Aamulla, päivällä, iltapäivällä sumusadetta, joka näkyi vain silmälaseissa, tuntui käsissä ja kiharsi hiukset vaikka oli pyöräkypärä päässä, – muutoin sitä ei huomannut.
Tälle illansuulle oli varaus Alfrediin. Eihän me muuten, mutta kun meillä oli Emmiliiniltä ja vanhemmiltaan saatu lahjakortti – kiitokseksi talven tammi-helmikuun mökkielosta Hangasojalla. Emme olleet millään muotoa pahoillamme tällaisesta kiitoksesta, ja varaus kovin täyteen varattuun Alfrediin oli tälle päivälle. Oikein oli hyvä päivä, erinomainen kokemus. Toinen kerta kun sinne pääsimme.
Ei moitteen sanaa. Hyvillä mielin ja kaikesta nauttien … Lainaukset suoraan ruokalistasta, joka on mukavan tarinallinen.
HÄRKÄ & KARHUNLAUKKA Alfredin intohimo ruoanlaittoa kohtaan syttyi jo nuorena, kun hän vietti kesäpäiviä isoisänsä, Knutin, kanssa grillin äärellä. Tuolloin hän maistoi ensimmäistä kertaa tätä hienostunutta tartaria, jota hän nyt ylpeänä tarjoilee vierailleen. Grillatulla naudanrasvalla maustettu tartar saa kaverikseen karhunlaukkamajoneesia, marinoitua punasipulia, rapeaksi paistettua kaalia sekä raastettua keltuaista. (M/G)
KUHA & FENKOLI Kaikki kala-annosten ystävät, käsi ylös! Tällä kertaa arvokalojen kuningas, kuha, pääsee paistettuna estradille. Kuhan kyytipojaksi tarjoillaan keitetty fenkoli-simpukkakastike, joka on täyteläisyyden huipentuma. Lautaselle löytävät tiensä myös tillivoissa pyöritetyt uudet perunat. Pikkelöity kyssäkaali ja raparperi tuovat annokseen raikasta hapokkuutta, ja pehmeä kukkakaalipyree viimeistelee tämän upean kokonaisuuden. (L/G)
BASILIKA JA MANSIKKA Oulun torilla Alfred ei voinut vastustaa kirkkaanpunaisina hehkuvia mansikoita. Pyöräillessään takaisin kotiin, hän maistoi niistä muutaman ja tiesi tarkalleen, mitä aikoi valmistaa seuraavaksi. Tuoreiden mansikoiden päälle hän asetteli marenkia, valkosuklaata sekä basilikalla maustettua jäätelöä. Oman lisämausteensa annokseen toi japanilainen yuzu-hedelmä sekä mansikoista valmistettu liemi, joka kertoi, että kesä on vihdoinkin saapunut. (G, saatavilla L)
Kaikki oli hyvää, maut kerroksellisia, erottuvia, suunmyötäisiä, raikkaita, puhtaita, ”syviäkin” – parempaa sanaa en löydä… Suositellut viiniparit toimivat ja me olimme tyytyväisiä, kylläisiä, kiitollisia.
Kuuden jälkeen lähdimme Alfredin tarjoilujen ääreltä, kaupungilla paljon Suomi Pop -festarikansaa, ja alkavan perjantai-illan tunnelmaa. Matkalla bussipysäkille ”eksyimme” vielä Voxiin. Viinibaarissa ystävämme H. tarjoili lasilliset erinomaista portugalilaista punaviiniä ”yömyssyksiksi” (klo juuri ja juuri puoliseitsemän). Piste iin päälle oli tämä.
Bussimatkalla kotiin totesimme, että on hyvä edes joskus puhkaista oma kupla: nähdä ja kuulla elämänmenosta, jollainen tuntuu meille hyvin kaukaiselle. Parinkymmenen minuutin matkan aikana kuulimme traagisen tarinan, joka kahden vastikään tapahtuneen kuolemantapauksen jälkeen päättyi humalassa kaatumiseen ja kylkiluun murtumaan ”joka on niin kamalaa, ettei koskaan kenellekään sellaista toivoisi”. Kaikki on suhteellista. Kuolemat ja kylkiluut.
Koko draaman kaari siis koettu, ja muutamassa tunnissa ja ihan kotikaupungissa.
Ja niinhän siinä taas kävi, että tänäänkin olin ravintolassa. Tällä kertaa kylläkin kuvaamassa.
Kuten kuvasta näkyy De Gamlas Hem ”työllisti” minut hetkeksi. Heillä kun on ”oma” olutkin, joka ansaitsee tulla mainoksiin liitetyksi. Maistoinkin. Ei ollenkaan huonoa näin oluesta piittaamattoman makuaistillekaan.
Ja tulihan se sitten Punajuuri-fenkoli -risottoa, paahdettua porkkanaa ja vuohenjuustoa -annos syötyä. Se oli ihan tavattoman hyvää. Aika monta päivää peräjälkeen voisin sitä syödä pääruokana. Ehkä tänään oli viimeinen De Gamlas Hemin kuvauskeikkani, – jokohan se oli kymmenes?
Aurinkoisessa päivässä kuvien lisäksi pyöräilyä, kirjeenvaihtoa, nettiostoksia, La Promesaa, ja viinipostauksen aloitus – — ja nythän se on niin kesken, että luovutan homman ja julkaisen vasta huomenna.
Eilen illaksi oli varaus puolikahdeksaksi ravintola Vecchia Malcesineen. Michelin-ravintola.
Tämä ei ollut ensimmäinen Michelin-ravintolakokemus: edellinen Helsingissä keväällä 2016 OLOssa, jonne oli lahjakortti työkavereilta. Sitä ennen Madeira, Milano, Helsinki (Demo).
Ravintola oli tyylikäs, näköala Lago di Gardalle. Palvelu välitöntä, kohteliasta, sujuvaa. Myös maestro itse (Leonardo Luppi) piipahteli salin puolella. Kahdeksassa pöydässä yhteensä parikymmentä asiakasta. Mesuava amerikkalaisporukka, neljä nuorta, ranskalais-italialainen perhe, jonka isä puhui koko illan! Muuten pariskuntia, ruokafriikkejä, illastajia.
Tämä oli Pehtoorin synttärilahja minulle, ja siihen kuului menu pidemmän kaavan mukaan, sekä viiniparit annoksille.
~~~~~~~~~~~~
Ruoka-annoksia taisi olla kaikkiaan 12 (välipaloja mukana!), viinejä (4 – 8 cl annos) kuusi vai seitsemän? Meillä meni melkein neljä tuntia.
Alkupalaleipä (juureen leivottu) oli lämmintä ja sen ohessa tarjotussa voissa oli Gardajärven suolattuja sardiineja makuna. Hyvin alkoi.
Alkuun, amuse bouche pasta cardonara… sitten Char-leipä oli harmaanieriää, ”puhdasrotuiset tacot” olivat yksi parhaista: hyvin suolattua sardellia rapean leivän välissä. Ja piikkikampela. Sitä haluaisin ehdottomasti joskus pääruoka-annoksena. Puukyyhkynen!! Enemmän kastiketta kaipasi, kuvissakin näkyvä ”koipi” oli aivan mahdottoman hyvää.
Ja suolainen jälkiruoka!! Valkosuklaakastikkeessa graavattua taimenta ja raastettua piparjuurta!!
Ja varsinainen jälkiruoka: meille molemmille erilaiset.
Feminiini ja maskuliini. Mistä tiesivät, että meistä kahdesta juuri Pehtoori on se makean perso, suklaafriikki.
[Nyt on lähdettävä bussipysäkille: aurinko paistaa ja me lähdemme järven pohjoispäähän patikalle. … Palaan taas illalla. EDIT illansuussa. Kuvat ja tekstiäkin lisätty.]
Alla menu kopsattuna netistä ja googlekääntäjän versio siitä.
Kyllä on juhla ja arki, pyhät ja viikonpäivät ihan sekaisin.
Tänään arkea ja juhlaa; kuvaediittiä ja pyöräilyä arktisissa oloissa!! Melkein vaarallista tuulenpuuskien iskiessä ties mistä ja milloin. Lisävaativuuskerroin paluumatkalla kun alkoi satamaan jotain hitsin jäätävää tihkua. Koetan olla valittamatta: siis hyvä kun voi pyöräillä, kun on kuitenkin aika puhdasta ilmaa, kun oikeastaan kaikki on hyvin. Mutta silti!
[Mun Route 66]
Ihan en saanut kuvapakettia valmiiksi ennen kuin lähdimme viideksi keskustaan, jossa viinikerhon kanssa ruokatreffit. Menimme Maraniin. Ruoka oli hyvää, paikoin erinomaista ja sitä oli vähintäänkin riittävästi. Annokset valtavia. Eika hintataso häkellytä, paitsi ehkä vaatimattomuudellaan. Me nautimme alkuruoat, isot pääruoat, ja neljä pullollista punaviiniä – kahdeksan hengen dinner kahdessa tunnissa ja alle 500 euroa. Ystävällinen palvelu, familiääri tunnelma, vähän liikaakin ääntä, mutta kaikki kuitenkin ok.
Koskapa Maranin jälkkärilista ei ole houkuttelevin ja koska päätimme aloittaa ”kapakkakierroksen” siirryimme jälkkärille puoli korttelia kohti Rotuaaria: viinibaari Vox! Miksi ei. Ja me kaikki löysimme sieltä kahvit, teet, suklaat, tokaijit, portit, sauternesit, avernat… kuka halusi mitäkin. Tovi vielä rupateltiin, suunniteltiin tulevaa.
Georgialaiset punaviinit ovat ihan kelvollisia, varsinkin georgialaisen ruoan ohessa.
Eikä juhlaviikot suinkaan tähän lopu: nyt esivalmistelemaan huomista brunssia: pari pientä tulevat pitkästä aikaa mummilaan. 🥰
Jokohan se oli viimeinen ”virallinen” kuvauskeikkani. De Gamlas Hemin a la carte -lista vaihtuu taas ja valokuvaajaa tarvittiin markkinointikuvien ottamiseen.
Niin se vaan oli, että kun ei ole moneen kuukauteen kuvaillut huolella mitään, niin olihan se ennen kuvauksiin lähtöä kertailtava ja tarkkaan muistaen vetolaukkuun kaikki tarvittava pakattava. Ei riitä, että vain kameran pukkaa reppuun. On muistettava ottaa mukaan jalustaa, lamppua, johtoa, softboxia, klipsiä, heijastinta, muistikorttia, ladattuja akkuja, lampuille tuet etc. etc.
Tänään kävi oikeastaan eka kertaa noissa hommissa siten, että tuli kohtuullinen nälkä kuvaillessa. Melkein kolme tuntia kun kuvailee pitkästi toistakymmentä annosta eri lokaatioissa, ”studiokuva”, miljöökuva yksin ja miljöökuva kaksin etc, huomioiden että kuvassa on oikeat ottimet, annokseen sopivat juomat, tilanteeseen sopivasti lautasliinat paikallaan tai pois, ei ehdi maistella – vaikka lupa olisikin. Ja tänään oli monta uutta annosta, jotka on varmaankin kesän kuluessa käytävä illastamassa:
Ruskeassa voissa haudutettua ahventa, manteli crumblea, viinirypäleitä ja tillimaustettuja sipsejä
Marinoitua kirsikkatomaattia, basilikaa, rucolaa, balsamicoa, vegaanista fetaa ja paahdettua oliivimurua
Punajuuri-fenkoli -risottoa, paahdettua porkkanaa ja vuohenjuustoa
Friteerattua leipäjuustoa kuusenkerkkäsiirapilla ja tyrni parfait
Yleensä kun on näitä iltapäivä/iltakuvauksia ollut, olen jo kunnon lounaan syönyt, niin tänäänkin, mutta silti …
Tässä kyllä on onneksi edessä hyvin syömisen päiviä monta peräkkäin, joten luulen, että toivun tästä tämän iltaisesta nälän aiheuttamasta ”annoskateudesta”, jota tunsin kun katsoin muiden syövän. Ravintolan henkilökunta kun on maistelemassa ja tutustumassa uuden illallislistan annoksiin, jotta he voivat sitten asiakkaita asiantuntevasti palvella.
Minullakin vielä asiakaspalvelua tehtävänä, kun on kuvat editoitava. Sitten alkaa ”Muistikuvia” hiipua muistoihin. Ehkä. 🙂
Huhtikuisen lauantain aamupäivällä kodin, tietokoneen, kalenterin päivityksiä, ja sitten pitkähkölle pyörälenkille. Edelleen liian paljon vaatetta ja liian vähän allergialääkettä. Katupölyä ei täällä vielä paljon ole, ei vaikka ilokseni Oulujokivarren reitillä oli jo enimmät hiekoitussorat putsattu, mutta lepän siitepölyä on: ainakin niiskutukseni ja silmäni viittaavat siihen. Samoin Juniorilla, joka pudotti kuopuksensa tänne iltapäivällä muutamaksi tunniksi, koska Apsulla sählyn lopputurnaus, eikä Eepi halunnut lähteä kannustusjoukkoon (”mää on ollu niiiiiiiiin monissa peleissä”).
Allergisen pyörälenkin lopulla ajelin Toppilassa aukaistuun uuteen Cafe Huvilaan. Meillä oli treffit siellä; Pehtoori tuli omalta pyörälenkiltään ja ystävä Merijalinrannasta kävelylenkiltään. Kuulumisten vaihdon lisäksi tälläkin kertaa (vrt. georgialainen Marani) teemana tutustuminen uuteen oululaiseen ravintolaan/kahvilaan.
Hostel Cafe Huvila on avattu Toppilan Panimon ja Mallasjuoman vanhoihin tiloihin. Panimosta ja sen historiasta kuvineen kirjoittelin puolenkymmentä vuotta sitten. Nyt juuri noihin samoihin tiloihin on siis avattu viihtyisän näköinen, menneen maailman hengessä kunnostettu hostel ja kahvila.
Vähän tuli sellainen olo, että olikohan sinne hommattu huonekalut ja lamput siltä huonekalujen kierrätyskauppiaalta, jonne äidin kodin irtaimistoa kolme vuotta sitten lahjoitin. Liinoissa ja matoissakin oli jotain tuttua. 🙂
Kahvilan vitriinissä oli toinen toistaan paremman näköisiä suolaisia ja makeita piiraita ja kakkuja, hyvännäköisiä rahkapullia ja sopivan rasvaisia korvapuusteja, sekä keittolounasbuffetti. Enpä niitä kuvaillut, mutta varmasti menemme toistekin, joten josko silloin muistaisin. Joka tapauksessa voidaan suositella.
Huomionarvoista on, että siellä on myös pieni leikkinurkkaus: siis pientenkin kanssa voi siellä käydä lounaalla tai kahvittelemassa.
Kun me kahden jälkeen lähdimme, taisi kaikissa pöydissä olla asiakkaita. Todellakin soisin paikalle onnea ja menestystä. Se on ihan tulevan kulttuuripääkaupunkivuoden asuntomessualueen läheisyydessä, joten edellytyksiä pärjäämiselle on. Edullinen hostel-majoitus viehättävässä miljöössä luulisi houkuttavan kävijötä.
Minunhan se piti tänään tehdä postaus lukijakyselyn tuloksista. Sehän nyt kyllä siirtyy huomiseen, sillä on ilta tullut vietetyksi hyvän ruoan ja erinomaisen seuran parissa.
Harrastetoiminta ja ruokafriikkiys vei De Gamlas Hemiin illalliselle. Oli Oulun Viininystävien vuosikokous ja illallinen – Dionysia-juhla. DGHissä minulla on tavallisesti työkuvauskeikkoja, mutta tänään juhla. Kolme tuntia humahti huomaamatta, nauttien. Ja uutta oppien. Ilman turhaan pönötystä.
Olin täysin vakuuttunut, että erinomaisen savumateen ja saaristolaisleivän ja samppanjan jälkeen en mitään sisäfilettä ja perunakakkua jaksa enää syödä, mutta olihan vaan niin hyviä, täyteläisiä, suunmyötäisiä makuja, – mureaa, kaikkea muuta kuin kuivaa lihaa, että en voinut olla nauttimatta kaikesta, vaikka olin kovin kylläinen jo puolivälissä.
Siinä jutustellessa, kuunnellessa, katsellessa vähän epätodellinen olo; ruokaystävistä kiitollinen. Kaikesta.
Moselin rieslingin koreat etiketit veivät ajatukset viiniharrastuksen alkulähteille, muistoja, muistoja.
Olimme syömässä uudessa ravintolassa: georgialainen ravintola Marani on Pakkahuoneenkadulla Viinibaari Voxin ja ravintola Olimpoksen välissä, pastisseria Mon Chou´ta vastapäätä. Pikkuisen arvelutti, että onkohan sittenkään meidän mieleen. Nettisivut ja julkisivu eivät välttämättä anna kuvaa etnisen ravintolan tarjoaman kulinaarisen nautinnon korkeasta tasosta [huh, mikä (kierto)ilmaus!!!], mutta moni kakku onkin parempi kuin päältä näyttäisi. Siis hyvä valinta.
En ollut tehnyt pöytävaraustakaan, mikä oli virhe, mutta pääsimme kuitenkin sisälle. kun lupasimme olla vain 1½ tuntia. Siis vain alku- ja pääruoka; totta puhuen jälkiruokalista oli niin vaatimaton ettemme olleet ollenkaan pahoillamme, että meidän oli hakeuduttava toisaalle jälkkäreille.
Onneksi oli puolitoista tuntia sillä ruoka oli todella, todella hyvää! Mausteista, lämmintä, täyttävää, ”paikallisista” astioista ystävällisen palvelun kera tarjoiltua.
Alkupaloista kuvissa munakoisokääryleitä pähkinätäytteellä ja (erinomaisesti kypsytettyjä) sieniä tryffeli-juustokuorrutteella.
Pääruokana Harcho (= mausteinen kanapata pähkinäkastikkeessa) ja Lobio (papupata, joka tarjoiltiin kauniissa saviruukussa, mutta kuva julkaisukelvoton 🙁 ) .
Olimme tyytyväisiä, kylläisiä. Hyvin tyytyväisiä. Myös viiniin. Kolmisin nautimme pullollisen Saperavia. Siitä on viinikerhon kanssa sekä hyviä että huonoja kokemuksia, – tänään hyviä. Se lämmitti ja maistui. Suunmyötäistä annostemme parina.
Jälkkäri oli ”pakko” lähteä nauttimaan jonnekin muualle. Tovin pyörimme Rotuaarilla, vielä kuudelta oli valoisaa, siitä iloitsimme ja sitten päätimme vetäytyä Laplands Hotellin Oula-ravintolan baariin. Baarihenkilö järjesti meille mukavan nurkkauksen, jossa nautimme Irish Coffeet ja portviinin. Ja jatkoimme jutustelua.
Oli hyvä kolmisin muistella, – olimme ensimmäistä kertaa yhdessä ilman M:oa. Ikävä iso. Muistot hyviä. Mutta oli hyvä hoksata, että voidaan me kolmisinkin käydä yhdessä syömässä, yhdessä jakaa surua ja suunnitellla tuleviakin tapaamisia.
Voisin kirjoitella, että hyvä ruoka, parempi mieli. Onhan se niinkin, mutta lopulta – taas – muistan, että ystävyys kantaa.
Talvi-Matti. Emmiliinin 7 kk-syntymäpäivä. Venäjän hyökkäyssodan 2-vuotispäivä. Viron tasavallan itsenäisyyspäivä. Kansallinen hiihtopäivä.
Monenlainen ”merkkipäivä” tänään. Ulkona kuin maaliskuun loppu! Tiheää märkää lumisadetta, paikoin vettä, lämpöasteita, harmaata, apaattista, ja liki myrskyisä tuuli. Missä on helmikuun kimmeltävät hanget, korkea taivas, pakkaskelin ladut?
Säästä huolimatta kävin hiihtelemässä ja samaan aikaan Pehtoori aloitti lumien pudottelu-urakan katoilta. Siis mökkielämää säästä huolimatta.
Tänään oli myös meidän ”syödään-mökkirupeaman-aikana-kerran-ulkona” -päivä. Päätettiin mennä Aurora Queeniin, jossa oltiin liki päivälleen kaksi vuotta sitten. Ravintola oli auki, mutta lounasaika ohi, eikä a la carte ollut vielä tarjolla. (Tästä ei ollut nettisivuilla mitään tietoa, mikä harmitellen mainittakoon.)
Mihin sitten? No Fienoon tietysti. Kaikilla edellisillä, varsin lukuisilla, kerroilla siellä me on syöty pizzaa, mutta nyt kun olin/olimme asennoituneet syömään jotain muuta, rohkeasti tilasimme muita italialaisia herkkuja. Minulle alkuruoka + alkuruoka ja Pehtoorille yksi lemppariruuistaan ”Spaghetti alla Carbonara”.
LUCCIO AFFUMICATO CON OLIO AL LIMONE (G,L) kylmäsavustettua haukea, sitruunaöljyä, perunakroketti, pieni salaatti ja pinjansiemeniä
CHIPS DI MELANZANA CON MAIONESE AL PEPERONCINO paneroituja ja friteerattuja munakoisolastuja ja chilillä maustettua majoneesia
SPAGHETTI ALLA CARBONARA alla FIENO (L) spaghetti, pancetta, kananmunankeltuaista ja pecorino romano
Ja jälkkäriksi saimme espressot, jotka olivat parhaita piiiiiiiitkään aikaan missään.
Varsinkin tuo minun alkuruoka ”kylmäsavustettua haukea, sitruunaöljyä etc ” oli mahdottoman hyvää.
Ja onhan se mukava paikka, me tunnetaan jo olevamme ihan kanta-asiakkaita, tuttuja. Siksikin aina mielellään sinne.
Säätiedotuksissa on tänä vuonna (vai jo aiemmin) mainittu, että ”lunta hieman hiutaloi”. Tänään ei ole hiutaloinut! Tänään on tuiskunnut, tuullut, myrskynnyt, pyryttänyt, vihmonut. On satanut märkää räntää, pistäviä jäisiä kiteitä, isoja lumiriekaleita, vetisiä valkoisia kasvoille lätsähteleviä lumiklönttejä ja katolta tuli vielä puoli lappeellista nuoskalunta ryskyen alas. On ollut tukkoisia teitä, nuoskaisia katuja, liukkaita risteyksiä, kaistattomia väyliä. Latuja en käynyt edes katsomassa.
Eskimoilla/inuiteilla* on väitetty olevan 200 sanaa lumen eri muodoille. Totuus on kuulemma se, ettei ole. Mutta oululaisilla on tänään ollut varmastikin kymmeniä eri nimityksiä, ehkä myös voimasanoja on kuulunut.
Puolenpäivän aikaan kun näitä veden eri olomuotoja oli jo varsin runsaasti aistittavissa, olin juuri lähtenyt kävellen kohti ennakkoäänestyspaikkaa. Ja kun kerran olin jo lähtenyt, niin periksihän en antanut. Vaalilippuun kävin numerisen äänioikeuteni kirjaamassa. Enkä edes ihan likomärkä tunteroisen lenkin jälkeen ollut – goretex rulettaa!
Iltapäivän kirkkaan hetken aikoihin ystävän kanssa ruokatreffit kaupungilla. Paikaksi oli valittu Gaia, se uusi kreikkalainen ravintola Hallituskadulla. Siellähän Pehtoorin kanssa käytiin ennen joulua ja tykättiin paikasta ja ruoasta paljonkin. Tänään sama annos ei ollut ollenkaan niin hyvä; tammi-helmikuu ei kyllä olekaan tuoresalaatin, kurkun ja tomaatin makoisinta aikaa. No ei ruoka missään tapauksessa huonoa ollut. Ja kun ystävän kanssa on kaksistaan viimeksi käyty toukokuussa, meillä oli niin paljon päivitettävää ja pohdittavaa, jaettavaa ja juteltavaa, että ruoka jäi tällä kertaa aika lailla toissijaiseksi asiaksi.
Sitten on ollut lasten ja lastenlasten kanssa melkoista säätämistä ja sopimista tapaamisista, yhteisistä ruokahetkistä, mökkielosta, hiihtolomasta, etc. etc. Emmiliini ja vanhempansa kun ovat vieläkin Hangasojalla, mutta hiljalleen jo suunnittelevat palaamista etelään, ja meillä Pehtoorin kanssa tietysti aie mennä sitten pohjoiseen. Ja sitten tietysti Apsun ja Eepin hiihtoloma ja …. kaikenmoista muuta aikatauluttamista.
Tiedättehän, eläkeläiset aina menossa. Siihen liittyen, varasinpa meille eilen tämän vuoden ulkomaanmatkan!! On taas patikkaloman vuoro. Kunhan tämä aika huonosti edennyt hiihtokausi saataisiin pakettiin ja kilometrejä kerrytetyksi.
*Kansainvälisissä kokouksissaan eskimot ovat päättäneet käyttää sanaa inuit tarkoittamaan maailman kaikkia eskimoita. Päätös ei ollut yksimielinen, mutta enemmistön kanta voitti. Tieteellisessä kielessä käytetään yleensä sanaa eskimo, sillä se on ainoa täsmällinen sekä inuitti- että jupik-eskimoiden nimitys. (Kielikellon artikkeli)
Joulunakin vietimme vähän kuin päivän etuajassa, niin nyt sitten tänään myös vuodenvaihdetta. Tänään on ollut juhlapäivä Hangasojalla. Uudenvuoden aatonaattona olimme kaikki neljä levänneet vallan hyvin, ja pimeässä, kuun valaisemassa aamussa istahdimme brunssipöytään yhdeksän aikaan.
Kun pimeys vaihtui hämäräksi, mutta pakkasta oli edelleen aika paljon (- 21 C) lähdimme autolla Saariselkä-Ivalo -kiertoajelulle. Ivaloon oli kauppa-asioitakin: Kuukkelin valikoimat ja hinnat eivät ole ihan toiveidemme ja tottumustemme mukaiset, joten reilun viikon oleskelun aikana on hyvä ainakin kerran käydä hakemassa pari kassillista ruokaa Ivalosta.
Sehän on tapana että turistit ohjataan ja opastetaan paikallisiin merkittäviin kauppakeskuksiin tai paikallisiin putiikkeihin, joten olihan se ystäville Ivalon X-piste näytettävä. Ja kyllä hekin olivat vaikuttuneita kaupan erinomaisesta järjestyksestä ja monipuolisesta valikoimasta – vaikka islantilaislangat eivät olekaan heille mikään must-juttu. Minäkin ostin tänään vain kaksi kerää – ehkä parit pipot neulon tälle talvelle. Ja sitten kaikkea huushollitarvetta, nippeliä ja narua.
Kiertelimme vähän keskustassa, käytiin katsomassa ortodoksikirkko, joka ei tänäänkään, tietenkään, ollut auki. Ehkä joskus onnistun oikeaan aikaan paikalle. Kylän keskustassa on ”Tehdään yhdessä joulu” -installaatio, joka lienee koottu maitopurkkeihin jäädytetystä värjätystä vedestä ja sitten siten syntyneistä ”tiilistä” koottu valaistuksi seinäksi nähtiin myös.
Paluumatkalla oli ajatus mennä Kaunispään Huipulle kahville tai kaakaolle ja katselemaan valoa joka etelässä näytti paistavan. Enää ei mene kuin reilu viikko ja aurinko kapuaa jo horisontin yläpuolelle. Kuva puoli kahden aikoihin, valoa ja pakkasta on. Ja laskettelijoitakin aika paljon. Ja Huippu täynnä lounastajia, lämmittelijöitä, kahvittelijoita, — suosiolla päätimmekin ajella mökille, jossa nautimme kahvit ja vain vähän suolaista – olisihan jo pian päivällisen aika, joten ei mitään kunnon lounasta tänään.
Pöytävaraus oli saatu viideksi. Fienoon siis. Pizzaa ja muuta italialaista hyvää, menneiden muistelua.
Mökille palattua emme pelanneetkaan mitään, vaan katselimme vanhoja kuvia meidän yhteisiltä reissuilta ja yhteisistä juhlista. Muistikuvia. Muistoja ja kuvia, ja paljon jo unohdettua.
Kotipihalla on lunta, ja kausi/kaamos/jouluvaloja. Omppupuu näyttää melkein kukkivan.
Päivälenkillä hieman ankeaa sadetta, mutta sitten hanget kuitenkin kimmeltävät kauniisti. Ihan kuin olisi talvi. 🙂
Joten äärimmäisen hyvä aika ”perinteiselle” [historioitsijana katson, että minulla on vakaa ja oikeutettu asema todeta, että toinen kerta on jo perinne] joulunalus”lounaalle”.
Palasimme juuri syömästä Alfredin luota. Alfred on uusi ravintola Oulussa, lämmöllä tervetulleeksi toivotettu. Sinnehän tässä jo jokunen viikko sitten pyrimme pääsemään, emme päässeet, tänään sitten systerin ja avecinsa kanssa pääsimme, meillä kun oli varaus. Ja olihan meillä hyvät ruoat, kerrassaan kelpo jutut ja joulustakin jo paljon suunnitelmia.
Alfredissa tykkään ravintolan ”tarinallisuudesta”. Jokaisella ruokalajilla on tarinansa, syntyhistoriansa, perusteensa. Annokset olivat kauniita, eivätkä tolkuttoman kalliita (tosin jos vertaa viime viikon Espanjan hintoihin… hohhoijaa…) tarjoilu vähintäänkin ystävällistä ja asiantuntevaa, auttamishaluista ja asioista kertovaa. Miljöö ”nykyaikainen” ~ kaikki on mustaa, mutta ainakin tänään se toimi oikeinkin hyvin. Keväällä ehkä vielä paremmin.
Ravintolan tarinallisessa menussa lukee näin: ”Isäntämme [Alfred] arvostaa lohta, joka koreilee tyylikkäästi vain maullaan. Sitruunamajoneesilla ja pikkelöidyllä retikalla ryyditetyn punakyljen kanssa käy oivallisesti erään japanilaisen kokin valmistama sashimiliemi. Sitä yllättävää makujen tanssia Alfred ei hevin unohda.” En unohda minäkään. Paljon makua, tekstuureja, juuri oikean kokoinen, aika raikaskin, mutta helpotti hillittömään nälkään.
Pikkuisen nirhaisin Pehtoorin jälkkäristä. Ei todellakaan huono!!
Pienen iltajuhlan lisäksi lenkkiä, korttikauppaa, siivousta ja kuvaediittiä.
Andalusian reissun kahden ensimmäisen päivän kuvasaalis on nyt perattu ja editoitu.
Kun sivu aukeaa, klikkaa ensimmäinen (tällä hetkellä ainoa) kansio auki. Klikkaa kansion eka kuva auki, ja sitten voit edetä oikean reunan nuolella kuvasta toiseen. Enempiä selittelemättä laittelen tästä linkin kansioon…
Tai noh sittenkin on muutama sana sanottava.
Nythän on niin, että Barcelonan Sagrada Familia tiedetään keskeneräiseksi, mutta ei todellakaan ole ainoa Espanjan/Iberian niemimaan kirkko/katedraali, joka on vähän ”vaiheessa”. Malagan katedraalista puuttuu vielä – ja ilmeisesti – aina, toinen kellotorni. Ihan vaan suomalaisella sinnikkyydellä sekin on nyt sitten paikallaan. 😀 Käy vaikka katsomassa!
Katedraalissa on paljon muutakin kiehtovaa, kaunista, selittämättä jäänyttä. Kaksoisurut, elefantin nahan päälle maalattu lepakon näköinen ”pyhimys”, kirkkoisä, .. mikä lie? Tietääkö joku? Kysyin sitä paikallisoppaaltakin mutta meillä oli suhteellisen korkea kielimuuri, jota emme ylittäneet… Ja kuvissa kannattaa hoksata myös katedraalissa ollut apostoli Paavalin teloitusta käsittelevä maalaus. Se oli ehkä kaikkein valoisin teos koko kirkossa, mutta miten julma. Paavalihan tapettiin Roomassa, mutta taulun kuva tuskin on ”dokumentaarinen”. Joka tapauksessa se oli vaikuttava!
Kahden epävakaisen, enemmän vähemmän sateisen ja liki myrskyisen päivän jälkeen perjantai kolmastoista päivä Järvenpäässä aukeni aurinkoisena ja tyvenenä. Neljännen kerroksen BnB-asunnon ikkunoista Loutin kaupunginosa näytti oikeinkin eteläiseltä. Minulla majapaikan vaihto, ja aamukymmenen lähijunalla lähdin Helsinkiin.
Kävin viemässä laukkuni Marskiin. Viikonlopun hotelliksi valikoitui nimenomaan Marski, koska muksut halusivat niin. He kun olivat hotellissa vuosi sitten kesälomasellaan: ”Se on niiiin hieno hotelli” on Apsun vankkumaton mielipitde.
Sitten kiertelin Helsingin keskustan kaduilla, kävin tänään avatussa Pentti Sammallahden valokuvanäyttelyssä Kämpin Gallerian alakerrassa (olipa vaikuttava, ihailtava!! voisin käydä toistekin), kukkaostoksilla huomista varten, Lasipalatsissa lounascappuccinolla.
Pehtoori & Poika perheineen tulivat puolikahden junalla Helsinkiin, olin tietysti vastassa.
Hotellin kautta lähdimme ulos, Stockalle – muksuilla kun oli (kummi)tädin synttärilahjarahat käytössään, joten melko pitkä tovi kului valtavalla leluosastolla. Ja löytyihän sitä pientä tilpehööriä ja pehmolelua ja futiskortteja.
Koska ratikalla ajelu on melkein seikkailullista, niin sellaisella sitten ruokapaikkaan: Juniori oli valinnut paikaksi pastabaari Goosen. Eipä ollut turhan pönötyksen paikka, päinvastoin vallan leppoisa, liki familiääri tunnelma. Paikan focaccia oli varsinkin lapsille ihan huippumakoisaa. Me aikuiset kyllä olimme mielissämme supppilovahveropastasta.
Ja sitten vielä hakemaan Lushista kylpyvaahdot. Onneksi oli Miniä avittamassa lapsia valinnassa!
Meidän omilla lapsilla oli 1990-luvulla kova sana kun hotellilomilla oli Body Shopin kylpykuulia, mutta nämä näyttävät olevat ihan eri tasolla. Ja ehdottomasti isovanhempien piti tulla heidän isoon perhehuoneeseen katselemaan tätä kylpysessiota.
Ja moneen kertaan olen kiitollisena, ääneen, ihmeissäni, hyvilläni todennut: me kaikki ollaan täällä, terveinä, reissussa ja huomenna päästään kastajaisiin.
IC 22 Oulu–Helsinki klo 7.48–13.35 yksi lippu 23,20 € ja ekstraluokka + 20,90 €. (edestakaisin kahdelta ekstralla 171 €).
Ja sekä Oulussa että Helsingissä ”liittymät” (taksi tai juna tai oma auto parkkimaksuineen) olisivat tuoneet lisähintaa. Siis junalla kahdelta edestakaisin yli puolet halvempi kuin yhdeltä lentäen. Hybridiautollakin tulisi kalliimmaksi. Ja junamatka sujui todella mukavasti, rauhallisesti, hiljaisesti (vaunu on ”hiljainen tila”) ja silti aika nopsaan aamupäivä aurinkoisen puolen Suomen läpi kulki.
Eikä aikaa kotoa Helsingin keskustaan kulunut kuuttakaan tuntia. Mietittiin, että olisipa Ivaloonkin asti rautatie – oltaisiin mökillä vuosittain vielä enemmän kuin se kolme kuukautta.
Aurinkoista oli Helsingissäkin. Meillä reilut kolme tuntia aikaa ennen ystävien tapaamista Murussa.
Istahdimme melkein helteisessä säässä Cafe Esplanadin terassille (syyskuun loppupuolella!) Aperolille, ja tsädäm! siinähän se on vävy yhtäkkiä terasssipöytämme äärellä: oli mokoma perhechatissa nähnyt missä olemme ja kun hänen duunipaikkansa on ihan samoilla huudeilla ja oli juuri lähdössä töistä, tuli siihen heippaamaan. 🙂 Mukavaahan se.
Sitten mietitiin mihinhän kuluttamaan pari tuntia. Pahimmoilleen Ateneumissa ollut Edelfelt-näyttely suljettiin viime viikonloppuna. Sen olisin mielelläni nähnyt.
Taiteen sijaan kaupallisten houkutusten äärelle. Stockmann tietysti: ja siellä vielä lastenvaatteista 20 % ale kanta-asiakkaille. Kaikille kolmelle muksulle vaatetta: ovathan kastajaiset kolmen viikon päästä.
Ja sitten tapasimme viiniystävät. Laskin että tämä on viiniystävyytemme, yhteisten vuosien ja reissujen kuudes turnee: yksi aiempi reissu Helsinkiin, kaksi Tampereelle, yksi Turkuun ja yksi meidän möksälle. Olemme kokoontuneet yhteensä 32 vuotta, joten suunnilleen viiden vuoden välein olemme reissanneet kimpassa.
Tänään todettiin että oli varsin onnistunut ilta ja todettiin vanhenevamme – että vastaisuudessa tihennämme reissujen välejä.
Vielä nytkin olen liki sanaton. Olemme Pehtoorin kanssa syöneet yhden jos toisenkin (rotissööri)dinnerin, mutta ku. Olihan tämä niin hyvä. Ainoa, mikä puuttui, oli menukortti.
Tällä me aloitimme. Ja kaikki sen jälkeen pelkkää hyvää, tai erinomaista. Ja meillä sentään oli syötävää ja viinejä maisteltaviksi. Meillä oli hyvät oppaat makumaailmaan, sommelier joka kertoi viineistä. Jotka hän oli erinomaisesti jokaiselle ruoalla valinnut.
Ylläolevasta se alkoi, eikä sen jälkeen paluuta huonoon ollut.
Varsinaisesti en ole raa´an lihan ystävä, mutta tartar tryffeli-majoneeseineen oli käsittämättomän hyvää. Käsittämättömän. Eikä mikään muukaan ollut edes keskinkertaista, paljon parempaa. Koetan huomenna, viimeistään alkuviikosta kirjalla kaikesta.
Jälkkäri. [olisipa menukortti!!!!]
Keskellä kuusenkerkkäsiirappi, ympärillä paras crumble ikinä. On vaikea unohtaa tätäkään.
Siirryimme viiden ruokalajin jälkeen Muru-ravintosta Murun viinibaariin. Nurkan taakse. Ja nautimme seitsemän hengen kesken vielä Pintia-punaviinin!
Parasta kaikesta kuitenkin – yli 30-vuotinen ystävyys…
Uutta ja minulle varsin mieluista oli mascarponetäyte mehevöittämässä piirakkaa. Tämä piirakka ei kaipaa vaniljakastiketta, kermavaahtoa tai jätskiä kylkeensä, vaan on ihan omillaan oikein mehukas ja omenainen. Sekoitettu mascaronetäyte oli suoraan purkista nuoltavan hyvää, ja ajattelin, että sitä voisi käyttää, vaikka tuulihattujen tai täytekakun täytteenä. Saattaisi sopia jonkun puolukkaleivonnaisen tekoonkin oikein hyvin. Kunnon kreemiä.
Kuinkahan monenlaisia omenapiirakoita sitä on tullutkaan leivotuksi? Alla linkkejä täällä blogissa julkaisemiini piirakkaohjeisiin.
Kookosomenakakun ohje on ensimmäisessä keittokirjassani (Riemusta ruoanlaittoon), jossa muuten näyttää olevan aika monta syksyistä ruokaa ja säilöntäohjetta. Ehkä niistäkin vinkkejä sinullekin. Kaikki keittokirjanihan ovat nettiversioina ja siten ladattavissa omalle koneelle.
~~~~~~~~~~~~~~
Minulla oli viime viikolla mökillä mukana (hääpäiväviikonlopun kunniaksi tms.) matkapäiväkirja meidän häämatkalta Kreetalle syyskuussa 1983. Kirjoittelimme molemmat matkallamme pieneen muistivihkoon hääreissustamme (niinkuin muistakin reissuistamme teimme aina siihen asti, että rupesin tekemään matkoista nettisivuja tai päivittämään blogiin matkakertomuksia), – ja olipa kyllä mukava nyt lukea tuon 40 vuoden takaisen matkan kulusta.
Saatiin matka häälahjaksi vanhemmiltani, ja koska edellisenä vuonna oli oltu mun ”työreissulla” Kreikassa (olin kahden viikon opiskelijaekskursiolla yksi kolmesta reissun vetäjästä) oli ihan mahtavaa mennä kahdestaan honeymoonille juuri Kreikkaan.
Alkumatkasta pieni hämmennys tullissa, kun piti luovuttaa virkailijalle maihinnousukortti, johon olin epähuomiossa kirjoittanut vielä tyttönimeni, minkä hoksasin sillä samalla hetkellä kun annoin passin ja kortin tullin tiukannäköiselle virkamiehelle. Ja siinä samassa tempaisin lapun miehen kädestä, revin sen hänen silmiensä edessä ja tulipunaisena koetin selitellä jotain ”sorry, honeymoon, new name, …. ” ja jotain muuta. Passin oli kuitenkin jo hommannut uudelle nimelle ja sain sitten täytettäväksi uuden lanketinkin ja pääsin kuin pääsinkin saarelle häämatkan viettoon.
Mutta siis, matkamme alkoi ajelemalla ensin autolla Helsinkiin, jossa vietimme pari päivää tuttuja tapaamassa, tutustumalla Hvitträskiin ja mm. kävimme syömässä ravintolassa, jossa olimme aiemmin keväällä onnikkakurssin seitsemän viikon Helsingissä asumisen aikana pari kertaa käyneet ja ihastuneet. Nyt päiväkirjastamme luettiin, että ”Villiviini”-ravintola oli syyskuussakin ollut hyvä kokemus, melkein kuin Helsingin kantaruokaravintolamme (kolmas kerta on jo ”kanta”). Eikä meillä kummallakaan ole muistikuvaa, missä kohtaa Helsingin keskustassa tällainen ravintola oli? Pieni epäily, että jossain Erottajan lähellä, Diana-puiston reunalla? Mutta onko kellään blogin lukijoista tietoa tai muistikuvaa? Onko Helsingissä ruokamatkailleita tai muuten kulkeneita, jotka tämän paikan 1980-luvun alkupuolelta muistaisivat? Olisi mukava tietää missä se oli.
Joku säänhaltija, tai mikä lie, oli tänään suosiollinen: tein varauksen ravintola Uleåborgiin juurikin tälle päivälle; toinen vaihtoehto oli huominen [luvattu sadetta ja ties mitä]. Tämä päivä oli hyvä valinta. Oli niiiiiin kaunis ilta, vielä äsken palatessa ihailin vaakasuoran paistavan kauniin elokuisen valon lempeyttä, pehmeyttä, – ja kuitenkin valoa! Vielä sitä on.
Alkuillaksi meillä oli varaus Uleåborgiin. Ties kuinka mones kerta kun sinne hankkiuduimme viettämään iltaa teemalla ”ikkunanpesu hoidettu” tai hääpäivä tai … jotain. Kerran kesässä olemme toinen toistamme siellä ruoan ääressä hemmotelleet, palkinneet, kotikaupungissa gourmertia nauttineet – milloin milläkin teko- tai oikealla syyllä hankkiutuneet hyvin syömään.
Tänään sen aika. Ja kuten sanottu: illan sää hemmotteli.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Minulla salaatti käsin kuorituista katkaravuista ja kesäkauden kasviksista, cayennemajoneesia [majo teki annoksesta gourmet-ruoan], ja
Pehtoorille ”Vitello champignon” – vasikanfileetä, herkkusieni-lehtipersiljakreemiä. Hyvälle näytti sekin. Pikkuisen olin kade sen kanssa tarjoillusta Sartorin Amaronesta.
No mutta, entäs suosituksesta valitsemamme viini? Annoimme ammattilaisten valita: siitä huolimatta, että en ole Sauvignon Blancin ylin ystävä, siitä huolimatta, että ko. ravintolassa meidän makumme aika hyvin jo osataan haarukoida, – otimme kuin otimmekin vastaan pullollisen Pouilly-Fume -viiniä. Ja sehän sopi kuhan oheen, katkojen oheen. Se sopi oikein hyvin.
Alkuruokien jälkeen valinnat tämmöisiä:
Kalaa (rapeaksi paistettua kuhaa!!) Suomen vesistä päivän reseptin mukaan
Jälkkäriksi basilikajäätelöä ja mansikkafinancier, sitruunakastiketta.
Puhtaat ikkunat, vuosikymmeniä aviossa, lämmin sää, hyvä ruoka. perinteet, Oulu. yhteinen harrastus, yhteinen kaikki.
Illansuussa kun aurinko jo meni pilveen ja oli hyvä dekkari Vera Vala, Sisilialainen puolustus kesken, keksin taas palata kuvatauluprojektini äärelle. Roomasta ja Madeiralta vai Krotiasta kuvia pyöristä ja ”taiteilinpa” niistä sitten tuollaisen sisustustaulun. Albert Einsteinilta löytyi elämänviisaus tekstiski.
Viimeiset viisi vuotta olen kyllä ollut valmis allekirjoittamaan tuon vaikka isoilla kirjaimilla.
Tänään ”tasapainoilin” Oulunsalon Vihiluotoon, määräpäänä uimaranta. Sää olisi ollut ehkä kesän paras uintiin, eikä biitsillä todellakaan ollut ruuhkaa, vaikka mittari näytti + 29 C, mutta enpä uimaan sitten kuitenkaan mennyt. Kunhan nautin istuskelusta laiturilla.
Vihiluodon valitsin kohteeksi, koska siellä on merenrannassa, pyörätien varrella toinen toistaan hienompia, aika uusia (10 vuotta vanhimmat?) taloja. Vähän sellaisia ulkomaalaisen näköisiä taloja, ja niiden pihat laitettu kauniiksi, monia kivoja yksityiskohta ihailtaviksi. Ja rantatien varrella on sellaisia isoja mäntyjä kuin merenrannassa usein on; korkeita, komeita, tummia. Nämä yhdistettynä tuuleen, jollaista me Pehtoorin kanssa nimitämme – kesän 1977 Tanskan telttareissun muistona – ”Odensen tuuleksi”, tuntui melkein siltä kuin olisin pyöräillyt ulkomailla.
Sää oli myös syynä siihen, että lähdimme ulos syömään. Kirjaimellisesti ulos. Toppilansalmessa, tuossa parin kilometrin päästä tästä meiltä, on kerrostalojen keskellä Konttiravintola Punainen Mylly, sen vieressä kahvila ja jäätelökioski.
Miljöö on ihan mukava, ainakin tällaisella säällä. Palvelu toimi, ja tilaamamme kanaquadesillat pikku salaatin kera (16,50 €) maistuivat.
Naapuripöydässä vähän häiritsevä, melkein surullinenkin juttu. Siihen tuli meidän kanssa yhtä aikaa noin 50-vuotias mies, jonka kanssa hänellä oli tapaaminen parikymppisen tyttärensä kanssa. Jutustelivat lukukauden ja opiskelujen alkamisesta, tyttären paluusta opiskelupaikkakunnalle, ja juuri kun heille ja meille tuli ruoka, miehen puhelin soi.
Hän vastasi, ja laittoipa puhelun vielä kaiuttimelle: ei me, eikä mitä ilmeisimmin tytärkään, oltais haluttu kuunnella jotain ihmissuhdejuttua, jota soittajanainen miehelle selitti. Olikohan jonkin yhteisen tutun, työkaverin, jopa sosiaali-alan asiakkaan perhedraamaa tai jotain. Ja muuta siinä ohessa. Ja mies vain jatkoi puhelua, – tytär oli vähän orvon näköisenä. Ja puhelua kesti ainakin sen vartin, parikymmentä minuuttia, kun annoksemme söimme. Ei mukava. Varsinaisesti ”ei-muita-huomioon-ottava” -tyyppi oli tämä mies.
No mutta kaikkinensa joutilas kesäpäivä kulunut mukavasti.
Ketään ei hämmästyttäne, että olen tänään etsinyt äitiyskorttini ja esikoisen neuvolakortin. Selaillut vanhoja kuvia.
Kyllä me yhdessä niitä jo tuossa juhannuksen tienoilla – vai jo jouluna, jolloin saimme kuulla kesävauvan olevan tulossa – katseltiin.
On jo pian 34 vuotta tuosta.
Edelleen on vähän epätodellinen olo, vaikka pienestä, uudesta, nyt jo vähän ”omalta” tuntuvasta, olemme nähneet monta kuvaa ja olen jutellut tyttären kanssa vauvan elämän alkuvaiheista.
Niin erilaista, mutta niin paljon samaa, niin paljon muistoja vyöryy yli.
On niin erilaista kun tytär on synnyttänyt kuin että poika saa lapsen.
Kyllä minä edelleen yritän olla tyrkyttäytymättä, neuvomatta turhia, vain kuunnella ja kysellä kuulumisia ja tuntoja, olla tavoitettavissa, jos on tarve.
Jotenkin sellainen on omalle kohdalle kaikissa elämänvaiheissa ollut mieluista, tarpeellista, hyväätekevää, eteenpäin auttavaa…
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tänään pääsin (avec myös 🙂 ) työn merkeissä tarjotulle päivälliselle. Pitkään aikaan ei ole ollutkaan mitään rotissööri- saatikka yliopistoelämään liittyviä juhlia, karonkkoja, eikä muita ruokajuhlia, mutta tänään – hyvin pienimuotoinen ”karonkka” – kuvaus- ja konsulttihommien vuoksi tai paremminkin ansiosta.
Olimme Istanbulissa syömässä, ajatuksena oli ollut, että voisimme nautiskella kesäillasta patiolla, mutta eipä sitten todellakaan houkuttanut. Kertakaikkisen kylmää on Oulussa sää ollut; hanskat olivat keskipäivän (turhankin pitkäksi venyneellä) pyörälenkillä.
Mutta maistuihan se ruoka tänäänkin. Seura hyvää, erinomaista. Hyvä päivitellä kuulumisia nuorempienkin kanssa. Ja nauttia ruoasta. Helposti ilta vierähti, tilaa ja aikaa jutella.
Ja onnikkapysäkillä, kotimatkalla jo, kaupunkimaisema oli urbaani, kotoinen. Uhkaava, muttei kuitenkaan.
Tiistai? Tavallisen elämän tiistai?
– Ehei! Paljon enemmän kuin tiistai. Paljon enemmän elämää, kaikkea.
Oulu on monin tavoin mieluisa, rakas, kaunis kotikaupunki, mutta siinä on yksi huono puoli: se sijaitsee syrjässä silloin, kun on lähdössä lentäen ulkomaille, koska on lähes aina mentävä ensin Helsinkiin ja silloin kun haluaa matkailla kotimaassa, – varsinkin eteläisemmässä Suomessa, koska ensin on ajeltava Jyväskylään (tai Kokkolaan) ennen kuin pääsee lähellekään toivottuja kohteita. Oulu – Jyväskylä (tai Pihtipudas) väli on tyyyyyyylssääääää. Onneksi tiellä ei aina ole sentään ruuhkaista, ei ainakaan tänään.
Emmekä ajelleet ihan Jyväskylään asti, vaan Viitasaarelta poikkesimme sivuun nelostieltä. Pieni nähtävyyskierros Viitasaarelle, joka on järvisijaintinsa aina ollut minusta mukavan oloinen paikka. Kahvipaikaksi emme kelpuuttaneet ABC:tä, vaan lähdimme nousemaan kohti näköalapaikkaa, jossa viittojen mukaan piti olla myös kahvila. Olikin, mutta aukeaisi vasta puoleltapäivin.
Katselimme kauniit Savivuoren maisemat ja laskettelurinteen, sellainenkin Viitasaarella!! ja jatkoimme matkaa. Mennään kahville jonnekin etelämmäs. Ja Karstulassa näimme kyltin jossa luki ”Wanhat Wehkeet” – automuseo ja kahvila.
Poikkesimme reitiltä muutaman kilometrin ja siinä oli meille kahvipaikka, vaihtui kyllä jätskitötteröiksi ja museokäynniksi. Noh, molemmathan ovat mieluisia: jätski ja vanhat autot (ja muu ihan suunnaton määrä museokamaa, paljon pyöriä, koneita, radioita, ja paljon kaikkea arjen historiaa… ).
Pieni museoihminen minussa kyllä vähän kärsi kaikesta sekamelskasta, eikä siis millään muotoa edukkaasta esillepanosta, mutta olihan siellä paljon mielenkiintoista ja nostalgista. Ja oikeastaan tämän reissun ”teemaan” liittyvääkin.
Matka jatkui Keuruulle – ennen kokematon paikka. Olipa viehättävä. Pysäköimme kahden kirkon väliin, konditorian viereen.
Nyt sitä kahvia! Meille riitti kahvi, lasi vettä, poropiirakka ja täytetty croissant = 9 €. Olemme pois turistirysistä. Ja sitten kirkkoon. 1700-luvun puolivälissä rakennettu, paanukattoinen puukirkko oli varsin viehättävä, samoin kuin ympäröivä kirkkotarha.
Siellä muutama mielenkiintoinen hauta, palaan kotosalla asiaan.
Kuinka kauniisti kesäiltapäivän valo siivilöityi sakastin pöydälle.
Matka jatkui leppoisasti pikkuteitä kohti Mänttää.
Majoituimme, ja lähdimme kävellen Joenniemelle, Göran museoon, jossa kävimme kesällä 2020. Nyt kovin erilaisin tunnoin, nytkin siellä oli heinoa. Lorna Simpsonin teokset olivat jotenkin ”isoja”. Serlachius-museot!
Serlachius-museoiden Göraniin kävelimme hotellilta, samoin paluumatka kävellen. ”Lemmenpolkua” kuljimme, hämmästelimme itikattomuutta, nautimme lämmöstä, tyvenen järvenselän vilahdellessa polun varrella, tepastelukin oli hyväksi päivän autossa istumisen jälkeen.
Toissapäivänä tein kotosalla Tarte flambeeta, joka Rheinin itäpuolella (tai siis Saksassa tunnetaan nimellä flammen küchen) ja Mäntässä tuttavallisesti ”flammi”. Sehän meitä houkutti, ja sekin että Vuoristomaja on profiloitunut myös viinitupana. Eikä turhaan.
Siellä on poikkeuksellisen paljon viinejä laseittain, eikä mitä tahansa viinejä, vaan huolella valittuja. Lämmin suositus, semminkin kun paikka on mielettömän upealla paikalla ja ravintola on oikein mukavan näköinen, alppimaja. Ja flammi, viinilasillinen ja tarjoilu olivat vähintäänkin odotuksia vastaavia!
Ja missäkö asumme? Minähän tässä joku viikko sitten täällä blogissa kyselin vinkkejä majapaikoista Keski-Suomessa, – ja täällä olemme!! Kuvassa meidän ranta!! Myös kansikuvassa meidän Art Hotel Honkahovin rannalta kuva.
Olemme ArtHotel Honkahovissa! Ei mikä tahansa ketjuhotellin bunkka.
Kyllä täällä kelpaa.
Tässä funkishienostelussa jotain Kekkoslandian tunnelmaa, mutta onpahan väljää, hiljaista, tyylikästä, rauhallista, ainutlaatuista… Ja biitsi. Meillä on ranta. Ehkä aamulla olen uimassa. 🙂
(semminkin kun nyt KOLMANNELLA kerralla sain tämän postauksen valmiiksi ja lähetetyksi. … )
Huomiseen, matka jatkuu huomenna Lounais-Suomeen, ja sääkin suosinee. On hyvä.
Päivä kulunut ulkoilmassa – ilta postausta kootessa 🙂
Kävimme jo aamuusta puutarhalla, kaikkia kesäkukkia ei vielä uskalla laitella purkkeihin, mutta jotain sentään. Enimmät ovat vielä siis suojassa terassilla – vähän kuin lupauksena, että kyllä tässä vielä kesään päästään. Pihahommia tänään, kunnes iltapäivällä jokunen tunti kului tuulisilla rannoilla ja vihreissä puistoissa.
Ja sitten vielä yksi postaus Kroatiasta … Valitettavasti suurin osa ravintoloissa otetuista kuvistani ovat kännykkäkuvia, ja minähän en sillä osaa kunnolla kuvata. Voisin tietysti syyttää sitäkin, että luurini alkaa olla jo aika vanha, mutta kun koskaan en ole sillä saanut sellaisia kuvia kuin olisin halunnut, joten ei voi syyttää kuin itseään.
Mutta saa kännyllä metkojakin kuvia. Löysin ruokakuvien joukosta tällaisen yhden ottamani panoraamaotoksenkin. Ette tainneet tietää että Adrianmerellä aaltoilu on ihan omanlaistaan! 😀
Splitin ravintoloista ja ruoasta
Mehän söimme joka päivä ulkona, ei ollut mitään puolihoitoa saatikka all inclusivea, vain aika vaatimaton aamiainen.
Kahdesti jätimme senkin väliin: söimme jääkaappiin hankkimia pikkusuolaisia ja lounas/retkieväitä koska lähdimme Krkaan ennen kuin aamiaista oli edes katettu ja yhtenä aamuna kävelimme Rivalle ja nautimme vain cappuccinot ja croissantit. Jos syö päivän pääaterian iltakahdeksalta suunnilleen juuri ennen nukkumaanmenoa, ei aamukahdeksalta ole kummoinenkaan nälkä.
Pikkuruisen hotellin pikkuruinen aamupalapöytä. Kahvikoneesta sai hyvää kahvia ja tuoremehu oli todella, todella hyvää…
Rantakadun kahvilassa perjantaiaamuna lämmin croissant ja cappuccino. Mitään muuta ei tarvinnutkaan.
Retki- ja satunnainen lounas näistä eväistä pari kertaa…
Ravintola Konoba Favola on Stadi Gradin reunalla, lähellä rantaa, ja se valikoitui ruokapaikaksemme, koska ulkopöydät olivat sateenuhan (turhan) takia suojaisat, ihan seinän vieressä, ja toisaalta siitä oli hyvä näkymä aukiolle: on mukava seurailla ohikulkevia…
Minä halusin scampeja kroatilaisittain (= tomaatti-viinikastikkeessa) ja Pehtoorilla (taas kerran seabass = meriahventa). Onhan tuollaisessa scampiannoksessa askartelua, mutta oheen tuotiin hyvät sakset, pihdit ja paljon sitruunaisia kosteuspyyhkeitä ja leipää jumalaisen soosin kaapimiseen.
Scampeissa, sakeassa kastikkeessa ja leivässä oli kuitenkin vähän syömistä, että sain varsin helposti perusteltua itselleni, että voin syödä jälkkäriksi rantakadun gelateriasta jätskin.
Hyvää oli, melkein kuin Italiassa. Ehkä vielä parempaa olisi ollut Emilialla, mutta me emme olleet bonganneet tätä kioskia vielä silloin. Joka kerta sen ohitse kulkiessamme sinne oli pitkä jono, yhtenä iltana laskin noin 50 hengen jonottavan – eivät varmaankaan turhaan. Tripadvisor antaa pisteiksi 5/5.
Emilianan kioski on meidän ”virallisen” juhlaillallisen naapurissa.
Ravintola Bokeriaan oli tehtävä varaus, huolimatta että se on aika iso (kahdessa kerroksessa), mutta kyllä kannatti.
Parempaa burrataa en ole koskaan syönyt: en Roomassa, en Milanossa, en Siciliassa, saatikka kotona 🙂 . Helsingin Bas-Bas -ravintolassa tyttären kanssa joskun 7 v. ? sitten melkein yhtä hyvää. Annos oli niiiiin kaunis, olisipa kuvakin!
Mustekalarisottoa en tainnut koskaan ennen syödä. Voisin kyllä syödä vielä usein. Ravintolassa oli puheensorinaa, juhlatunnelmaa monessa pöydässä, erittäin avoin ja mukava tarjoilija, hyvä viinivalinnan apu, hieno miljöö… Tykättiin kovasti.
Splitissa oli kaikissa ravintoloissa vain miestarjoilijoita, ja sisäänheittäjät poikkeuksetta naisia. Mistä lie johtuu? Yleensä hyvä, ystävällinen palvelu, mitä ei esimerkiksi aina Italiassa saatikka Ranskassa saa. Sikälikin kuin muistan joskus vuosikausien takaisilta matkoilta.
Bokerian lisäksi toinen ravintola jota voimme ehdottomasti suositella on Trattoria Tavulin. Siellähän me kävimme heti lauantaina lounaalla, ja sitten toisen kerran torstaina. On aika poikkeuksellista että käydään viikon aikana kahteen kertaaan samassa ravintolassa, varsinkaan jos sellainen valtava määrä valinnan varaa kuin Splitissä on. Tämäkin on Diocletianuksen palatsin muurien sisäpuolella, yksi pienen aukion monista ravintoloista. Eka kerralla söimme perunoita ja mustekalarenkaita, viimeisenä iltana tilasimme kalavadin kahdelle.
Siinä oli simpukoita, tonnikalapihvi, mustekalan lonkero, pietarinkalan (engl. John Dory fileet (tuossa ottimien alla), muutama scampi, pikkusimpukoita (nuo valkoiset, en tiedä niiden nimiä…) … Melkein kaiken jaksoimme syödä. Ennen kokematon oli tuo pietarinkala, joka on kai aika harvinaista, jopa nelikiloinen ja hyvälle se maistui, vähän kuin siikaa, vähän kuin ahventa… Kala on wikipedian mukaan
”saanut nimensä kylkilaikkuihinsa liittyneen uskomuksen mukaan. Tarinan mukaan Jeesus kehotti apostoli Pietaria pyydystämään yhden kalan verojen maksamista varten. Pietari pyydysti kalan ja sen suussa oli hopeakolikko, jolla verot pystyttiin maksamaan. Samalla Pietarin sormenjäljistä jäivät merkit kalan kylkiin.”
Viimeisen illan ravintola oli samalla aukiolla kuin tuo em. Tavulin, Adriatic sushi & Oyster Bar oli kallein paikka missä käytiin ja siinä oli sellaista fine-dining-meininkiä. Runsaus koski lähinnä hintatasoa, tarjoilun tasoa ja ruoan makua. Annoskoko oli toisaalta meille siinä vaiheessa oikein hyvä. Seabass ja tonnikala, ja lisukkeeksi kulhollinen grillattuja vihanneksia. Viimeiseen asti merenelävillä…
Pehtoori tilasi suklaakakkua jälkkäriksi ja huomaavainen tarjoilija toi minullekin haarukan. Pakkohan se oli sitten maistaa. Ei valittamista! Pohjassa oli jotain ”crispiä” – oikein suunmyötäistä oli tämäkin.
Koko viikko syötiin hyvin, aika kevyesti, ei kertaakaan lihaa, vaan joka päivä mereneläviä – bistrotyylistä ruokaa oikeastaan kaikki, lukuunottamatta tuota viimeisen illan hifistelyä. Pastaa ja risottoa sai jokapaikassa, erikseen oli paljon pizzerioita, hampurilaisravintoloita (muita kuin ketjuja) oli myös. Ainakin toukokuussa useimpiin mahtui jonottolematta, varailematta. Kaiken kaikkiaan kyllä juhlamatkamme oli myös juhlaa myös ruoan osalta.
Kroatialaiset viinit ovat ihan kelpoja, tällä lomalla nautittiin lähes ainoastaan valkoisia, jotka ovat kyllä aika kevyitä, Posip-rypäleestä (= sama kuin unkarilainen furmint) valmistetut sopivat äyriäisruoille hyvin, Bokeriassa nautimme Chardonnay & Malvasia & Sauvignon blanc -sekoiteviinin vuodelta 2019. Se OLI todella hyvä viini!
Muitakin nautintoaineita olisi ollut saatavilla, mutta eipä ollut tarvetta kokeilla.
Hotellin nurkalla oli tuo Wine & Truffles Shop – josta haimme yhtenä päivänä patikkapäivän jälkeen hotellihuoneeseen kylmän valkoviinin, tryffeleitä ei sieltä enää tarvinnut ostaa, sillä niitä ja mustia valkosipuleita hankittiin tuliaisiksi jo ensimmäisenä iltana viini- ja ruokamessuilla käydessä. Mustaa tryffeliä Kroatiassa käytetään paljon ruoanlaitossa. Kastikkeissa, kuorrutteissa, jopa jäätelössä. Se tuoksuu ravintolakaduilla iltaisin. Vähän makea maku ei ehkä ole ihan minun lempparia, toki sitä silloin tällöin hyvin käytettynä mielellään syö. Ostinpa itsellenikin yhden purkin koekäyttöön.
Kaikkinensa: kyllä Kroatiaan, Splitiin ainakin, voi tehdä myös gourmetruokamatkan! Merimatkan, patikkamatkan, rantalomamatkan, kaupunkilomamatkan, mutta myös ruokamatkan.
