Oulun etniset ravintolat – Sivu 2

Ihan oma triathlon

Ainakin kerran kesässä on hyvä nousta ajoissa ja lähteä ulos. Tänään oli sen aika. Heräsin viiden jälkeen, reilusti ennen kuutta olin kameran ja monenlaisen objektiivi- yms. varustuksen kanssa Nallikarissa. Lämmintä +22 C. Ja tänään on tuullut. Se on tuntunut ihanalle. Parituntisen kiertelin ja kuvailin Nalskussa. Vastavaloon sekä Nallikarin ravintolalle ehkä muutama onnistunut otos. Istuin ja mietin.

Ennen kahdeksaa jatkoin autolla vielä kaupungille, – aika vähäinen on aamukahdeksan ruuhka heinäkuisessa Oulussa.

Sitten kotiin, sillä minulla oli tapaaminen. Internetin ihmeellisen maailman ansiosta tapasin tänään lapsuuden ystäväni 54 vuoden takaa! Olemme asuneet Oulussa molemmat, käyneet viereisiä kouluja, samoissa diskoissa ja kaiken lisäksi äitimme asuneet Caritaksessa samassa rapussa, eri kerroksissa vain, ja me emme ole koskaan törmänneet. Mutta tänään! Olipa kyllä mukava, ja albumejani selailtua sain tietoa muista lapsuuteni ihmisistä ja Koskelankylän elämästä 60-luvulla.

Puolenpäivän jälkeen lähdettiin sitten Pehtoorin kanssa minun triathlon-päiväni toiselle osuudelle eli pyöräilemään. Lämmintä jo yli +30 C ja vastatuuli. Mutta vain kaupunkiin ja torinrantaan asti poljettiin. Ja vuokrattiin kanootit! Olen monena kesänä puhunut että haluaisin kokeilla ja aina se on jäänyt. Olen kerran elämässäni melonut Kitisellä. Yhden sporttisen ystäväni 50-vuotispäivän ohjelmassa oli halukkailla mahdollisuus pari, kolme tuntiseen melontaan kaksoiskajakilla (tms.) ja minä työkavein parina meloin. Taidettiin tulla toiseksi kilpailussa, jossa oli kuitenkin viisi vai kuusi paria. Silloin olinkin kyllä huippukunnossa muutenkin. Ja pari kesää sitten Kukkolankoskella melottiin kumiveneillä ryhmässä koski alas, mutta se ei oikein ole verrattavissa tähän.

Eihän me tänään vuokrattu nuo kuin tunniksi, enkä uskaltanut ottaa kameraa kyytiin, joten kännykällä piti sitten matkantekoa kuvailla. Pieni video-klippikin on: KLIKS

Siinä ne meidän kanootit on. 25 €/ kpl maksoi tunti. Eihän me pitkälle ehditty; torinrannasta kierrettiin Pikisaari, laajalla kaarella kylläkin. Ja kylläpäs oli mukavaa touhua, eikä helle kuumottanut liikaa, kun jokisuistossa kuitenkin tuuli mukavasti. Pehtoori ei ollut niin riemastunut kuin minä, mutta tykkäsi hänkin.

Kunhan rannalle päästiin, olin puhelimessa pitkään: tänään on myös ollut itkun päivä, surun päivä. Itkettää vielä monena muunakin päivänä. Elämä on sellaistakin.

Pehtoorin kanssa etsittiin sitten ruokapaikkaa. Jotain etnistä. Eikä meille tuntunut sopivan oikein mikään, joten lähdettiin polkemaan kotia kohti, ja mentiinkin pizzalle vastikään meidän lähelle avattuun uuteen pizzeriaan. Ravintola Kymppi on entisen Kymppäri-kioskin ja Säästö Hintojen paikalla. Kunhan sinne asti päästiin oli ihan mieletön hiki: kävely, melonta ja pyöräily tekivät tehtävänsä. Minullekin, joka en juuri koskaan hikoile.

Pizzeria oli siisti ja pizzojen pohjat ohuita ja täytteitä sopivasti, mutta molemmat oltiin sitä mieltä, että eivät pizzat oikein maistuneet miltään. Jos olisi sokkona maistanut, ei olisi tiennyt syökö Frutti di Marea vai Operaa vai mitä. Mutta ei ne huonojakaan. Ehkä tämä voidaan lukea meidän etninen ravintola testauksiin, sen verran murtaen sekä tarjoilija että pizzanpaistaja suomen kieltä puhuivat. 😉

Pihalla kasteluhommia, lukemista, puhelimessa kuuntelua, lämmöstä nauttimista. Nyt väsy …

Isovanhemmuus Oulu Oulun etniset ravintolat Valokuvaus

Nyt on aika ja paikka sekaisin

Minähän voisin kertoa, kuinka kiva oli aamulla herätä – vaikkakin vain muutaman yöunen tunnin jälkeen – omiaan juttelevan pojanpojan vierestä.

Muistella tässä, kuinka vielä aamulla muistelin eilistä iltaa, kun sain olla valokuvaaja

: ”professional photographer” niin kuin joku sanoi. Ja kuinka ”väliajat” istuin pöydässä, jossa oli neljä ranskaa puhuvaa naista, yksi Ranskasta, yksi Hollannista ja kaksi Sveitsistä. Pöytämme oli ”keräilyerä” ja kun minä olin paikalla (hyvinkin satuinnaisesti), puhuimme englantia ja muut naiset välillä ranskaa, josta ohi mennen ymmärsin vain ruokien ja viinien nimiä.

Mutta mainioita naisia hekin, niin kuin eilen melkein kaikki muutkin 220 illallistajaa, joiden parissa sain kuvailla. Ja kuvata illan muutamia esityksiä. Suomen mestaritanssijat olivat kyllä huikeita.

Voisin kertoa, millaista oli olla kylmässä illassa, jo kotiin lähdössä, liki puolelta öin, olla kylmässä Nallikarissa ja voisin kertoa, miten ravintolan portailla englantilaiselle herrasmiehelle vastailin siitä, ”mitä me teemme talvella” (kun on pimeää, hyytävän kylmää ja kaikki jäässä – kuten hän ajatteli). Kun sanoin, että teemme töitä, vietämme perhe-elämää ja aikaa ystävien kanssa, ulkoilemme ja liikumme ja harrastamme yhtä sun toista sisätiloissa (jotkut jopa tennistä!), hän oli kovin ihmeissään.

Noista hetkistä jää hyvä muisto. Niinkuin tältäkin päivältä monista hetkistä.

On Pehtoorin nimipäivä, mitä me Apsun kanssa juhlistimme aamupuurolla onnitellen sankaria. Emme laulaneet, emme edes lahjoja antaneet, kunhan totesin, että mennään illalla kaupungille hyvin syömään, minä tarjoan, kunhan ensin olen käynyt ruokakaupassa ja Caritaksessa ja …

Olisi menty Uleåborgiin, mutta isäntäväki oli ”talvilomalla” tämän viikon. Niinpä ajattelimme yhtä sun toista vaihtoehtoa, ja sitten päädyimme – onneksi – varman päälle Istanbuliin. Onneksi.

Siellä sekä ravintolapäällikkö että paikan grand chef pitivät meistä huolta. Todellalkin. Palaan arvioon...

Jo siellä ajattelimme, että aina käy näin … Mutta ei se mitään. Olemme tässä vaiheessa elämää, me molemmat, – ja meidän vanhemmat. Noh, ehdimme kuitenkin nauttia erinomaisen turkkilaisen nimipäiväillallisen (palaan asiaan, sekä ruokaan että ehkä myös vanhenemiseen, omaan ja vanhempien)…

Johan me sitten kahdeksan jälkeen kotiuduimme. Nyt on levon aika.

Oulun etniset ravintolat Ruoka ja viini

Lounaspaikkatestailut jatkuvat

Tuollainen puolitoistametrinen mainos oli viime viikolla Saariselän Nesteen/Scanburgerin ulkoseinässä. Ei olla koskaan ko. burgeripaikkaa testattu, mutta tänään testattiin paikka joka voisi käyttää tuota slogania.

Annokset olivat aika valtavia. Ja pikaruokameininkiä. Maku oli sitten vähän vähäisempi. Tai noh, ei missään tapauksessa huonoa, mutta, mutta…

Minun annokseni nimi oli ”Parman toast” ja menun perusteella odotin kreikkalaista salaattia ja parmankinkkutäytteistä toastia. Jos oikein väljästi tulkitsee, niin mikseipä…?

Löysin salaatista neljä pientä kuutiota fetaa ja kolme oliivia, hiukan paprikaa ja paljon jäävuorisalaattia (kantoineen). Kuivan toastin välissä oli erinomaisen hyvää kastiketta, mutta parmankinkkua oli kyllä etsimällä etsittävä, eikä se sittenkään oikein maistunut. Mutta cheddar ja tomaatit olivat hyviä, ja niitä oli riittävästi.

Pehtoori otti lammasburgerin. Pihvi ei ollut jauhelihaa, vaan paistiviipale, sellaisena kuulemma ihan hyvä. Ja ranskalaiset ja dippi hyviä, eivät erinomaisia mutta hyviä ja rapeita.

Listan mukaan annokseen kuului tsatsiki, mutta sitä ei ollut.

Olimme vähän lounasajan jälkeen, ja annokset maksoivat 10,70 € ja 16,70 €, – lounasaikaan listan KAIKKI annokset maksavat 10.70 €, mitä voi pitää varsin kohtuullisena. Lista oli ihan mahdottoman monipuolinen, ihan ”etnistä” koko 60 ruokalajin lista: pizzaa, pastaa, pihviä, salaatteja, toasteja, kala-annoksia ja vielä lapsille oma lista.

M6 Dining on Pakkahuoneenkadulla, ja olen lukenut, että sitä pidetään hyvänä salaattibaarinsa takia. Ehkä pitäisi antaa sille joskus mahdollisuus siinä lajissa, mutta tämänpäiväinen kokemus jäi aika vaisuksi. Vain kaksi pistettä, koska annosten pääruoka-aines oli aika lailla vastoin sitä mitä listan perusteella odotettiin.

[icon name=”cutlery” class=”” unprefixed_class=””] [icon name=”cutlery” class=”” unprefixed_class=””]

Muutoin päivä mennyt ulkoillessa: aamupäivällä kaupungissa kuvaamassa ja kävelemässä ja iltapäivällä pyöräily kaupunkiin. Oikeastaan ihan ihana ilma; raikas merituuli ja aurinkoa yllin kyllin. Ja sitten Vastavaloa ja kuvatoimitusta uudelle asiakkaalle – Aittaputtiikille saan tehdä kuvahommia.

Niitä näitä Oulun etniset ravintolat

Viileässä kaupungissa

Hanskat! Minulla oli hanskat kädessä, kun aamupäivällä oli lähdsössä kävellen kaupunkiin hiusten leikkuuseen ja sen jälkeen lounastreffeille mieheni kanssa, mutta paiskasinkin ne takaisin eteisen vaatehuoneen koriin: ”kesällä mitään hanskoja tarvi!” – Virhe! Todellakin olisi kannattanut ottaa ne mukaan. Vaikka oli myötätyyli ja minulla Haglöfsin kuoritakki, niin silti oli ihan pirun kylmä. Hyytävä etten sanoisi. Mutta tulipas käveltyä reippaasti.

Pilvet kaupungin yllä olivat vaikuttavat.

Kunhan olin saanut hiukseni taas keveämmiksi ja lyhyemmiksi menimme Frans & Camilleen lounaalle. Se on Isokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa oleva Arinan ketjuravintola hotellin yhteydessä. Siellä ei olla ennen käyty, ja se on vähän ranskalaishenkinen, mihin viittaa Bistro ravintolan nimessäkin. Siis tämäkin on yksi ”Oulun etniset ravintolat” -testauskierrostamme. Lounas maksoi 12 euroa, ja minulla ei valitettavasti sieltä kuvia ole.

Minullahan oli tietysti hieman nuivia ennakkoasenteita: ketjuravintola ja hotellin ravintola, ja lounasbuffa. Mutta annoin bistrolle mahdollisuuden, ja se kyllä käytti sen hyvin hyväkseen. Buffet-pöydässä oli paljon hyviä makuja, coleslaw ja skagenröra, paprikatapenade ja hyvä rustiikkinen maalaisleipä olivat kaikki makoisia, ja olisivat sellaisenaan riittäneet minulle, mutta otinpa pienen annoksen myös lämpimänä ruokana ollutta possupataa ja parsakaalta, kermaperunat jätin väliin. Jälkkäriksi olisi ollut kahvia ja keksi, mutta minulle mieluisampaa palanen brieta ja nokare viikunahilloa.

Paikka oli vähän ennen kahta lähes täynnä, vaikka onkin aika iso. Palvelusta on vaikea sanoa mitään, kun ei mitään palvelua tarvittu. Mutta kaikkinensa ei ollut ollenkaan huono kokemus. Mutta. Mutta luulenpa, etten sinne toiste mene. On monia muita ja monia testaamattomiakin.

Siinä paikalla on kyllä ollut monia mieluisiakin ravintoloita: Steak House oli perhepäivällisten paikka pari kertaa vuodessa 1970-luvulla. Ja siellä oli sellainen ruksisysteemi: sai ruksittaa pihvin koon, kypsyysasteen, lisukkeet (tuoreet herkkusienet paistettuna oli ihan uusi juttu!!) ja kastikkeen. Olipas silloin ihan huippuruokapaikka. Sitten 80-luvulla siinä oli ”Iloinen tori”, jossa oli elokuisin ”rapuilta” eli sai syödä kuorellisia katkoja suunnilleen niin paljon kuin halusi. Ja ihania jäätelöannoksia. Voitte arvata, että sekin miellytti minua kovin.

Oulun etniset ravintolat Ruoka ja viini

Oulun etniset – Meksiko!

Oulun etniset ravintolat testaus jatkuu… Tänään vuorossa – kuinka ollakkaan, kun tytär sai valita mihin mennään – meksikolaien Coyoacan.

Edellisen kerran siellä kävimme tammikuussa 2015, jolloin esikoinen oli vastikään palannut Meksikosta, ja nyt vasta toinen käynti. Kävelimme kolmisin kaupunkiin, lunta on vielä ihan mielettömästi, mutta lämpö jo plussalla ja rapa roiskuu. Olimme Hallituskadun ravintolassa juuri lounasajan jälkeen.

Siis ei lounasmenua vaan a la carte. Listalla on kaikki meksikolaisen keittiön bravuurit: quesadillas, empanadas, burritot etc. Ja me kaikki valitsimme tiistain tarjouksen (TACO TUESDAY Joka Tiistai – 20% Tres tacos annoksesta!,) joten hintaa jäi pikkuisen reilu 14 euroa, vähän erilaisin täyttein (kolme tuoretta gratinoitua ja täytettyä tortillaa valitsemallasi täytteellä: tinga-broileri, pastor-porsas, suadero-nauta ja pivil-nopal sekä kvinoa).

Halusin tuota nopalia, siis kaktusta, jota taisin syödä Lanzarotella, mutta ainakin Meksikossa aika montakin kertaa. Noh, juuri sehän se sitten oli vähän petttymys. Muu ei ollut. Maissijauhoista tehdyt tacot (joksi noita pehmeitä lettusia maan tavalla nimitetään – ei tortilloiksi kuten meille tex-mex-ruokaan oppineille niiden nimi on), olivat tuoreita, hyviä.

Ja lisukkeet makoisia, aitoja sikäli kuin reilun Meksikon viikon kokemuksella voin sanoa. Coyoacan on oikeasti aito meksikolainen, ei ketjujen tex-mex-paikka.

Parinkymmenen paikan ravintola on pieni saareke Meksikoa Oulun keskustassa. Ja sellaistakin mietittiin, että tarjoilu (jonka hoiti paikan isäntä itse) oli jotenkin henkilökohtaista ja kaikki toimi. Pikku ravintolalla on A-oikeudet, joten josko joku mielii tequilaa tai mescalia nauttia, niin tuolla se onnistuu. Meidän seurueelle riitti yksi Pehtoorin nauttima meksikolainen olut, jota sitäkin siis on tarjolla.

Kaiken kaikkiaan me kaikki, myös liki kaksi vuotta Meksikossa asunut tytär, voimme suositella. Ravintolassa on paljon kokeiltavaa, intiimi ja leppeä tunnelma.

Tähän asti paras.

[icon name=”spoon” class=”” unprefixed_class=””][icon name=”spoon” class=”” unprefixed_class=””][icon name=”spoon” class=”” unprefixed_class=””][icon name=”spoon” class=”” unprefixed_class=””]+