli joulutunnelman ja ruoan lisäksi systerin uusi kaveri S. Hyvä tutustua ennen joulua, jolloin on sitten muutakin huomiotavaa ja tekemistä joulupöydän ympärillä … meitä kun on tänä vuonna aika montakin joulupöydässä niin ei tutustumisjutustelut ehkä oikein onnistu.

Kartanon toiseen isoon saliin oli katettu pitopöytä, hyvinkin perinteisine jouluruokineen, tulinpa minäkin palasen kinkkua ottaneeni, dijon-sinappikastike oli hyvä. Menun paras osa oli alkuruoissa: lohimoussekakku ja waldorfin salaatti olivat minun makunystyröilleni mieluisimpia. Tämä ei varmastikaan ole kaupungin halvin joululounas, mutta miljöö on niin viehättävä, tunnelmallinen ja siellä on paljon kaunista katseltavaa, että se tuo lounaalle paljon lisää mielihyvää.

Pihapiirissäkin on – talvellakin, sinisen hetken tullessa, pakkasesta (- 16 C) huolimatta – viihtyisää, yhdessä aitassa oli seimikin.

Kun kotona ei tarvinnut tänään kokkailla, tein saaristolaisleivät, ja sitten kuvahommia. Pikku hiljaa …

Ravintolat Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Monia kerroksia hyvää elämää

Kävelin tänään Linnanmaan kampuksella, kohti humanistisen tiedekunnan entistä pääovea. Mietin menneitä, niitä vuosikymmeniä, jotka sinne useimpina arkiaamuina vuodesta toiseen kuljin. Eikä tänäänkään tuntunut pahalta sinne mennä, Ei tänäänkään, ei ennenkään.

Tulinpa ajatelleeksi, että siellä oli hyvät vuodet. Hyvin harvoin tuntui ikävältä, väsyttävältä, tympeältä mennä töihin. Se oli hyvä paikka viettää elämänsä työvuodet. Tänään taas muistin olla kiitollinen siitä, että sain tehdä töitä hyvässä työyhteisössä, mielekkäässä hommassa, ja myös merkityksellisessä. Sellaisena edelleen omaa työuraani ajattelen.

Hyvillä mielin menin entisen oppilaani väitöstilaisuutta kokemaan ja katselemaan. Ja on myönnettävä, että menin myös siksi, että toivoin näkeväni entisiä kollegoita ja entisiä oppilaitani. Ja näin. Oli hyvä nähdä, jutella, kuulla opiskelijoiden löytäneen paikkansa. Myös lähimpiä kollegoita, seuraajianikin 🙂 , ja esimiestäni näin. Sitä nostalgiaryöppyä, muistoja, muistoja…

Nyt ei taida olla enää kuin kaksi sellaista opiskelijaa, joiden väitöskirjatyön alkutaipaleella olen tavalla tai toisella ollut, ja joiden väitöstä vielä voin odotella.

Ja väitöskin oli hyvä. Kuten nykyisin (lue: ainakin about viimeiset 10 vuotta) väitökset ovat useimmiten olleet väittelijälle tilaa antavia, väitöskirjan tiettäväksi tekemistä, hyväksyvää kommentointia, rakentavaa palautetta, jatkotutkimukselle uria avaavia, eivätkä vastaväittäjän oman oppineisuuden osoittamista, respondentin työn kritikointia tai virheiden osoittamista, vaan hyvää asiantuntijan ja tiedeyhteisön jäseneksi hyväksyttävän väittelijän välistä vuoropuhelua. Humanistisen tieteenalan väitöstilaisuudet ovat yleensä, aika useinkin, hyviä tilaisuuksia kuulijoillekin oppia uutta. Minä ainakin opin tänään paljonkin uutta.

Mennyt on joskus hyvä kohdata. Historia on. [icon name=”heart” style=”regular” class=”” unprefixed_class=””]

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Illansuussa lähdimme Pehtoorin kanssa ulos syömään. Taas. Italica Taberna!

Ensimmäinen kerta kesäkuussa, jolloin se oli vasta avattu, lokakuussa rotissöörien järjestämässä antiikki-illassa ja tänään meidän kahden hengen pikkujoulut. Ja kyllä tänään oli ihan ylivertaista, vaikka ennenkin on maistunut. (Huom. viikonloppuisin on parasta tehdä pöytävaraus. Meillä se oli. Onneksi.)

Olin kuullut, että siellä on Etelä-Italiasta tullutta mustaa tyffeliä. Perfetto. Mutta alkuun otimme antipastolautasen kahdelle. Onhan noita prosciuttoja ja salameja tullut syödyksi ennenkin, mutta … Oliko minulla vain hirmuinen nälkä, mutta nämä olivat kertakaikkisen hyvä.

Vasemmassa reunassa omenaviipaleiden päällä Njuda-tahnaa, ja pienet ampullit maitoa! Jos chilitahna tuntuu liian tuliselle, voi maidolla helpottaa poltetta. Vähän ”tavallisen” näköinen italialainen primo piatti -lautanen, mutta olipa maut enemmän kuin tavallisia.

Ja pääruoka!

Pastaa ja mustaa tryffeliä. Ei muuta. Ei tarvittu muuta. Perfetto!!

Ja minä, joka en paljon jälkkkäreistä piittaa… En varsinkaan isoista jälkkäreistä.

Kerroin Filippolle (Marthan puoliso, kahdestaan !!! hoitavat koko ravintolan), että ensi viikolla tulen lounaalle, enkä tarvitse muuta kuin tämän! Suklainen tartaletti, joka on täytetty suolakaramellikastikkeella, päällä mustaa tryffeliä. Ja oikeasti syödessä kaikki kolme kerrosta maistuivat erikseen. Aika jumalainen jälkiruoka!!

Hyvä päivä tänään.

Historiaa Niitä näitä Oulun etniset ravintolat Ravintolat Ruoka ja viini

Uusi kiinalainen ja menneiden muistelu

Marraskuuhun tultu

Läpi lokakuun tultu tähän aamupäivällä aurinkoiseen, iltapäivällä sumuiseen marraskuun ensimmäiseen.

Paljon kaikenmoista, varhaisesta aamusta asti. Hyvä mieli kaikesta tekemisestä tänään. Nyt pyöräilypäivät ovat vähän kuin bonusta, – kausi jatkuu aina päivä kerrallaan, vastoin odotuksia, mutta toiveiden mukaisesti. Ehkä juuri siksi eilen ja tänään on ollut todella mieluista ajella. Hyvä hengittää, ei todellakaan kanssakulkijoita haittoina. 🙂 Sitä vaille, että lauloin ääneen, kun kuuntelin musiikkia samalla. Harmittelin monessa kohtaa, kun ei ollut Canon mukana; erityisesti Toppilansalmen rannalla harmittelin, sillä ainakin vuoden rakenteilla ollut rantapromenadi oli nyt valmis ja avattu. Hieno on.

Uusi kiinalainen

Iltapäivällä ohjelmassa oli rempatun (jesh, se onnistui) mökkiläppärin haku, kalenterien postitustarpeiden hankkiminen yms., ja sitten minulla oli treffit Pehtoorin kanssa Pekurinkulmassa. Sen ravintolamaailmassa on avattu mm. uusi kiinalainen ravintola Golden Flower. Eikä se ole mikä tahansa katuköökki. Ensinnäkin paikka on hyvä, valoisa, vähän etten sanoisi ”mannermainen”, ent. Roberts Coffeen paikka lasikaton alla. Uusi sisustus melkein elegantti, viihtyisä. Nettisivuillaan mainostavat: ”Koe kiinalainen ruoka uudella tavalla. Autenttisia kiinalaisia makuelämyksiä”. Tämä on alunperin Torniossa aloittaneen Golden Flowerin ”toisen polven ravintola”. Tornion Flowerissa minä ja monet muut koulukaverit kävimme usein, parin opiskeluvuoden aikana kävin varmaan puolentusinaa kertaa, ainakin. Ja opiskelija-asuntolaan haettiin take awayta parikin kertaa. Ennakko-odotukset olivat siis positiiviset. Eikä tarvinnut pettyä.

Sen lisäksi, että a la carte -annokset olivat aika hurjan isot, ne olivat myös erinomaisen makoisat, eivät ”sitä tavallista” hapanimelää, frittiä, hoisinia etc. Ja kun emme jaksaneet millään kaikkea syödä, ystävällinen tarjoilija kysyi, haluammeko loput kotipakettiin. Ja saimme hyvin kohtuullisen laskun (molemmat noin 20 €) yhteydessä paperikassiin pakatut annokset. Huominen lounas on siis taattu. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Taaskaan ei ole kaupallista yhteyistyötä, joten kaikin puolin rehellisesti ja hyvällä maulla 🙂 voin suositella tätä. Jos tämä olisi ollut meidän Oulun etniset ravintolat -testausten aikana kierroksessa mukana, niin kyllä olisi kärkisijoille päässyt.

Menneiden muistelu -prosentteina

”Mennyt meissä” –postaus, ja sen yhteydessä ollut kysely, ovat saaneet huomiota. Tähän mennessä 53 henkilöä on vastaillut. Tulokset ovat tällaiset:

Elämäkerroista tykkäävät 4/5 vastanneista, melkein 3/4 tietää, että kaikki ei ole niinkuin muistamme (Korkmanin kirjaa suosittelen tässä yhteydessä!), puolet vastanneista tiesi sukututkimuksen omasta suvustaan tehdyn (ainakin siis toisen vanhemmat suku on tutkittu).

Sitten tämä kohta kiinnosti minua ehkä eniten: kuinka moni tietää vanhempiensa lapsuudesta paljoakaan. Vastanneista vain 60 % tunsi tietävänsä vanhempien lapsuudesta aika lailla. Vähän näin sen arvelin olevankin: suomalaisen arjen historiasta yliopistolla monena vuonna 20-30-vuotiaille nuorille aikuisille luennoidessani hoksasin, että heille vanhempiensa 60-70-luvun lapsuus ja nuoruus olivat paljolti tuntemattomia.

Vain neljännes muistaa elämästään alle neljävuotiaana monia asioita. Tämä on varmaan aika tavallinen tulos. Ja silti on niin, että elämämme kolme ensimmäistä vuotta ovat tärkeitä koko loppuelämämme kululle ja tunteille. Sehän on oikeastaan ristiriitaisen kuuloista, mutta niin se tutkimusten mukaan vain on.

Kiitokset vastanneille, tämä oli mielenkiintoista.

Ravintolat Ruoka ja viini

Keräilyeriä – viinikokemuksia

Syksy ei nyt ole oikein proseccon aikaa, mutta mikseipä? – Tämä aika maineikkaan viinitalon rose kuohuva Verrochio Prosecco Rose on mielestäni hyvää keskitasoa. Hyvin marjainen prosecco, ei päärynää eikä sokeria maussa, raikas, muttei olematon. Ei suuria muistoja, mutta ”ihan hyvä”.

R3 Riesling on aiemminkin ollut suosituksissani, se on minusta parempi paistetulle kalalle kuin tämä eilen testattu ”Remastered”, mutta tämä voisi olla aika ideaali sushin tai ceviche-kalan oheen. Saatiin me toki tämäkin tyhjennettyä ihan helposti. Ei ollenkaan huono viini.

Portugalilainen Colossal on syysruoalle (padat ja pihvit) hyvä viini. Se on ”mehevä ja hilloinen”, mutta ei paksun, sokerin marjakastikkeen kaltaista, vaan yllättävänkin raikasta olematta mauton. Ja hinta-laatusuhde on tosi hyvä (11,50 €). Tässä ei mikään ”töki vastaan”, ei karhaita tanniineja, ei litkua, ei mehumaisuutta, ei liian tuhtia tuntua. Ruokaviini hyvinkin. (Kuten kuvasta huomaatte, tänään on vihdoin tullut pystytettyä studio työhommia varten. Siinä sitten ohessa muutama viinikuvakin…)

Toinen testattu punaviini on meidän mökki-Hönön nimikkoviini. La Madriguera Monastrell 2020. Tätäkään ei kannata ihan sinällään nauttia, vaan nimenomaan ruoalle hyvä. Espanjalainen possupata, vaikka karjalanpaisti tai jos jollakin on jäniksenmetsästäjiä lähipiirissä, niin tästä sitten ruoalle viini! Etiketti viehättää.

Ja lopuksi yksi viinikokemus tältä päivältä. Iltapäivällä päätimme, että lähdetäänkin ulos syömään. Huolimatta siitä, että olimme molemmat käyneet tahoillamme muutaman kymmenen kilometriä sykkelöimässä, päätimme lähteä vielä pyörillä kohti keskustaa, kohti Italica Tabernaa. On ollut hieno lokakuinen lauantai, joten mikseipä vielä ulos. Italian tavernaan yritimme, mutta pieni ravintola oli täynnä, joten menimme Pekurin Patiolle. Plan B on muuttanut sinne, ja siellä on italialaista ruokaa, joten sinne sitten.

Kuten aiemminkin ravintolan alkupala-salaattipöytä oli tavallista parempi, myös tilaamamme pasta-annokset (Pehtoorille Pasta Carbonara ja minulle Pasta alla Scampi) olivat oikeinkin makoisia, mutta viini! Jätimme aperitiivit väliin, ja kun katselimme viinien lasihintoja totesimme, että olisi sama tilata pullollinen Ruffinon Pinot Grigiota. Ja sehän tuotiin jo ”aperatiiviaikaan” kuten pyysimme, avattiin ja kaadettiin laseihin. Ja se oli ihan lämmintä! Italialainen kevyt valkoviini huoneenlämpöisenä ei maistu miltään. Ei miltään. Tarjoilija oli pahoillaan, toi cooleriin lisää jäitä, mutta kyllähän siinä niin kävi, että lämpimän valkkarin kera pastamme söimme. Noh, pian varmaankin varataan pöytä Italica Tabernaan ja olen aika varma, että ei tarvitse lämmintä valkoviiniä testata.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Saariselällä uutta

Uusia kokemuksia tälle päivälle!

Aamun paperihommien jälkeen lähdimme kaksin käymään Rönkönlammella, joka on aika surullisen näköinen kun on niin rehevöitynyt, tai ainakin ihan enimmäkseen jonkin vihreän kasvin, kortteen?, valtaama. Meidän pääasiallinen syy mennä sinne, oli katsastaa latupohjan paikka, ja harkita sen merkitsemistä, mutta sehän olikin jo tehty, joten ei tarvitse huomenna sitä puuhata. Ja metsä teki taas tehtävänsä, – etten sanoisi loi uutta. Syntyi idea värikartasta tai väriaakkosista… yhdenlainen uusi ISO kollaasi, jonka työnimi olkoon ”This is Lapland”. Toteutus vaatinee aikaa, ja kymmeniä, kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia. Toivottavasti voin joskus esitellä valmiin …

Teams

Olen vuosikymmenien aikana useinkin tehnyt täällä mökillä töitä, varsinkin kirjoittanut, usein myös lukenut, valmistellut, arvostellut etc. Joskus ihan sillä töin tullut tänne pohjoiseen: rauhassa tekemään jotain. Aina muistan syksyn 2007, (jolloin blogini rämpi alkutaipaleellaan ja) jolloin vetäydyin tänne useaksi päiväksi lukemaan ja arvostelemaan opiskelukaverini väitöskirjaa. Ja juuri silloin oli Jokelan koulusurmat; lähdin kesken pois. En voinut yksin olla enää. Muut työkokemukset paljon vähemmän traumaattisia tai dramaattisia, paljon arkisempia, usein aika onnistuneitakin. Mutta tänään aamupäivällä muutama tunti valmistellen osallistumista iltapäivän (historiatoimikunnan)kokoukseen. Siinä ei mitään erikoista, eikä Teamsissakään, mutta että osallistun mökiltä kokoukseen Teamsilla. Se oli uutta. Ja homma hoitui. Mahottoman mukava näin.

Fieno

Toinen uusi kokemus oli Fieno!

Saariselän keskustaan, vanhan Kuukkelin ja nelostien väliin, liikenneympärän kupeeseen on rakennettu ja avattu uusi italialainen ravintola. Kyllä pieni LappItalia-henki minussa taas heräsi henkiin. 😀 😀

Pizzeria-ravintola Fieno on konstailematon, mutta tyylikäs, valoisa, avara. Italialaiset pitäjät, osin yhteistyössä paikallisen Petronellan kanssa. Turun Sergio on saman pitäjän ravintola. Tykkäsin siitä, että ruokalistat oli laadittu huolella, siististi, oikeakielisesti. Tykkäsin puhtaista laseista, kohteliaasta tarjoilusta, ystävällisestä jutustelusta (meillä oli melkein yhteisiä tuttuja Lombardiassa), mielenkiintoisen oloisesta viinilistasta (Oltrepo Pavese!!), etymylogiasta (Fieno ~heinä ), ja ennen kaikkea tykkäsin pizzasta. Pohja oli ohut, rapea, hyvän makuinen, myös reunat!!, täytteitä (minulla savurautua, Pehtoorilla savuporoa) sopivasti, juusto maukasta, ei lilluvan rasvaista. Ai, niin, ja espresso! Molto bueno! Ja oliko minulla oikea kamera mukana? – No ei. 🙁 Mutta jos vaan kerron, että ehdottomasti seuraavallakin mökkireissulla meidän ”viikottainen” ravintolareissumme suuntautuu Fienoon. Suosittelemme lämpimästi.

Maanantaiko tänään? – Niin taitaa olla. Hyvä maanantai. Oikein hyvä.

Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Kesän highlighteja – Uleåborgissa päivällinen

Oli tämän aika. Yksi kesän highlighteja. Jo pari vuosikymmentä ravintola Uleåborg on ollut osa juhlaamme, juhliamme. Ikkunanpesupäivällinen/hääpäiväillallinen oli tänään vuorossa. Juuri tänään sille oli hyvä hetki. Satoi vettä, ukosti, oli lämmin, oli kesä, hirmuinen nälkä, ja odotus – tänäänkö meillä tämä? – vihdoinkin.

Onneksi päivän runsaahkot sadekuurot tokenivat puolenpäivän jälkeen, – silloin oli hyvä sauma lähteä aika vimmatusti polkemaan (Kaakkuriin, Verkkokauppaan, hakemaan ”yksi osa”) ja palata iltapäivän lopulla kotiin.

Kummallisen kivaa pukeutua – treffeille. 39-vuotishääpäivää (ja ikkunanpesun juhlaa! 😉 ) juhlistettiin perinteisin menoin: pöytävaraus Uleåborgiin oli tälle illalle.

Luonnollisesti toivoimme sinne pyöräilevämme, mutta kun tälle viikolle sateet, rankkasateet, ovat olleet tosiasia, hyppäsimme paikallisliikenteen kyytiin ja pääsimme ravintolan terassille sadetta pakoon. Ja taas kerran nauttimaan liki familiaarista ja niin hyvästä ja täyttävästä menusta. Onhan se sellainen glisee, että gourmet-ravintoloissa jää nälkäiseksi, ”koska pienet annokset, ruohosipuli ristiin rastiin” jne… Noh, tämä glisee ei ole koskaan pätenyt Uleåborgiin, – ei tänäänkään. Olemme pitkään kylläisiä, ja tyytyväisiä.

Puntaroimme jo ruokien äärellä sitä, mikä oli menussa parasta… ja päädyimme siihen, että alkusalaatti, ”soleil”, jossa oli tekstuureja, pehmeyttä, rapeutta, pehmeyttä, raikkautta, täyteläisyyttä ja rapeutta, oli erinomainen aloitus…

Menu Uleåborg 1881 vol.60

– makuja meiltä ja muualta

*** Salaatti ”Soleil” -kirjolohimoussea, uuden sadon vihanneksia, avokado-limevinaigrette

*** Vihreää parsaa, friteerattua vasikan kateenkorvaa, hollandaisekastiketta

*** Paistettua maissikanaa, muhennettua pinaattia ja korvasieniä, varhaisperunaa, tryffelikermaa

*** Kahta valikoitua suomalaista juustoa, ruusunmarjasiirappia

*** Raparperisorbettia, marenkifinancier

… ja jälkkäri (erityisesti marenkifinancier!!) jäivät mieleen. Kaikki oli hyvää, suunmyötäistä.

Ja oheen valittu viinipaketti oli selvästikin mietitty, harkittu. Fabianon Ripasso (2019) jäi erityisesti mieleen. Ja se, kuinka pääruoan maissikanan kanssa tarjoiltu korvasieni oli ”au naturel”, siis, ettei sitä ollut mössätty tai kätketty kermaan tms, (kuten minä usein teen 🙁 ). Ehkä opin tästä jotain…

Kesän yksi kohokohdista on siis eletty. Kiitollisena siitä.

Mökkielämää Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Uusia kokemuksia mökkilomalla… :)

Halaukset ja heipat aamulla, – mökki hiljeni, minä nieleksin, mutta samalla niin hyvilläni näistä kuluneista päivistä. Ja siitäkin, että me Pehtoorin kanssa voitiin vielä jäädä.

Koskapa sataa ripsupteli oli hyvä ryhtyä siivoilemaan ja järjestelemään, pyykkipäiväkin. Tuulentuvan kuurnaus jätettiin huomiselle. Puolelta päivin kohti Ivaloa: isolla kirkolla apteekki, posti, Alko, iso marketti ja HEP = Halpatalo Extra Piste: ”Jokaiselle jotakin”. Kyllä kaiken maailman Ideaparkit ja Zeppeliinit voittaa. Vähän kuin Puuilo, mutta silti omanlaisensa. Mm. Lettlopi-lankoja, bujoilu-tusseja, tosi edullisia siivoustarpeita. 😀 Ja kaikki järjestyksessä.

Paluumatkalla jo pieni pala kirkasta taivasta.

Monta vuotta on ollut puhetta/aietta käydä Kaunispään Huipulla testaamassa heidän listallaan oleva ”Huipun leike”.

– savuporolla ja leipäjuustolla täytetty häränleike
– savuporo-kermakastiketta
– lohkoperunoita ja kasviksia

Onhan me Huipulla käyty munkkikahveilla ja kaakaolla kymmeniä kertoja, ja meidän lapsille rinnepäivinä hampurilaisia ja/tai ranskalaisia, ja hyvin syömässäkin sentään muutaman kerran: yhtenä uudenvuoden aattona ystävien kanssa ja kerran silloin kun äiti viimeisen kerran oli mukanamme täällä, mutta ei kai koskaan kaksistaan ihan vaan syömässä.

No tänään sitten, ja vain tuon Huipun leikkeen takia. Siinä on niin paljon nostalgiaa…

Kun 70- ja 80-luvulla perheeni, ja sitten Pehtoorikin mukana, asusteltiin paikallisessa hotelli Laanihovissa ja/tai sen takapihalla asuntovaunussa, oli ko. ravintolan paras annos ”Laanin leike”, joka kerran lomassa saatiin tilata.

Siinä oli härän lehtipihvi taitettu kaksinkerroin ja sisällä savuporoa, ohessa korvasienikastiketta ja lohkoperunoita. Muutaman kerran olen sitä kotona tehnyt, mutta eihän se sama…

Eikä ollut tänään Huipullakaan. Siellä täytteenä myös leipäjuustoa ja kastike ”vain” savuporo-kermakastiketta, eikä annos ole korvasieniä nähnytkään. Mutta oli se hyvää. Oikein hyvää. Vähän turhan tuhti, ainakin minulle, mutta hyvää oli. Ja maisemathan ovat – noh – aika huiput!

Mökille palauduttua purin rahtikuormamme ja kun kerran paistoi, ja oli taas lämmintäkin, lähdin metsään. Luonnollisesti. Kangasrouskuja useampi litra, muutamia tatteja ja yhden piirakan kehnäsienet. Ei hassumpaa. Pelkkä iltametsässä kulkeminen on mieluista. Puiden välistä siivilöityvä aurinko, hiljaisuus, mäntykankaat, pienet polut.

Lappi Mökkielämää Ravintolat Ruoka ja viini Valokuvaus

Lomapäivä

Pakkasaamupäivä

Ei mitään kirjallisia puuhia aamupäivällä, joten suuntasin kylille. Kuvailemaan, ja ostamaan Partioaitasta sellaisen hiihtäjän vyö(selkä)laukun. Tarpeeksi ison, että siihen mahtuu kamera pienellä obiskalla ja juomapullo. Anorakin taskuun kun molemmat eivät sovi. Löysin hyvän.

Kuukkelin raunioita kuvailin ja totesin palaneen ja savun hajun ulottuvan aika kauas. Nesteen kahvila-myymälä, joka nyt on jonkinlainen hätäapukauppa alueella, oli myös ”shoppailukierrokseni” varrella: ei liene yllättävää, että hautakynttilät eivät sittenkään kuulu ko. myymälän perusvalikoimaan. Toivoin sellaisen löytäväni; olisin Kappelin viereiseen hautalehtoon halunnut yhden viedä.

Onhan Saariselkä ollut yksi äidin yli 20 kodin paikasta. Varmaankin hän vietti täällä yhteensä ainakin kolme vuotta, jollei enemmänkin. Taitaa minullakin olla hyvinkin tuo pari vuotta täällä elettynä.

Iltapäivällä aika liukulumisuksille. Enkä edes pahasti eksynyt. 🙂

Auringonlaskun aikaan (noin klo 16.30) olimme autolla liikkeellä: Kutturantien varressa Tolosjoen sillalla pysähdys. Laskevan auringon talo oli kuvattava.

Ravintolaruokaa

Tapanahan on, että mökillä ollessa käymme kerran ulkona syömässä, tänään oli tämän reissun se päivä.

Matkalla Kiilopäälle, Muotkantien varrella on uusi pieni iglukylä, ja sen yhteydessä uusi ravintola. Saariselän ravintolat, uudet ja vanhat, on jo koettu, testattu, hyviksi havaittu tai meille ”sopimattomiksi” havaittu, joten olipa ilo päästä testaamaan uusi Arctic Queen. Pehtoori oli tehnyt alustavaa tunnustelutoimintaa paikalla jo sunnuntaisella lenkillään ja minä surffaillut ja lukenut Saariselän Sanomia.

Muotkantielle ajeltiin päivän ulkoilujen ja saunan jälkeen illansuussa. Iloksemme ravintolassa oli muitakin, ranskalaisia monessa pöydässä. Tuli ihan lomafiilis, ja kun vielä ruokalistakin englanniksi: oltiin melkein kuin ulkomailla. 🙂

Arctic Queenin -menu oli aika lailla odotetun oloinen; olenhan tästä ennenkin kirjoittanut. Lapin ravintoloissa on Lappi-menut. Niinhän se on meidän mökilläkin viikonloppuisin ja vieraita tai perheenjäseniä pöytään saadessamme. Koko LappItalia-keittokirjani on enemmän ja vähemmän lappilaisen keittiön herkkuja ja paikallisiin raaka-aineisiin perustuva.

AQ:n listalla oli onneksi muutakin kuin paistettua lohta ja nieriää, käristystä tai poronfilettä. Monelle turistille ne varmaankin ovat juuri niitä toivottuja, mutta minulla (meillä molemmilla) oli tänään harkinnassa joko poroburgeri tai ravioli (= savuporolla täytettyä raviolia, savujuustokastiketta, kuivattua suppilovahveroa ja Västerbotten juustoa). Päädyimme ravioliin. Naapuripöytään meni hyvännäköisiä burgereita, ensi kerralla ehkä sellaiset.

Mutta toki ravioli oli hyvää: pasta just sopivan al dente, sopivan kosteaa ja Västerbotten-juustokastike kovasti mieleeni (olisipa ollut kastikelusikka tai pala maalaisleipää viimeisten kastiketilkkasten nauttimiseksi), sienipöly lähinnä (vain) kiva koriste.

Liki yhtä aikaa totesimme, että tänne sitten PP:n kanssa kun ovat möksällä seuraavan kerran. Ravintolan välitön tunnelma, tunkeilematon, sujuva palvelu, ulkomaalaiset ja salin isot ikkunat lisäsivät kokemuksesta nauttimista. Ei pönöttämistä, mutta ei myöskään mitään tusina-ketjuravintolafiilistä.

Tämän jälkeen on sitten taas huomenna mukava kokkailla mökkikeittiössä. Eikä vieläkään tarvitse lähteä kotiin!

Niitä näitä Ravintolat Reseptit Ruoka ja viini

Ruokajuhlaa

Tänään olen voinut puuhailla ihan mitä huvittaa. Ei edes ”pakollista” ruoanlaittoa; eihän minulle kokkaaminen ole mikään rasite, mutta totta puhuen olen kyllä pitkin syksyä ja nyt joulun jälkeen hienovaraisesti vihjannut ja muistuttanut: ”Olihan se kyllä mukavaa aikaa silloin kun kävin Torniossa koulussa, oli kerran kuussa hieno valmis sunnuntaipäivällinen kun palasin kotiin” tai ”Näinä aikoina olisi mahtavaa vaihtelua, jos pääsisi testaamaan jonkun toisen kokkailemia sapuskoja…”, jne. jotain vastaavaa. Ei mitään valittamista tai anelua, – pois se minusta.

Mutta joo, Pehtoori on siis käyttänyt viikolla eräänkin tovin etsien uusia reseptejä, eilen käynyt raaka-aineiden hankintareissulla ja tänään tehnyt lyhennetyn lenkin, jotta minä pääsin nauttimaan hiihdosta, jatkamaan astiakaappien konmarittamista, järjestelemään Koivisto-kuvia sekä samalla kuuntelemaan kirjoja ja ennen kaikkea nauttimaan kolmen ruokalajin päivällisestä.

Valion reseptiarkisto on Pehtoorin inspiraation lähde ollut aina, ja sen ohjeilla tämänkin päivän menu!

Alkuruokana Aura-sipulikeitto

Pääruokana sitruuna-lohta herne-minttutahnan kera. Tahna oli raikasta. Aion tehdä kyllä minäkin.

ja jälkkäriksi jotain ihan erikoisen hyvää: juustoa ja mietoa, pehmeää hyvää chili-suklaakastiketta!

Kaikki oli hyvää, uudenlaista, – varsinkin tuo jälkkäri! Ihan uusi tuttavuus oli lempeä kuivattu ancho-chili, jota kastikkeessa oli. Olen nähnyt niitä meidän lähimarketissa ja miettinyt, mihin niitä käyttäisi? No ainakin tässä ruoassa maku oli mukavan makea; chili toi lempeää potkua kastikkeeseen. Mitähän jos tuota laittaisi kaakaoon?

Juhlapäivällinen siis! Mukavaa hemmottelua, vaihtelua ja iloa päivääni.

Eikä siinä vielä kaikki: en eilenkään kokannut mitään. Iltapäivällä, kun ravintolat vielä saivat olla auki, rohkaistuimme lähtemään ulos syömään. Nallikarissa on taas herkulliset bliniviikot, – monta vuotta niistä on nautittu erilaisissa seurueissa tai kahdestaan, ja nytkin rohjettiin ravintolaan ajella. Ajateltiin, että onhan siellä väljää, joten miksei!

Ja kyllä: siellä oli väljää, mikä on kyllä vähän surullista. Samalla todettiin, että meillä kotona perhepiirissä syöminen on joka toinen viikonloppu isompi riski saada korona kuin ravintolassa, sillä onhan saman pöydän ääressä rokottamaton eskarilainen sekä kaksi asiakaspalvelutehtävissä työskentelevää (rokotettuja toki). Eihän me koko pandemian aikana olla oltu erossa Juniorista ja perheestään.

Mutta siis. Eilen Nallikarissa oli mahdottoman kaunis auringonlasku, aika rauhallinen olo ja niin hyviä blinejä! Vahva suositus!

Historiaa Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Juhlaa, sunnuntaita, arkea

Takaumia lauantailta

VIinikerhon 30-vuotisjuhlien menu ravintola Uleåborgissa:

Roseviinissä kypsennettyä lohta, makeaksi marinoitua purjosipulia ja kirjolohenmätiä, punajuurimajoneesia
***

Savuporo-hapankermakreemiä ja rakuunalla maustettua porkkanakeittoa
***

Patasorsaa, omenaa ja juuriselleripyreetä, haudutettua punakaalia, kermalla pehmennettyä lintukastiketta
***

Kahta valikoitua juustoa ja rusina-cashewpähkinähilloa
***

Rahkamoussea, punaherukkakastiketta ja paahdettua mantelia

Koko menu ja sille soviteltu viinipaketti toimi ja maistui. Eniten pidin alkuruoasta. Vaikka lohi on meillä jokaviikkoista arkiruokaa, niin silti tämä maistui juhlalliselle. Aionpa itsekin kokeilla – joku viikonloppu – tuota lohen kypsentämistä roseeviinissä (saksalainen spätburgunder tarjottiin viininä). Rosee raikasti lohen, häivytti rasvaisuutta. Miksei voisi itsekin tehdä savuporokreemiä ja aateloida sillä porkkanakeiton. Ehkäpä tätäkin kokeilen.

Sorsaa en ole monta kertaa elämässäni syönyt, – voisi syödä useammin, sillä oli hyvää, riistaista.

Juustojen kanssa tarjottiin Finca Antigua Moscatellia, – olisipa sitä Alkossa. Se voisi olla meidän joulupöydässä juustojen kanssa.

Kaikista tarjotuista viineistä pidin eniten samppanjasta. Ehkä siihen vaikutti sekin, että en ole moneen kuukauteen juonut lasillistakaan kuohuviiniä tai samppanjaa. Muutamilla ravintolaillallisilla vain ehkä sen puolilasillista siemaillut. Samoin lähes punaviinitönnä on syksyni sujunut. Lauantaina söin ja join kaiken mitä oli tarjolla, mikä kyllä vähän muistutti vielä eilenkin. Mutta ei katastrofia.

Ainoa pettymys oli se, että vaikka kysyttiin koronapassia, ei kysyttykään henkkareita. Tunnemme ravintoloitsijapariskunnan ainakin 20 vuoden ajalta, joten en vieläkään saanut kokea sitä, että ravintolassa kysyttäisiin henkkarit. Kummasti koronapassivaatimus kyllä toi turvallisuuden tunnetta; semminkin kun Pohjois-Pohjanmaalla on tällä hetkellä korkein altistumisluku.

Sunnuntaina uudella reitillä

Eilen lähdin äidin luo uutta reittiä (otsikkokuvan Ceydonin kuvasin paluumatkan varrella). Sen jälkeen kun pyörä on ollut lukkojen takana, olen kulkenut hoivakoti Vuoksiin, joka on tuossa muutaman kilometrin päässä, autolla, mutta eilen päätin mennä kävellen Toppilanrannan kautta. Reitistä saa rengasreitin, jonka pituudeksi tulee viis ja puoli kilometriä, joten sään salliessa alankin tepastella hoivakoti-iltapäivisin. Siitä saa sitten huomaamatta kolme lenkkiä viikossa hoidelluksi. Yksi tärkeä kriteeri hoivakotipaikkaa etsiessä oli, että se olisi mahdollisimman lähellä, mikä sitten toteutuikin, mutta kyllä nyt melkein kolmen kuukauden kokemuksella ollaan oltu muutenkin oikein tyytyväisiä Vuoksiin.

Minullahan on moni homma jäänyt pois, huolettomampikin olen ollut nyt kun äiti on ympärivuorokautisessa aktiviisessa, aktivointia yrittävässä, välittävässä hoivassa,. Äidin asuessa kotihoidon tuella omassa asunnossa kävin luonaan kerran, pari viikossa (jos äiti salli auttaa, – aina ei suinkaan huolinut) mutta nyt olen yrittänyt käydä joka toinen päivä, iltapäiväkahvien merkeissä ja rupattelemassa – ja monen asian muututtua se on ollut äidistäkin hyvä juttu.

Maanantaina melkein kuin työpäivä

Aamulla laskutushommia, kaikenmoista päivitystä. Iltapäivällä oli historiatoimikunnan kokous: olin asiantuntijajäsen. Historioitsijahommia, ja samalla sain ison kalenteritilauksen. Oli kyllä mukava olla kokouksessa. Kaukana ne ajat jolloin pahimpina päivinä oli kolme kokousta, ja kokous tai palaveri viikon jokaisena päivänä. Nyt kun oli ensimmäinen kokous pitkään aikaan, se tuntui virkistävälle. Semminkin kun tiesin osaavani asian. Kunhan ko. historiateos puolentoista vuoden päästä valmistuu kerron lisää. 🙂

Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Kolmekymmentä vuotta (viini)ystävyyttä

Nyt olen kylläinen.

Ruoasta, ystävyydestä, viinistä, hyvästä olosta, huomiostakin.

Olemme viettäneet leppoisan, ystävällisen, herkullisen illan ystävien seurassa. Muistelimme, söimme hyvin, maistelimme viinejä – ehkä poikkeuksellisen vähän maistelimme, mutta viihdyimme, rupattelimme, suunnittelimme. Näiden ihmisten kanssa on helppo olla.

Tähän viiniin ja kuvaan päättyi nelituntinen yhteinen dinner ravintola Uleåborgissa. Kellään meistä yhdeksästä ei ollut moitteen sanaa illasta, ruoasta, viineistä, saatikka seurasta.

Kunhan huomenna tokenen kerron lisää…

Isovanhemmuus Ravintolat Ruoka ja viini

Lomaa, pizzaa, kuvia, vuosikerta 1999 ja kurpitsalyhty

Synttärit, syysloma ja Halloween

Niinhän siinä on käynyt, että Halloweenia on tänään vietetty. Tai paremminkin Apsun (ja isänsä) syysloman ja Eeviksen synttäreiden (oikeasti vasta 10.11.)merkeissä on vietetty aikaa yhdessä. Puolineljäksi oli varattu ravintola Pannuun pöytä, ja kuudestaan (R:kin työpäivän jälkeen ehti mukaan) menimme pizzalle. Eevis oli ihmeissään ihmis”paljoudesta”. Enpä muista milloin olis viimeksi oltu Pannussa. Entisensä oli, hyvä siis.

Jälkkärille siirryttiin Rantapeltoon. Lapsille jätskit ja aikuiselle tilkat Barbarescoa vuodelta 1999! Huomiseksi loput. Tämä on lahjaksi, kiitokseksi kuvauksesta, saamani viini, jota ei turhia lipitellä. Maistelimme ja nautimme.

Apsun kanssa ryhdyttiin vielä puuhaamaan kurpitsalyhtyä. Eeviskin lyöttäytyi mukaan, tietysti. Ja hieno lyhty saatiinkin aikaiseksi. Kaikki muu unohtuu näiden kanssa – –

Muitakin hyviä asioita

Sen että silmät sain auki, näin sähköpostin, jossa kerrottiin, että äidin hoivakodissa alkuviikosta tiedotettu koroa-altistuminen EI ole tartuttanut ketään ja vierailut saavat jatkua entiseen tapaan. Huh!

Ja heti perään joulupostikorttipaketti tuli painosta: ihan kelpo kortteja ovat ja nyt pääsen niitä jakamaan ja myymään!

Sääkin suosi, ja kunhan olin roudannut ruokaa reilusti ja samaan aikaan Pehtoori tehnyt pikaisen viikkosiivouksen, lähdin taas kerran täydentämään kuvaustoimeksiantoa: Kauppahallipäivä tänään ja huomenna, joten sinne kameran kanssa.

Kuvaussession jälkeen lähdin kävelylle kaupungille, ja poikkesin Valvella katselemassa esillä olevat valokuvanäyttelyt. Kolmekin mielenkiintoista, paras tai minua eniten elähdyttänyt, oli VAT-koulukaverini näyttely ”Karjasilta”. Olipa elämäntuntuinen ja -myönteinen kokonaisuus. Humoristinenkin, ja vaikka kuviin on vaikea saada huumoria mukaan, JF:n kuvissa sitä oli.

Paljon hyvää yhdelle päivälle.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Ravintolat Ruoka ja viini

Polulla ja päivällisellä

Aamupuuron äärellä päivän agendalla ensimmäinen päätettävä asia oli, mennäänkö patikalle ja mihin? Äänin 2 – 0 päätimme lähteä, ja yllättäen kahdelta eri taholta sama ehdotus kohteesta: Jorpulipää. ”Ei olla pitkään aikaan käyty” (PP:n kanssa edellisen kerran).

Ajelimme 30 km etelään, Tankavaaraan ja juuri kun olimme kohteessa, alkoi sataa, vähän enemmän kuin tihuuttaa. Viitsitäänkö lähteä ollenkaan? – Kävellään edes vähän. Siis sadeviitat ylle ja menoksi.

Alempi reitti olisi vienyt suoraan tunturin laelle, mutta koska tuuli, tihuutti ja koska oli epävarmaa, viitsitäänkö edes kauaa tepastella, käännyimmekin ylemmälle reitille: Geologiselle polulle, jota emme koskaan aiemmin ole kokonaan tepastelleet. Se nousee hiljalleen ylös, korkeuskäyrät eivät kovin tiuhassa kuitenkaan. Käveltyämme pari kilometriä sade hiipui ja maisema alkoi vihdoin muuttua edes vähän ”geologiseksi”.

Koiranjuomalammen rannalla oli aika lounastauolle ja samalla hetkellä, kun Elovena-keksipatukan paperin sain auki, istui kuukkeli laavun kelopenkillä: ”Ai, oiskohan täällä evästä meillekin?”

Ja saatuaan keksimuruja oli vähän sen näköinen, että tässäkö kaikki?

Enempää ei ollut meillekään tarjolla, joten jatkoimme matkaa.

Jorpulipään paljakka sumun peitossa, joten lähdimme paluumatkalle kohti Tankasuota. Se on jylhän, kauniin karu. Siinä on minusta kansallismaiseman aineksia. Se on jotenkin kotoinen, merkillisellä tavalla turvallinen. Mun lempparisuo.

On ylitettävä suo.
Kahlaa,
rakenna pitkospuut.
Tilaa silta, maalauta kaistat.
Lennä, ja kun olet kuivalla taas,
mieti.

(Juice Leskinen)

Minä lensin ja mietin. Paljon mietin tänäänkin. Mutta hyvillä mielin mietin, ’lentäen’.

Ja pysyin tukevasti patikkapolulla. 🙂

Tänään korkeuseroa sopivasti, patikan pituus melkein liian lyhyt (7 km), mutta kyllä taputeltiin toisiamme olalle, että polulle edes lähdettiin alkumatkan sateesta huolimatta. Taas tänään tuli mieleen, kuinka on hienoa, kun (nykyisin) on niin hyviä kamppeita, varusteita, kenkiä, reppuja, eväitä, että joka säällä on kelpo kulkea.

Iltapäivällä perhe-chatissa viestit kulkivat vilkkaasti ja niitä oli paljon, systerin ja ystävienkin kanssa viestien vaihtoa. Ja kuinka iloiseksi tulinkaan, kun äiti soitti. Hän soitti, en minä.

~~~~~~~~~~~~

Illansuussa lähdimme ulos syömään. Minusta on täällä Saariselällä tullut aika huono lähtemään ulos syömään, koska ravintoloiden ruokalistalla on yleensä (vain) niitä samoja ruokia, joita itse kokkailen mökillä. Näitä samoja silloin kun meillä on perhettä tai ystäviä täällä ”vieraina”: poroa, nieriää, lohta, puikulaperunoita, sieniä, puolukoita, hilloja. Toisaalta yritän ajatella, ettö on hyvä tukea paikallisia ja oppia jotain uutta noiden raaka-aineiden valmistukseen liittyvää, joten tänään ulos syömään!

Kaunispään huipulla on reilut puolenkymmentä vuotta ollut Star Arctic Hotel, jota me nimitämme Kiinan muuriksi, koska kaukaa se näyttää muurilta, koska osa sen rahoittajista on kiinalaisia ja koska se(kin) on suunnattu paljolti aasialaisille matkailijoille. Olemme kerran käyneet ravintolassa sisällä (PP:n kanssa kaakaolla ja proseccolla), mutta nyt halusimme testaamaan hotellin Kaunis-ravintolan ruokatarjontaa.

Maisemat on hienot. Selkeällä kelillä varmaan vielä paremmat.

Otimme molemmat alkuun ”Ylikypsää hirven lapaa, savu-selleripyrettä sekä pikkelöityä selleriä”. Annos oli kaunis, siinä oli monia tekemistä vaativia komponentteja ja se oli hyvää, oikein hyvää. Mutta oliko liha hirveä, ei se ainakaan ollut ”ylikypsää”, vaan se oli palvattua lihaa. Harmittaa, etten siellä tajunnut, miksi annos lopulta oli pettymys. Siis siksi, että se ei ollut mitä luulin saavani.

Pääruoaksi olisi voinut valita mm. ”perinteisen käristyksen” tai ”poron filettä”, mutta kun teen niitä itse – aika usein vielä – ja muutenkin olen nykyisin entistä enemmän kalaruoan suosija, tilasin paistettua haukea. Se oli paneroitu hyvin, rapeaksi, mutta jäimme miettimään, miltä se kala maistui, perunat ja porkkanat al dente, melkein liiankin raakoja ja punajuurikastike perushyvää. Näin kirjoitettuna kuulostaa tylymmältä kuin olikaan, ehkä minulla odotukset olivat liian korkealla, mutta soveltaen ystävän aikaa sitten lausumaa mainiota arvostelua eräästä viinistä voin todeta: ”Voin syödä toistekin, mutten tavoittele”.

Laanilan Kievari tai Kaltio, tai ehkä Pirkon Pirtti, voivat ensi kerralla olla meidän valintamme täällä. Tai Petronella, jos oikein haluamme gourmetia ja olemme valmiita maksamaan siitä. 🙂

Tästä huolimatta, kaiken kaikkiaan hyvälle maistuu olo täällä.