Mikäs se olisi juhannuksen soppa eli keitto? – Makia juustokeitto tietenkin.
Makiaa juustua, juhannusjuustoa, punaista heraa, makiaa juustokeittoa syödään Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla nimenomaan juhannuksena, mutta – varsinkin ennen – usein myös kesän muissa juhlissa.
Sen paikka ruokavuodessa johtuu siitä, että karjan päästyä laitumille maitoa oli saatavissa paljon ja sitä oli varaa keitellä juustoksi asti. Onpa se kuulunut kosiorituaaleihinkin: talojen tyttäret kilpailivat, kuka keitti makeimman juuston ja nuoret miehet kiertelivät juhannuksena maistelemassa juustokeittoja. Arveltiin, että hyvän juhannusjuuston keittäjä olisi taitava emäntä muutoinkin.
Minä en ole koskaan itse keittänyt, Pehtoori oli minut emännäksi kelpuuttanut ilmankin. Juttuhan on niin, ettei Pehtoori paljon makiasta juustokeitosta perusta, ei vaikka äitinsä sitä ennen keitti, ja opettipa minuakin keittämään. Mutta en koskaan ole kuitenkaan tullut itse keittäneeksi, ehkä siksi, että anoppi antoi minulle aina purkin mukaan, kun juhannuksen tienoilla heillä käytiin. Ja jollei anopilta saanut, niin isäni – joka ei-oululaisena kyllä oppi tuosta paikallisesta herkusta tykkäämään – toi sitä meillekin asti ostettuaan Kauppahallista irtomyynnistä.
Minä ostin tänään marketista kaksikin purkkia, paljolti juuri tämän ”Jokaviikkoinen soppamme” -postauksen takia. Tämä onkin tässä sarjassa ensimmäinen – ja todennäköisesti viimeinen – viikon keitto, jonka tyydyn hoitelemaan ”purkkiruokana”.
Koivulan – isorakeisempi – ”Makia juustokeitto” on tutumpi ja sitä on ollut myynnissä pitkään. Tuo oikeanpuoleinen Arctic Milkin ”Makia juhannusjuusto, punainen hera” on minulle uusi tuttavuus. Ja pidin siitä kyllä enemmän.
Juustokeiton tekoon ei tarvita muuta kuin vanhan ajan täysmaitoa ja juustonjuoksutinta, suolaa, hella ja aikaa. Valion resepti on sellainen, jonka muistan anopilta saaneeni (siis vähän siirappia mukaan) Valio Juhannusjuusto. ja mainio on Valion minuutin mittainen youtube-video: se on hyvin selkeä ja kertoo, miten homma hoituu.
Makiaa juustoa syödään yleensä jälkiruokana, monet syövät myös juhannusaamiaisella ja välipalaksi. Oikeaoppisesti siihen ei laitella mitään lisukkeita, – minä tykkään laittaa vähän sokeria: makiaa makialle.
Laitoinpa aiheeseen liittyvän kyselynkin tähän. Ja kommenttilaatikko on tietysti avoin!
Tänäänkin on ollut korvasienipäivä. Ja patikkapäivä. Säätiedotus lupaili vähän mitä sattuu, muttei me sellaisista piitattu, vaan painuimme tunturiin, tosin vasta yhdentoista aikoihin.
Meillä oli tietty visio reitistä: ensin käydään katselemassa pari vakituista korvasienipaikkaa, sitten lähdetään kapuamaan kohti Pieravaaran huippua. Sellainen yhdistelmäjuttu siis kyseessä. Aika hyvin löysimmekin sieniä, yhteensä sellaiset neljä litraa, pakkasimme ne Pehtoorin reppuun, ja lähdimme tepastelemaan: oli patikkaosuuden aika. Ihan yhtä matkaa huiputimme Pieravaaran (368 mpy).
Siellä on poikkeuksellisen paljon kauniita, merkillisiä mäntyjä ja olisinpa halunnut niitä kuvailla. Kamerani oli (poikkeuksellisesti) repussa ja huutelin edeltä laskeutumaan lähteneelle miehelle, että tarvisin kameraa, mutta kun hän ei kuullut, ajattelin kokeilla, mihin kännykkäni kamera riittää.
Ihailin ja kuvailin puita, ja reilun puolen tunnin päästä saatuani viestin Pehtoorilta tiesin, että reittimme alas ja patikoinnin jatkamisen kannalta olivat erkaantuneet. Osasin sentään yksin palata mökille. Minähän en ole niin kauhean hyvä suuntavaistoni kanssa. 🙂
Mutta joka tapauksessa: juhannus ja joulu perheelle on turvattu. Korvasienimuhennosta varten on hyvinkin riittävästi sieniä (10 litran kattila liki puolillaan). Nyt ne on jo ryöpätty ja matkalla pakkaseen.
Tänään en soppaa keitellyt, söimmehän sitä vastikään torstaina.
Minun korvasienikeittoversioni on varmasti maailman tavanomaisin, mutta miksipä mennä tärvelemään hyvää soppaa millään kommervenkeillä. Vastikään kuulin ammattilaisen vinkin ”timjami käy kaikkeen”, joten kokeilinpa tähänkin. Ei huono.
Laita sienet (ryöpäämisen, sulattamisen) jälkeen teflonkattilaan ja haihduta sienistä neste. Laita kattilaan voi ja silputtu sipuli. Kuullota sipuli ja sienet. Lisää vehnäjauhot, sekoittele vähän aikaa, tasaiseksi. Sekoita joukkoon kuuma liemi (Puljonki?!) Anna keiton kiehua puolisen tuntia, tai kauemminkin. Lisää kerma ja kiehauta. Lisää suola ja rouhi pippuria joukkoon.
Keiton ohessa tarjosin Kuukkelin hyviä, pehmeitä karjalanpiirakoita ja munavoita. Olisipa ollut vielä muutama siivu kylmäsavuporoa. Ehdottomasti olen sitä mieltä, että munavoin pitää olla huoneenlämpöistä, eikä haittaa vaikka karjalanpiirakoita on käytetty hetki uunissa tai vaikka vain mikrossa. Maut tulevat siten paremmin esille.
Tänään oli simppeliä mökkiruokaa, kun oli muutakin puuhaa kuin ruoanlaitto, mutta juuri soppelia vaikka juhannukseksi.
Tuo avokadosalsa (tms.) on kyllä hyvää… myös helpon uunilohen kanssa.
Jos lähikaupan uudet perunat ovat hieman arveluttavia ”uutuudessaan” niin kuin nyt meillä täällä sattui olemaan, niin niistä voi tehdä ”Uusia valkosipuli-kermaperunoita”. Ensin perunat ohuen ohuiksi siivuksi, sekaan yksi pieni valkosipulin kynsi ja loraus ruokakermaa päälle ja uuniin porkkanalastujen (päälle agavesiirappia, suolaa ja persiljaa) ja kesäkurpitsakuutioiden (öljyä, suolaa) kanssa.
Tämän viikon postauksista puuttuu ”Jokaviikkoinen soppamme”. Niitä alkaa olla jo yli kaksikymmentä, puoli vuotta on pian soppia keitelty ja maisteltu.
Kun keskiviikkona oli kesä, oli väistämätöntä, että tein kurkkukeittoa. Sitä meillä tehdään monta kertaa kesässä. Se on helppoa kahdelle tai kahdellekymmenelle. Se on parasta kun teet aamulla ja tarjoat illansuussa. Maistuu toki seuraavanakin päivänä.
Kahden hengen annos syntyy seuraavista aineksista…
Kurkku-jukurttikeitto
1 kurkku ½ tl suolaa 1 valkosipulin kynsi 1 rkl oliiviöljyä mustapippuria 4 dl Bulgarian jukurttia ruohosipulia
Raasta kurkku, sekoita joukkoon suola ja laita siivilään valumaan. Silppua valkosipulinkynsi, laita ne kulhon pohjalle, kaada päälle ruokalusikallinen oliiviöljyä ja rouhi mustapippuria. Sekoita 4 dl Bulgarian jukurttia (sen olen monien kokeilujen jälkeen todennut tässä parhaimmaksi, raikkaimmaksi) joukkoon, silppua sekaan ruohosipulia.
Sekoita lopuksi sekaan valunut kurkkumassa ja anna makuuntua jääkaapissa vähintään puolisen tuntia.
Kun tuot keiton tarjolle, sekoita joukkoon muutama jääpala ja oheen silputtua paprikaa ja kurkkua, ehkä sipulia ja krutoneita. Sekä tietysti hyvää leipää.
Ja sitten linkki viime kesän ”hittikeittoon” = Kokkolan kurkkukeitto. Se on hienostuneempi versio tästä samasta asiasta. Suosittelen.
Kuori, silppua ja kuullota sipuleita öljyssä muutama minuutti. Lisää joukkoon paloiteltu parsakaali (nuput irti, ja varsi kuorittuna palasiksi) ja kuorittu ja kuutioitu peruna. Keitä kypsäksi (n. 15 minuuttia). Ota kattila liedeltä lisää pinaatti, kerma ja vuohenjuusto ja kuumenna keitto ja surauta sauvasekoittimella tasaiseksi. Kuumenna keitto, ja halutessasi voit vielä tarjolle laittaessa murustella pinnalle vuohenjuustoa.
Paras ”tykötarve” olisi sellainen Välimeren maissa yleinen vaalea, sitkeä, rapeakuorinen vaalea leipä, mutta kun sitä ei ollut tarjolla, niin uskokaa pois Tuc-keksit (Sourcream tms.) olivat ihan tolkuttoman hyviä tämän kanssa. (Huomaatteko muuten tuon lusikan; se on yksi niistä ”rekvitisoinneista”, joita näitä ”Jokaviikkoisen sopan” -postauksia varten olen hankkinut (H:gin Stockalta huhtikuussa). Eikä hankinta johtunut vain siitä, että halusin soppakuviin vaihtelua, vaan myös siitä, että yksi soppakuvani, jonka laitoin helmikuun VAT-näyttöön pomppautettiin sen takia, että lusikassa oli ”valaisuvirhe”. Kai huomasitte (kliks)? Mattapintaisessa lusikassa sellainen ei näy. 😀
Joka tapauksessa tämä on oikein hyvä keitto. Sopii kevääseen, kesään, syksyyn. Täyteläinen, runsas. Ja kannattaa tehdä hyvään liemeen (= Puljonki).
Noh, vaikka vaikka keitto ei ollut mitenkään kevyt, meillä oli jälkkäriäkin. Minulla on jo pitkään tehnyt mieli tätä meillä oikein juhlaruokanakin tarjottua ananas-minttu-sokeri-turkkilainen jukurtti -herkkua. Olennaista on, että sekä ananas että minttu ovat tuoreita. Apsullekin maistui. Miksipä ei olisi maistunut. Ohje täällä (LappItalian sivulla 28).
Lähtökohta oli tämä: minä en ole syönyt rössypottua vuosikymmeniin, ehkä viimeksi koulussa, ja makumuistoni siitä eivät ole hyviä, mikä on syy sille, etten ole sitä myöskään koskaan edes yrittänyt keittää. Pehtoori sen sijaan on aina pitänyt rössypotusta, erityisesti äitinsä keittämästä, mutta muutoinkin. Kun aloitin tämän Jokaviikkoinen soppamme -projektin, lupasin, että tänä vuonna sen keitän ja syön.
Niinpä tässä kun oltiin anoppilassa käymässä, kysyin anopilta, miten hän soppansa on keittänyt. Ymmärtääkseni olennainen ero tavalliseen on siinä, että anoppi ei käytä pekonia vaan voita, ehkä joskus mukaan savukylkeä (joka ymmärtääkseni kuuluu ”perinteiseen”). Ainesmääriä ja keittoaikoja tms. en saanut, mutta soveltelin. Ja tässä nyt
Minun rössypottuni! (tästä annoksesta jäi vähän)
6 kiinteää perunaa 150 g rössyä eli veripalttua 4 cm pätkä purjoa 3 rkl voita 8 – 10 dl vettä ½ – 1 tl suolaa 3 + 3 mauste- ja mustapippuria
Kuori, paloittele ja keitä perunat suolavedessä kypsiksi. Kaada vesi erilliseen astiaan, lisää kattilaan voi, silputtu purjo ja paloiteltu rössy. Miedolla lämmöllä viitisen minuuttia niin että rössy vähän pehmenee (muttei murene). Kaada keitinvesi takaisin kattilaan ja kuumenna keitto.
Purjo ei kuulu anopin soppaan, minä halusin vähän sipulin makua, sitten kun en tiennyt että mustia vai maustepippureita ja kuinka paljon, laitoin molempia kolme.
Tämä on varmasti tähänastisista halvin soppa. Olisikohan koko pikku kattilallinen tullut maksamaan kolme euroa. Rössy maksaa seitsemän euroa kiloa, joten mikään luksus-elintarvike se ei ole. Eikä tekemistä voi väittää monimutkaiseksi tai aikaavieväksi.
Koskapa en lopultakaan ollut ihan varma, tulenkohan sittenkään kylläiseksi tästä oululaisesta perinnekeitosta, vaikka kuinka koettaisin taiten sen tehdä ja ennakkoluulottomasti siihen suhtautua, ostin ja laitoin pöytään myös Tositummaa Reissumiestä (lempparileipä nyt) ja pari siivua graavilohta. Ja katoin meille ruoan Huvilaan, jonka tänään sain talven jäljiltä puhtaaksi pestyksi ja ikkunat kirkkaiksi. Useinhan ruoan, kuten viininkin makuun vaikuttavat seura ja miljöö, joten ajattelin, että nyt todellakin annan tälle lapsuuteni inhokkiruoalle mahdollisuuden.
Ja?
Ei se ollut pahaa. Ei ollenkaan. Erityisesti perunat olivat hyviä! 😀 Luulenpa, että juuri tämä anopin tapa käyttää voita pekonin sijaan, oli minulle se ratkaiseva tekijä. Ja se, että rössy oli tuoretta, ei kuivaa, palanutta käppyrää tai pekonirasvaiseen liemeen murentunutta kuten koulussa usein oli.
Pehtoorin kommentti oli, että olisi tätä jo aiemminkin meidän pitkästi yli 30-vuotisen yhteisen keittiötaipaleemme aikana tehdä. Pehtoori otti lisääkin.
Ehkä joskus keitän uudelleenkin. Mutta onhan tässä tänä vuonna vielä seitsemän kuukauden jokaviikkoiset sopat edessä, joten seuraava rössypottupäivä ei ole ihan näköpiirissä. 😉
Rössypottuhan on nimenomaan oululainen perinneruoka, ja sen nimissä Oulusta poismuuttaneet (= Helsinkiin muuttaneet) ovat perustaneet oikein oman rössypottuseuransa. Kirjoitin siitä ja jäseneksi pääsystä lyhyesti viime kesänä (KLIKS), mutta seuran koko 10-vuotishistorian on Oulun murteella oikein hyvin ja hauskasti kirjoittanut Seppo Hentilä. Nythän seura on jo 21-vuotias, ja on ymmärtääkseni edelleen elossa ja voi hyvin. Vaikka muuttaisin Helsinkiin, en ainakaan rössypotun takia seuraan liittyisi. ;D
Tänään keittopäivä. Nyt on koko vuosi syöty ainakin yksi kotitekoinen keitto per viikko ja parsaa ainakin kerran viikossa parin kuukauden ajan. Jokohan tälle sesongille parsa riittäisi? Tänään vielä soppa vihreästä parsasta, sillä äidin keittorepertuaarissa ei ole koko keväänä ollut parsaa. Siksipä keitoksi valikoitui tällainen vähän tuhdimpi, perusparsakeitto.
Silppua sipulit ja kuullota ne voin ja oliiviöljyn seoksessa. Sekoita vehnäjauhot hyvin, etteivät paakkuunnu, lisää vesi ja fondi. Anna kiehua pieni tovi ja lisää joukkoon paloiteltu parsa. Kun parsat ovat kypsiä, ota jokaiselle lautaselle nuppu tai pari koristeeksi. Soseuta parsat ja lisää tuorejuusto.
Tästä riittää neljälle alkuruoaksi tai kahdelle keitoksi paahdetun saaristolaisleivän tai paahtoleivän kanssa.
Me nautimme tämän alkuruoaksi, pääruoaksi tein Katin eilen suosittelemaa kikherne-sitruunapastaa. Laitan sen ohjeen joku päivä…
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Ja jälkiruokana meillä oli tänään pullaa. Minulla on pitkään tehnyt mieli pullaa, ja nyt kun flunssan takia en uloskaan oikein viitsinyt lähteä, päätin sitten leipoa. Pullaa ja vieläpä kookospullaa! Minä pidän kookoksesta ihan joka muodossa.
Erinomaisen hyvälle vaikuttivat uudessa Tomi Björckin Australia-kirjassa olevat ”Minkan kookospullat”. Vaimo on antanut ainakin nimensä näille kookospuustisille.
Ohje on suunnilleen peruspullataikinan resepti, mutta maidon tilalle tulee kookoskermaa. Tosin … me oltiin aamulla Pehtoorin kanssa kimpassa kaupassa, enkä silti vaihtanut hänen kärryyn laittamia Alpron cuisene -purkkeja ”oikeaan” kookoskermaan, mutta eipä tuo haitannut. Erinomaisen hyviä tuli cuisinellakin.
Täyte 100g pehmeää voita 1 dl sokeria paljon kanelia
Voiteluun käytin kananmunan ja kookosöljyn sekoitusta. Pinnalle raesokeria.
Eikä leipomisessa mitään ihmeellistä; leivotaan ihan kuten tavalliset korvapuustitkin.
Ja toisen kohottamisen jälkeen uunnin 225 C 10 – 12 minuuttia uunista ja pullien koosta riippuen.
Ja sittenpä tapahtui niin, että tämä nuhanenä oli poissa keittiöstä ”studion puolella” (= vierashuone) tekemässä ´set uppia´ päivän ruokakuvauksia varten, ja hieman tuoksuttelin, että onpas toisessa pellillisessä paljon vahvempi pullantuoksu kuin toisessa, ja saman tien palovaroitin antoi kuulua olevansa kunnossa. Eikä siinä vielä kaikki: eka kertaa sain pullaleivonnallani ja ylipäätään millään tavoin aikaiseksi meidän Verisuren-palohälytyksen täydellisen laukeamisen. Oli muuten vakuuttava meteli. Vielä paljon isompi kuin varashälytin-liiketunnistimesta lähtee, vaikka sekin kyllä kuuluu naapureihin asti oikein hyvin.
Olinpa nimittäin laiskuuttani [en hakenut Festasta toista peltiä] latonut pullat leivinpaperin päälle ritilälle, ja tietysti siellä takimmainen kunnolla voinen ja öljyinen puustinen oli kaatunut ja vilahtanut uunin takaseinän ja ritilän välistä uunin pohjalle. Lähti muuten ihan hurjan sankka savu siitä! Sellainen Australian barbeque-fiilis oli käsin kosketeltava tai siis korvia huumaava, silmiä kirvelevä, entistä ahtaammaksi hengittämisen tekevä.
Mutta pullasta tuli hyvää, ihan mahdottoman hyvää. Teen toistekin. Kahdella pellillä.
Sen aikaa kun en tänään ole viettänyt Apsun kanssa (onneksi kuitenkin monta tuntia!), enkä lenkillä, enkä keittämässä tämän viikkoista soppaamme, olen istunut koneella. Vain pieni osa ajasta on mennyt ensi viikon luentoa tehdessä, ja suurin osa ajasta helpottuneena, tuskaisena, sittenkin menettämistä pelänneenä, kokeilevana, netistä ohjetiedostoja etsien ja virheitä tehden.
Mutta siis sittenkin! Vanha (kymmenvuotias) Tuulestatemmattua on pelastettu ja se jo aukeaa myös täältä uuden webbihotellin kansioista kaikkien nähtäville. Hostingpalvelu.fi -webhotelli on siis ainakin tähän asti osoittautunut toimivammaksi, halvemmaksikin, monipuolisesti tukipalveluja tarjoavaksi kuin entinen!
Reilun viikon pätkä vanhan blogin häntiä on hävinnyt bittiavaruuteen, mutta en nyt jaksa sitä surra. Pikkujuttu siihen nähden, mitä pelkäsin. Osoite on vanha www.satokangas.fi/blogi Yritän ehkä yhdistää tämän jatko-osan siihen, tai oikeastaan toisin päin, mutta katsellaan.
Bloggauskatkon aikana jäin kahden keiton reseptit ja kuvat postailematta, joten laitanpa ne nyt tähän ennen tämänpäiväistä keittoa, joka oli selvästi paras näistä kolmesta. Ensin vaatimattomin ”Kermainen tomaattikeitto”, jolta odotin aika paljon, mutta jäipä kyllä aika pliisuksi. Jos siihen olisi laittanut valkosipulisia-yrttisiä krutoneja tai uunissa rapsakaksi paistettuja prosciutton viipaleita olisi se varmasti petraantunut olennaisesti.
Kuori ja hienonna sipuli. Pilko tomaatit. Sulata voi öljyn kanssa isossa paksupohjaisessa kattilassa. Lisää sipuli ja kuullota sekoitellen 5 min. tai kunnes sipuli on pehmentynyt. Lisää murskattu valkosipuli, tomaatit, liemi, viini ja tomaattipyree. Sekoita hyvin. Mausta suolalla ja pippurilla. Peitä kattila osin kannella ja anna keiton hautua 20-25 min. ajan, kunnes ainekset ovat pehmeitä ja meheviä. Siirrä kattila pois levyltä. Lisää basilikanlehdet revittyinä. Kaada keitto tehosekoittimeen ja soseuta. Soseutuksen voit suorittaa myös sauvasekoittimella. Sekoita kerma keiton joukkoon ja lämmitä keitto varovasti uudelleen. Älä anna keiton kiehahtaa. Koristele keitto tarjoiluvaiheessa kokonaisilla basilikanlehdillä.
Tämän keiton ohje on suoraan Tunnelmallisia makuja -blogista. Olen aika päiviä sitten siihen törmännyt ja pistänyt ohjeen talteen … Taisi kyllä jäädä ainoaksi kerraksi tämä,… minulla on toinenkin tomaattikeitto kokeiltavana joskus myöhemmin.
Viime viikon soppa oli jo makoisampi keitto, joka ehkä on enempi syksyn keitto, mutta myskikurpitsan ovat hyviä näin kevätpuolellakin, joten ei muuta kuin kokeilemaan. Tähän sitten laitoin sitä prosciuttoa ja olisin ehkä mieluusti maistellut vähän chilisempää soppaa, mutta kun Pehtoori ei oikein tymäkkää chiliä kestä. Tämöisiä keittoja joskus keittelin itselleni duuniin eväskeitoksi. Kattilallisesta riitti moneksi kerraksi.
Myskikurpitsa-chilisoppa
1 myskikurpitsa 1 sipuli 3 valkosipulinkynttä 1 punainen chili 3 rkl oliiviöljyä ½ litraa kanalientä (Puljonki tai fondista) 1 prk ruokakermaa 1 tl suolaa ja pippuria
Pinnalle prosciuttoa
Silppua sipulit ja chili pieneksi, kuori ja pilko kurpitsa. Kuullota sipulit ja chili öljyssä, lisää mukaan kurpitsat ja hauduttele vielä hetki. Kaada päälle kanaliemi siten, että kurpitsat juuri peittyvät. Lisää suolaa ja mustapippuria. Anna kiehua miedolla lämmöllä noin 20 minuuttia, lisää kerma ja soseuta keitto sauvasekoittimella.
Keiton kypsyessä paahda uunissa (225 C) prosciutto-viipaleita muutama minuutti. Murustele niitä keiton pinnalle.
Ja sitten tänään oli keitto nimeltä Pimun kanakeitto. Tämän keiton nimellä on mukava tarina. Käy lukemassa se täältä. KLIKS. Tunnenpa tämän ”Pimun” aika hyvinkin. Terveisiä vaan Turun suuntaan, josta Pena tämän ohjeen minulle tämän soppaprojektin alkumetreillä lähetti. Ja onneksi lähetti. Tästä keitosta tulee meille yksi niistä monista keitoista, joihin tässä reilun neljän kuukauden aikana olen tutustunut.
Pimun kanakeitto
(4 hengelle)
Grillattua broileria q.s. (quantum satis) eli niin paljon kuin edelliseltä päivältä jäi syömättä
avokadoöljyä 1 isohko keltasipuli, kuorittuna ja silputtuna 2 hienoksi hakattua valkosipulinkynttä 3 teelusikallista curryjauhetta 4 dl kuivaa valkoviiniä 3 dl itse keitettyä, siivilöityä kanalientä 1 dl fondista tehtyä kanalientä * 2 porkkanaa, kuorittuna ja kuutioituna 3 perunaa, kuorittuna ja lohkottuna mausteeksi suolaa ja pippuria 3 dl vispikermaa suurusteeksi Maizenaa (vaalean kastikkeen) 1 nippu tuoretta korianteria
Valmistus:
Kuumenna öljyä paksupohjaisessa kattilassa. Kuullota siinä sipuli ja valkosipuli mutta älä päästä ruskistumaan. Lisää curryjauho ja sekoita. Lisää viini, kanaliemet ja anna kiehahtaa. Lisää porkkanat ja perunalohkot ja keittele n. 10 minuuttia. Mausta ja lisää mahdollisesti eilisestä jääneet kananpalat ja vispikerma. Anna taas kiehahtaa. Suurusta sopivaksi Maizenalla ja lisää puolet karkeaksi silputusta korianterista. Sekoita. Tarjoile keitto koristettuna tuoreella korianterisilpulla.
* Fondista valmistetaan lientä suhteella 1,5 rkl fondia + 5 dl vettä. Eli tippa ja loraus.
Tein melko tarkkaan tuon ohjeen mukaan, ainoa vaan että vapulta oli jäänyt vain kolmisen desiä valkkaria ja kermaa taisi sitäkin olla vähän vähemmän kuin ohjeessa. Mainio keitto; eilen söimme kaupasta ostetun valmiin broilerin rintapalat, ja loput riivin ”keittolihoiksi” ja keitin luista liemen. Tulihan tästä mahtavan täyteläistä. Korianteria ei vielä lumen alta yrttipenkistä puske, eikä sitä ollut merkitty kauppalappuunkaan, mutta en tiedä tarviiko tämä edes välttämättä. Ihana kermainen curryn maku oli todella mieluisa ja makoisa.
Sopan voimalla jaksettiin sitten Apsun kanssa saippuakuplia pihalla puhallella ja kaivaa krookuksia metsän reunan vanhasta kukkapenkistä esiin…
Runsaahkoiden lumitöiden, mökille kunnolla asettautumisen ja rantasaunan jälkeen oli illansuussa aika istahtaa mökin ruokapöytään. Tänään oli soppapäivä! Uusi soppa meidän ruokapöydässä. Mutta tulee jäämään listalle! Madekeiton ja borssikeiton kanssa on nyt kärkikolmikossa kun soppia on yli tusina testailtu ja postailtu.
On alkuruokakeitoksi turhan tuhti, mutta erinomainen ulkoilupäivän ja talven ruokaisa keitto, jonka oheen luomu-ruisreikäleipä suolakiteiden kanssa sopii erinomaisen hyvin.
Porokeittojahan on monenlaisia, on lihakeittoa, poroliemikeittoa, koparakeittoa ja luikkuvelliä, muiden muassa. Koparakeitto? – Sitä en ole maistanut, enkä haluakaan. Olen kerran ollut mökissä, jossa koparakeitto oli liedellä kypsymässä, ja totta totisesti ei näky eikä tuoksu (haju!) ollut houkutteleva. Koparakeitto tehdään poron sorkista. Ei ole minun ruokani. Enkä ole koskaan syönyt luikkuvelliäkään: se tehdään poron ydinluusta. Luikkuvelliin luikut halkaistaan rautapataan, lisätään vettä ja riisiä tai ohraryyniä, sitten suurustetaan ja lopuksi vielä maitoa. Tässä kohtaa olen kyllä ennakkoluuloinen.
Ennen äsken syötyä poro-juustokeittoa paras porokeitto on ollut kermainen korvasieni-savuporokeitto, jota on Oulussa Sokeri-Jussissa ollut listoilla ja monissa Lapin ravintoloissa, joskus olen tehnyt itsekin, mutta nyt on uusi ihan mahdottoman hyvä porosoppa reseptikansiossa.
Klikkaamalla kuvat isommiksi, näet pohjoisen valon ja herkullisen keiton kunnolla. 😉
Sulata käristysliha kuumassa padassa. Lisää silputtu sipuli ja voi ja kypsyttele, kunnes liha on ruskistunut ja sipuli kuullottunut. Anna hautua miedolla lämmöllä puolisen tuntia välillä sekoitellen.
Lisää lihaliemi ja sulata juusto liemeen. Lisää kuutioidut perunat, parmesaaniraaste, katajanmarjat, soijaa ja mustapippuria. Keitä miedolla lämmöllä, kunnes perunat ovat kypsyneet. Se tuoksuu ihanalle jo tässä vaiheessa.
Ripottele kuutioitu leipäjuusto sekä persiljasilppu keiton päälle. Niitä voi kyllä sekoitella keiton joukkoon kypsentämisen loppuvaiheessa.
Tämän viikon soppapäivä olikin vasta eilen, eikä tiistaina kuten usein. Eikä ihan minkä tahansa keitto eilen ollutkaan: Veskuyks posteili ohjeen ”Kermaiseen fenkolikeittoon” ja minähän sitten päätin, että tarjoan sitä viinikerhon tullessa meille maisteluun ja rustiikille illalliselle. Eipä ollut ihan loppuun asti mietitty valinta: keitto kun on sellainen monesta koottava versio, niin maisteluillassa yhdeksälle sen tarjolle saaminen ei ollut ihan simppeleinpiä juttuja. Ja jäipi mm. kuva valmiista keitosta ottamatta. Mutta teen varmaan aika pian uudelleen joten silloin sitten kuviakin.
Veskun ohje on pieni novelli, ja sen perusteellisuus on vertaansa vailla (tämän postauksen lopussa), mutta toisaalta siinä ei ollut mitenkään tarkkoja ainesmääriä, että oli itse sävellettävä. Niinpä kirjoitan tähän siten kuin minä tein – tästä annoksesta riitti pienet alkuruokakeitot yhdeksälle.
Leikkaa fenkolin uloimpien kerroksista pieniä noppia suunnilleen ruokalusikallinen/lautanen ja laita pieneen kattilaan. Siivuta loppu fenkoli ohuiksi siivuiksi, samoin salottisipuli ja valkosipuli. Kuullota ne voissa pehmeiksi ja lisää sitten kerma. Suolaa 1 tl ja valkopippuria – sopivasti. Jatka keittämistä ainakin parikymmentä minuuttia ja sitten sauvasekoittimella samettiseksi.
Keitä fenkolinopat jälkiruokaviinissä pehmeiksi , al dente. Nosta sivuun ja valuta.
Levitä prosciuttosiivut leivinpaperin päälle uunipellille ja käytä niitä muutama minuutti 200-asteisessa uunissa jotta niitä tulee rapeita.
Paista fenkolinopat voissa makeiksi. Ja toisessa pannussa saaristolaisleivät crostineiksi: oliiviöljyyn valkosipulia ja pieniksi kuutioiksi leikatut leipäpalat.
Paistinpannu numero yksi, voita, aiemmin pilkotut fenkolinopat paistumaan, nakellen ja paiskoen kuten Oliverin Jammie telekkarissa. Karkki pinta kantille kuin kantille.
Kuumenna keitto, mausta (suolaa, pippuria, ehkä sitruunamehua tai tilkka valkoviiniä) ja pyöräytä vielä pamixilla.
Kokoa keitto lämpimille lautasille, keiton päälle sauternes-viinissä keitetyt, pannulla voissa paistetut fenkolinopat ja saaristolaisleipäkuutiot. Oheen uunissa paahdettua parmankinkkua.
Eilisistä viineistä vielä sananen …
Eiliseltä jäi ´tilkka´ Sagrado-viiniä (kuten myös niitä ylikypsiä toscanalaisia 🙁 ) ja maistoin sitä ihan yksikseen, ilman verrokkeja ja ilman ruokaa, ja kyllähän se oli erinomaisen hyvää. Pehmeää, tanniineiltaan pyöristynyttä, lämpimässä kasvaneista rypäleistä melkein vuosikymmenen kypsynyttä syvänväristä punaviiniä. Sitä ei taida enää kovin paljon olla Alkon myymälöissä, joten nyt hamstraamaan pääsiäistä varten.
Eilisen viininmaistelun tuloksena todetttiin, että kaikki neljä portugalilaista sopivat pääsiäisen ruokapöytään, mikäli siellä on lammasta tai karitsaa, tai jotain mausteista lihapataa tai vaikka kovien, voimakkaiden juustojen oheen. Italialaisista kaksi oli kesällä 2010 Toscanasta Montepulcianosta roudattuja. Ja minä olen niin odottanut sopivaa hetkeä niiden korkkaamiseksi: eikä ollut ensimmäinen kerta kun olen jemmannut jotain (nimenomaan Biondi-Sandi) hienoa viiniä liian kauan. Oli jo ”yli”. 🙁
Siis tämän maaottelun Portugali voitti ihan selkeästi.
~~~~~~~~~~~~
Veksuyks omin sanoin keitostaan…
Fenkolista ne paksuimmat ”soirot” irti, kuutioiksi. Pieniksi nopiksi. Sivuun. Loput tai puolet, riippuen kuinka paljon tekee – fenkolia ohuiksi slaisseiksi. Oikein ohuiksi. Salottisipulia samoin. Salottisipulin määrä kaiketi sopeva jos 1/3 fenkolin määrästä. Kattilaan voita, niin että tirahtaa vaahdoksi, slaisseiksi hienonnetut salottisipulit perään, fenkolit kohta kans. Raasta päälle valkosipulin kynsi-kaksi hienona. Paistellen pehmiäksi, ei kuitenkaan niin, että ruskistuu. Onko se se ”kullan sävyinen?”
Em. törsteet kattilassa kun pehemenny, niin kermaa perään, niin että peittyy. Suolaa ja valkopippuria aluksi hieman. Jatketaan maustamista myöhemmin. Keitellen hiljaa, että pehmenee. Siinä sivussa toiseen kattilaan aluksi pilkotut fenkolinopat, makeaa sauternes-viiniä päälle, niin että peittyy. Pikkunen kattila näppärä, niin ei tarvi holovata tätä makiaa sauternesia aivan pölijänä. Ei sillä että sitä juuri juoda viitsisi, mutta suhteellisen arvokas viini hankittavaksi ruoanlaittokäyttöön, juuri samaisesta syystä ei jälkiruokaviinien ystävälle (hankittavaksi.)
Näitä noppia ei tarvitse olla paljon, reilu ruokalusikallinen per annos. Keitä hiljolleen sauternes-viinissä pehemiäksi, muttei ylikypsäksi mössöksi. Napakan kypsäksi. nappaa sivvuun että jähtyy. Viinin voi kattilasta kaataa pois.
Isossa kattilassa kun kerma on keittänyt salottisipulit, valkosipulit ja fenkolit pehemiäksi, törräytä sauvasekottimella aivan hienoksi. Kökköjä ei jää, jos ainekset on keittyneet pehmeiksi.
Uuniin passeli 175-200 ylä- tai grillivastuksella, parmankinkkusiivut uuniin paahtumaan mahtavan rapsakoiksi. Ei vaadi montaa minnuutia. Voi nostaa jähtymään, uuni nollille ja kuumaan uuniin ne hienoimmat syvät keittolautaset lämpiämään.
Paistinpannu numero yksi, voita, aiemmin pilkotut fenkolinopat paistumaan, nakellen ja paiskoen kuten Oliverin Jammie telekkarissa. Karkki pinta kantille kuin kantille.
Paistinpannu numero kaksi, kuutioi saaristolaisleipää samanmoisiksi kuutioiksi, kuin aiemmat fenkolinopat. Pannuun oliiviöljyä, pari liskuun painettua valkosipulia niin, että öljy maustuu. Saaristolaisnopat perään – paista leipäkuutiot rapsakoiksi – mukava valkosipulilla maustunut oliiviöljy kun imeytyy rapsakoihin saaristolaisleipäkuutioihin – on hyvvää!
Tässä vaiheessa vielä maista ja mausta keittoa kattilassa. Huomaat sen kaipaavan jotain. Maustan sitruunasta puristetusta mehusta, suolaa ja pippuria myllystä – jos kaipaa. Törräytä sauvamallin sekottimella vielä hienoksi, sekaisin, pinta vaahdoksi.
Kokoa: uunista kuuma, syvä lautanen, pohjalle keittoa kattilan pohjalta, päälle vaahtoa pinnalta, ripottele keiton päälle sauternes-viinissä keitetyt, pannulla voissa paistetut fenkolinopat, samoin ne rapsakat saaristolaisleipäkuutiot. Kylkeen yksi rapsakka slaissi uunissa paahdettua parmankinkkua.
Olisi ollut mahdollisuus rössypotullekin tänään, sillä olin aamupäivän keittiössä, jossa tehtiin (mm.) rössypottua. Vaikka tiistai on meillä nykyisin soppapäivä, jätin kuitenkin väliin. Keskityin kuvaamaan teatteriravintolan keittiömestaria työssään.
Ja oli kyllä mukava nähdä sekin, miten lounasravintolassa aamupäivän hommat hoidellaan. Oli oikein mukava kuvauskeikka.
Ja sitten kotona tein meille fenkolikeittoa. Fenkolin aniksinen, raikas maku soveltuu minun mielestäni erinomaisen hyvin hyvän pihvin oheen, voissa haudutettuna ja hunajalla karamellisoituna, mutta myös fenkolikeitto on maistunut. Tämän (Vapun reseptit -kirjan) ohjeen mukaan tein syksylläkin, eikä se näin kevättalvellakaan ollut yhtään huonompaa. Söimme melkein kaiken kaksistaan, vaikka olin tehnyt oheen (pakastimen ja jääkaapin keräilyeristä oheen pieniä voitaikinahärpäkkeitä).
Voitaikina palasten päälle pestoa, aurinkokuivattuja tomaatteja, parmesaaniraastetta ja peperoni-siivuja, ja sipulirengasversioitakin oli.
Tämä on sellainen ”keep it simple” -keitto. Ensi viikon perjantaina taidan tehdä sitä Veskun gourmet-versiota. Silloin meille tulee viinikerho, ja olen luvannut tarjota jotain ruokaa. Mutta sitä ennen ehtii tapahtua vielä paljon.
Fenkolikeitto
2 salottisipulia 2 tuoretta fenkolia 1 rkl voita 1 ½ dl valkoviiniä ½ l kanalientä (kuutiosta tai itse tehtyä) 2 ½ dl ruokakermaa suolaa ja mustapippuri
Silppua sipulit pieneksi ja leikkaa pestyt fenkolit viipaleiksi.
Laita voi kattilan pohjalle ja freesaa sipulisilppua hetki. Lisää fenkolit ja jatka kuullottamista. Kaada sekaan valkoviini ja anna kiehahtaa. Kaada sekaan kanaliemi. Odota, että keitto alkaa kiehua ja laske lämpöä niin, että se kiehuu hiljalleen.
Anna porista noin vartin verran, että fenkolit ovat kypsiä. Lisää kerma ja sekoita sileäksi sauvasekoittimella tai blenderissä. Mausta keitto suolalla ja pippurilla.
Sipuli on ihanaa. Käytän paljon monenlaisia sipuleita: puna-, kelta-, valko-, kevät- ruoho-, salotti-, pikku-, kesä-, purjo-, hopea-, kepa, banaanisalotti-, hillo-, onpas noita!
Muistan kun kotoa muutettuani kävimme Pehtoorin kanssa joskus (yhteen aikaan lähes joka sunnuntai) äidin luona syömässä, ja siellä oli pari vakioruokaa ylitse muiden: currykana ja jauheliha-sipulipihvit. Äiti paistoi pannulla paistijauhelihasta isoja, pari senttiä korkeita pihvejä, jotka loppukypsensi uunissa ja sillä aikaa paistoi isolla pannulla voissa sipulirenkaita isoiksi, ruskeiksi keoiksi pihvien päälle. Että ne olivat hyviä.
Jokaviikkoinen soppamme!
Paistetut sipulirenkaan maksapihvin päällä ovat tietysti klassikko, mutta kyllä meillä on jo ennen tätä uutta soppabuumia aika usein ollut ranskalaista sipulikeittoa, joka on lempeää, paksua, täyttävää, ihanaa talviruokaa. Niinpä Sadun lähetettyä sipuli-pancettakeiton reseptin ajattelin heti, että nyt tulee Italia – Ranska maaottelu.
Sipuli-pancettakeitto oli minulle uusi tuttavuus, joten siksikin mahdottoman mielelläni sen halusin kokeilla.
Sipuli-pancettakeitto
4 annosta
100 g pancettaa* tai pekonisiivuja, joista on poistettu näkyvä rasva, leikattuna 1 cm:n kokoisiksi paloiksi 2 rkl ekstraneitsytoliiviöljyä 700 g sipulia ohuina siivuina litra kanalientä 1 tlk (400 g) tomaattimurskaa suolaa ja vastajauhettua mustapippuria 6 tuoretta basilikanlehteä revittynä 4 rkl vastaraastettua parmesaania
Paista pancettaa tai pekonia suuressa kattilassa keskilämmöllä pari minuuttia koko ajan käännellen. Kaada joukkoon oliiviöljy ja sipuli ja sekoita ainekset yhteen. Pienennä lämpöä ja paista 20 minuuttia, kunnes sipulit ovat kauniin kullanruskeita.
Kun sipulit ovat saaneet väriä, kaada joukkoon kanaliemi ja tomaattimurska. Mausta suolalla ja pippurilla ja kuumenna kiehuvaksi. Pienennä lämpöä, peitä kattila osittain kannella ja anna keiton hautua 30 minuuttia silloin tällöin sekoittaen.
Lisää basilika juuri ennen tarjoilua ja tarkista maku. Koristele annokset parmesaaniraasteella ja tarjoile kuumana.
(* Pancetta on italialainen vastine, tosin maustettu, pekonille. Sitä ei juuri erikoisherkkukauppojen ulkopuolelta tahdo saada. )
Hyväähän tästä tuli. Paljon kevyempää kuin tuhti ranskalainen serkkunsa, melkein kesäinen keitto, vaikka vähensin liemen määrää (alkup. 1,3 l). Vaikka italialainen keittiö on paljon lähempänä sydäntäni, tai siis vatsaa, kuin ranskalainen, niin tällä kertaa Ranska kyllä voitti. Mikä ei tarkoita etteikö tätäkin tehdä meillä toistekin.
Tänään oli makkasoppapäivä. Enkä muista milloin meillä olisi ollut edellisen kerran. Lepolandian väki tämän vinkkasi silloin kun kyselin uusien keittoreseptien perään. Ja todellakin: tämä on jotain ihan muuta kuin lapsuuden HK:n sinisestä tehty ”makkarapotut”. Ohjeen alkuperäisversio on maku.fi-sivustolta, ja siitä suoraan puolittelin annoksen, ja silti tästä jäi pakkaseen kahdeksikin kerraksi.
Puutarhurin makkarakeitto (via Lepolandia)
1 l vettä 4 isoa perunaa 2 porkkanaa pala lanttua 1 kesäkurpitsa 1 sipuli 100 g pekonia 1 pkt Grilli-Balkania 2 rkl lihaliemifondia 1 prk yrtti-tomaattimurskaa puolikas Musta Pekka -juustoa tuoretta timjamia
Kuori ja pilko perunat, porkkanat ja lanttu. Silppua sipulia ja kuutioi kesäkurpitsa. Pilko pekoni ja makkarat.
Laita kiehuvaan veteen perunat, porkkanat ja lanttu, lisää tomaattimurska ja lihaliemifondia. Paista pannulla voissa sipulit, makkara sekä pekonipalat ja lisää ne keittoon. Keittämisen loppuvaiheessa lisää mukaan kesäkurpitsanpalat sekä Musta Pekka -juusto. Viimeiseksi tuore timjami.
Tämä oli jo kymmenes keitto, ja kyllä me on todettu projekti hyväksi. Jos haluat hakea jonkun noista (tai mitä tahansa tästä blogista) niin oikealla olevaan HAE-laatikkoon vain teksti ja resepti löytyy…
Ruoasta puheenollen: viikonlopuksi on jo kaksi juhlamenua suunniteltuna, raaka-aineet hankittu, valmisteluja tehty, ja arvaatteko mitä? – On hiihtolomaviikko, ja vaikka meillä ei ole (enää) matkalle lähtöä, häiritsee huominen lentoliikennettä koskeva lakko taas kerran meitäkin!
Tyär kavereineen kun oli tulossa huomenna viikonlopuksi Ouluun, ja – hitto!!! – tietysti juuri tällä kertaa Finskillä, joka on perunut mm. iltapäivälennon Hki – Oulu. Juuri tänä viikonloppuna kun Miniälläkin on vapaat illat, kun minulla ei ole koulua, kun tyär ja kaverinsa saivat järjestyksi siten, että pääsevät lähtemään jo aiemmin töistä, että olisivat ajoissa Rantapellossa: olisi syöty yhdessä, tyär olisi nähnyt kummipoikaansa (Aapelia), mutta nope! Hiton lakko!
Tulevat sitten – onneksi edes – junalla, mutta ovat niin myöhään Oulussa, että pikkuperhe, joka menee huomenna jo kuuden jälkeen töihin ja Aapeli toiseen mummolaan, eivät kyllä enää mihinkään illalliselle voi tulla. Sentään lauantaina näkevät kuitenkin. Ja ihana, että tulevat, vaikka sitten junalla!!
Laskiaissunnuntai on seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Ja laskiaisesta alkaa paasto. Pääsiäisen ajankohdan puolestaan määrittää niin sanottu ”pääsiäissääntö”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuuluu näin: pääsiäinen on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai. Tänä vuonna se tarkoittaa pääsiäisen ”venymistä” huhtikuun puoliväliin, ja siksipä laskiainen on nyt näin myöhään; niinkin myöhään kuin Kalevalan päivänä, helmikuun viimeisenä.
Ja laskiaisen ruokana on Suomessa perinteisesti ollut hernesoppa ja laskiaispullat (niiden historiasta kerroin täällä).
Hernesoppaa en nyt kuitenkaan halunnut ryhtyä keittelemään, enkä syömään 🙂 , vaan vähän oikaisin ja – yllätys, yllätys – valitsin italialaisen, tarkemmin ottaen toscanalaisen papukeiton, ribollitan, tämän viikon jokaviikkoiseksi sopaksemme. Semminkin kun sen väri sopii kuvakollaasiini paremmin. 😀
klikkaamalla kuvat suurenevat
Ribollita tarkoittaa ”uudelleen keitetty” ja yhden hyllyssäni olevan keittokirjan (Maggie Beer & Stephanie Alexander, Toscanalainen keittiö, tarinoilla höystettyjä ruokaohjeita) mukaan ribollita on ”lämmitettyä minestronea, johon on lisätty leipää, jolloin siitä on saatu ruokaisampaa”. Minestrone on minusta kyllä ihan eri soppa kuin ribollita. Ribollita on ensisijaisesti papusoppa ja kaalisoppa, mitä minestrone todellakaan ei ole.
Italia-keittokirjoja minulla on jos vaikka ja kuinka, on Ellaa, Jamieta, Sikkeä, Kolmea tenoria, Saku Tuomista ja on Leslie Forbesia (ehkä mieluisin). On italialaisia, on suomalaisia, on käännöksiä, uusia ja vanhoja (eikä kuvassa edes kaikki), mutta lopultakin aika harvassa noista oli ribollitan ohjetta. Niinpä taas keittelin oman version. Ja sellainen ribollita oikeasti – ihan kuten minestronekin – Italiassa onkin: jokainen tekee omanlaisensa.
Ribollita kuuluu ”cucina poveraan” ~ kansankeittiöön, köyhään keittiöön, talonpoikaiskeittiöön. Ihan aitoon kuuluisi kai käyttää ´cavolo neroa´ eli mustaa kaalta, jota meidänkin marketissa aina joskus on, mutta ei nyt, joten vaihdoin sen tilalle lehtikaalin.
Ja tyydyin käyttämään purkkipapuja, liottamalla kuivista voisi tulla vielä parempaa, mutta kyllä tämä pikaversiokin pakkaspäivänä nälän hyvin vei.
Pilko sipulit, porkkanat ja varsiselleri, ja laita ne kuullottumaan oliiviöljyyn kattilaan. Sekoita joukkoon tomaattimurske, pavut ja hetken kuluttua silputtu lehtikaali.
Keitä hiljaisella lämmöllä parikymmentä minuuttia. Jos keitosta on tulossa muhennos tai pata, lisää kasvislientä.
Lisää lopuksi leipäkuutiot ja hauduta vielä 5–10 minuuttia. Mausta suolalla ja pippurilla ja halutessasi ripauksella pereroncinoa tai chiliä ja ennen tarjolle viemistä lisää ribollitaan pieni loraus hyvää oliiviöljyä: se tekee keitosta kauniin kiiltävän ja samettisen. Ja anna keiton tovi jäähtyä, liian kuumana maut eivät pääse oikeuksiinsa.
Jos talossa on chiantia, vieraita tai viikonloppu, tai jollei teillä on olla reissun jälkeisellä viinittömällä viikolla niin kuin täällä, niin tämän kanssa ehdottomasti lasillinen tai kaksi hyvää chiantia kuuluu asiaan. Parmesan-lastut ovat ”cucina poverassa” luksusta, mutta kyllä niitäkin voisin suositella. Ainakin ”kuvausteknisesti” ne olivat tärkeitä. 😉
Tämä oli nyt yhdeksäs soppa tässä sarjassa. Ei yllä kärkikolmikkoon, mutta arkikeittona, hernekeiton korvikkeena ja vaihtoehtona, puoltaa paikkansa.
Tänään oli siinä ja siinä, että tarjoanko pikkuperheelle sapuskaa, sillä kotiuduimme viime yönä vasta kahden jälkeen… että viitsisinkö?
Oli kuitenkin hyvä ja tarpeen nousta kahdeksan tietämissä pakkasaamuun, jotta päästäisiin taas kotimaan ja arjen rytmiin. Paluurutiinit (laukkujen purku, lähipiirin ”check”, kauppa, pyykki, lenkki, hammaslääkäriajan varaaminen, posti, kuvien (1600) lataaminen koneelle etc.), mutta nykyisin uutena kotiinpaluujuttuna on, että Aapelia olisi ilo nähdä. Ja ”Jokaviikkoinen soppamme”! Siispä kutsu pojalle perheineen tulla sunnuntaipäivälliselle.
Laskiaissunnuntaina olisi ollut papukeiton aika, mutta …
Vielä etelämaalaisissa tunnelmissa, vielä äyriäisten maussa pysyäkseni tein alkuruoaksi katkarapukeiton, jonka pohjaidea on vanhassa Hesarin ”Ruokatorstain” ohjeessa, mutta jota olen itse mukaillut ihan omanlaisekseni. Tämä on enempi kevään keitto, ehkä pääsiäis- tai vappupöytään tai kesällä illan lopun kevyt päätös, mutta nyt meidän ruokavuodessa tämän paikka oli tänään. (Ohjeen Puljonki-liemiin palaan tässä joku viikko.)
Katkarapukeitto (neljälle)
1 sipuli 1 porkkana 1 fenkoli 1 valkosipulinkynsi 2 rkl voita 2 rkl vehnäjauhoja ½ l Puljonki-kalalientä (tai vastaava määrä nestettä kala/äyriäisfondista) 1 prk Campbell-tomaattikeittoa 1 dl valkoviiniä 1 dl kuohukermaa tilliä, ruohosipulia suolaa, valkopippuria (ripaus peperoncinoa) katkarapuja, paljon (500 g)
Pilko kasvikset nopan kokoisiksi kuutioiksi. Kuullota ne hyvin voissa. Ripottele päälle vehnäjauhot, ja lisää kalaliemi. Anna kypsyä kymmenisen minuuttia, lisää tomaattikeitto, valkoviini ja jatka keittämistä miedolla lämmöllä, kunnes keitto sakenee. Lisää loppuvaiheessa kerma ja koristeeksi tilliä ja ruohosipulia. (Tähän asti voit tehdä valmiiksi odottamaan syöjiä).
Aivan lopuksi lisää keittoon puolet katkaravuista ja kuumenna nopeasti, ja sitten laita loput ravut keiton pinnalle ja vie tarjolle.
Oheen bruchettaa, ja lasillinen hyvää valkoviiniä, niin ei edes kunnolla huomaa palanneensa kotiin. 😉 Semminkin kun iltapäivällä paistoi aurinko!
On aikaa – hetkinen – liki pari vuosikymmentä vuotta, kun olimme Pehtoorin kanssa Helsingin (nyt jo edesmenneessä) Havis Amandassa syömässä ja silloin oli juuri ilmestynyt ”Havis Amanda. Merenneidon kalaherkut” -keittokirja, jonka Pehtoori osti kotiin – joko minun keittokirjojen keräilijän iloksi tai sitten toiveenaan saada kalaherkkuja kotonakin. Joka tapauksessa: kirjan moni ohje on kokeiltu, mutta ´Herra varjelkoon´, että olisin edes kunnolla avannut sen sivun, jossa on madekeiton ohje!
Aika ennakkoluulottomana ruokakokeilijana/maistajana olen itseäni pitänyt, mutta madekeitto ei todellakaan ole ollut kokkauslistallani. Lapsuudenkodissani se oli iskän herkkua, erityisesti hänen herkkuaan oli keiton päälle laitettu maksa, jonka päälle pentuna ymmärsin vielä vähemmän kuin valkoisen, aneemisen näköisen jokatalvisen ´pakkopullakeiton´.
No mutta: tämä ”Jokaviikkoinen soppamme” -projekti liki velvoitti helmikuussa kokeilemaan kauan kartettua madekeittoa. Niinpä tänään aamulla ennen asioille ja äidin luo lähtöä soitin Kauppahalliin, kysyin kalakauppiaalta (Pehtoorin veljen vaimolta, kälykseltäni) Minnalta, onko madetta ja voisiko hän sen nylkeä ja fileoidakin valmiiksi. Enhän minä nyt sentään ihan alusta uskalla tätä ryhtyä tekemään!
Ja kuten tavallista, homma hoitui, kävin kalan ruodot, maksan ja fileen hallista hakemassa. Ja kun kysyin, niin kyllä, kyllä tällainen luksus-palvelu hoituu kaikille muillekin asiakkaille, – ei tarvitse olla sukulainen. 😀 Suosittelen.
Varmuuden vuoksi ostin hallista Jaanan puodista ruisleipää, enemmänkin kuin mitä ohje [alla] vaatii. — Ihan vaan siltä varalta, ettei soppa maistuisikaan: olisipa sitten edes erinomaisen hyvää leipää. Tuo Jaanan ruisvarrasleipä on sellaista ihanan ohutta, ”nitkuteltavaa”, pikkuisen sitkeää, sopivan rukiista, madesoppaan ja sopalle, ja moneen muuhun erinomaisen hyvää leipää.
Kunhan ehdin kotiin, oli aika ottaa Havis Amanda -keittokirja esiin ja ryhtyä sopan keittoon.
Madeliemi: mateen ruotoja 6 dl vettä 1 sipuli ½ purjoa 1 palsternakka 1 porkkana laakerinlehti suolaa maustepippuria
Keitä ensin madeliemi. Laita ruodot kattilaan, kaada vettä päälle niin, että ruodot peittyvät. Lisää kuoritut ja pilkotut kasvikset ja laakerinlehti. Mausta suolalla ja pippurilla. Keitä liemi ja siivilöi. Leikkaa fileet kuutioiksi, hienonna toinen sipuli ja leikkaa kuoritut perunat lohkoiksi.
Hauduta sipulia ja perunoita rasvassa muutama minuutti (minulla ehtivät jopa vähän ruskistua mikä ei välttämättä ollut huono asia).
Kaada joukkoon madeliemi ja hauduta perunat kypsiksi. Lisää kerma, madekuutiot ja kiehauta keitto. Mausta suolalla ja maustepippurilla ja lisää tilli. Ripottele lopuksi keittoon paahdettuja ruisleipäkuutioita ja päälle raakaa hienonnettua sipulia.
Paistoin maksan nopeasti erikseen voissa, viipaloin ja asettelin keiton päälle; ihan karkkia oli se. Iskälle terveiset!
Sain eilen vinkin, että maksan voisi paistaa käärittynä prosciuttoon ja tarjota vaikka ennen keittoa tai ohessa, – ehkäpä ensi vuonna teenkin niin. Niinhän se on, että tästä tuli meidän jokavuotinen helmikuun ruoka blinien oheen. Miksi juuri helmikuun? Koskapä äitini tietää (~ on kuullut, oppinut) että helmikuun jälkeen made painuu alemmas, mutaan, ja alkaa sen vuoksi maistuakin mudalle… Tiedä häntä, mutta kyllähän madetta helmikuun ruokana on kautta maailman sivu pidetty. Tästähän voisi tulla perinteinen ystävänpäivä ruoka meillä — (BTW: Ystävänpäivän historian juurista ja historiasta kirjoittelin viime vuonna näin.)
Keittokirjassa sopan oheen suositeltiin valkoista burgunderia, mutta sellaistahan meillä ei jemmassa ollut, joten ihan kuvausrekvisiitaksi avasin pikkupullon Kloster Eberbachin Rieslingiä (2015) – eikä valittamista! Hedelmäinen, raikas mutta täyteläinen. Ainakin meidän makuun sopi oikein hyvin… Näin lomatiistaina.
Minun on tunnustettava – olen käyttänyt Knorrin minestrone -pussikeittoja – jopa säännöllisesti useamman vuoden ajan. Kun ennen ylioppilaskirjoituksia muutin pois kotikotoa, muutin omilleni, niin useimmiten söin koululla, sittemmin OKL:n opiskelijaruokalassa ja Hilikussa, ja välillä kävin kotikotonakin syömässä. Mutta aika usein koetin kokkailla itsekin. Ja silloin yksi vakkarisapuskoista oli Knorrin Minestrone, jonka sekaan pilkoin HK:n nakkeja. Voi tätä soveltamisen loputonta riemua jo silloin!
No mutta eipä tässä enempää pimeästä menneisyydestäni, vaan nyt on ”Jokaviikkoinen soppamme” -sarjan ensimmäisen italialaisen keiton vuoro, per favor. Eikä minkä tahansa keiton, vaan keittojen keiton: minestrone. Eikä tehdä pussikeitosta.
Tein keittoa viime viikolla systerin luona – taas yksi influenssapotilas, joka sai influenssan rokotteesta huolimatta – ja jäimme pohtimaan, mistä nimi ´minestrone´ oikein tulee. Sisareni on suorittanut italian kielen yliopistollisen kielikokeen ja kun aikamme surffailimme pääsimme lopputulemaan, että oikeastaan se on ”keittojen keitto” ~ minestra on keitto, keittää… ´Minestra milanese´ on milanolainen keitto, joka tainnut kyllä parilla Milanon reissulla jäädä väliin… Ehkä kun menen sen kolmannen kerran, menenköhän koskaan?, maistan keiton ja samalla pääsen vihdoin sinne hautausmaalle kuvaamaan.
Minestronea on varmaan niin monenlaisia kuin on ”mammoja”, vuodenaikoja, maakuntia, vuodentuloja, lempparivihanneksia ja keittiöitä. Tämä soppa on loputtomasti varioitavissa. Tässä siis suuntaa-antavia ainesmääriä ja ohjeistus. Ja tämä, jos joku, keitto on parempaa seuraavana päivänä.
Vuosikymmenien Minestrone
oliiviöljyä puolikas valkokaali 2 porkkanaa 2 sipulia 3 valkosipulin kynttä 1 prk tomaattipyreetä 1 litra vettä 2 prk (Mutti) tomaattimurskaa 2 lihaliemi tai kasvisfondia mustapippuria ehkä suolaa 2 tl sokeria purjo paprika 200 g palvikinkkua 2 dl rakettispaghettia kourallinen persiljaa
Keiton pinnalle sekoita keskenään 1 prk raejuustoa, 2 rkl luonnonjukurttia, 2 rkl pestoa, 1 tl sokeria.
Suikaloi kaali ja porkkana. Leikkaa halkaistut sipulit ohuiksi siivuiksi. Hienonna valkosipulin kynnet. Kuumenna oliiviöljy, lisää kaali, porkkana, sipulit ja tomaattipyree ja kuullota. Lisää joukkoon vesi, tomaattimurske, fondi, pippuria ja sokeri.
Keitä hiljalleen vartin verran. Sillä aikaa pilko purjo, paprika ja kinkku. Lisää ne ja pasta sekä palvikinkku keittoon, keittele 10–15 minuuttia.
Kun tuot tarjolle, laita pinnalle runsaasti persiljaa ja raejuustopestoa. Se on hyvää, ei kannata fuskata sen suhteen. Ja sopii moniin muihinkin keittoihin. Valion sivuilta tuon olen oppinut. Ja patonkia – naturalmente!
Tästä tulee iso annos. Joten ehkä jää pakastettavaakin. Eikä kovasti kärsi siitäkään. Erinomainen eväskeitto. Loputtomiin varioitavissa – keitä omanlaisesi keittojen keitto!
Tänään oli arvontapäivä, selfiepäivä, Apsu studiossa -kuvauspäivä, pirttipäivä, lumisadepäivä.
Aamulla olohuoneeseemme nousi jälleen kotistudio: ensi tiistaina pitää olla näyttöön uusinnat ja viikon päästä torstaina myös näyttö kolmosen kaikki kuvat ja kirjallinen tehtävä. Tänään Aapelin vanhemmilla oli koulua ja töitä yhtäaikaa, joten Apsu oli meidän kanssa leikkimässä, touhuamassa, syömässä, – ja mummille mallina. Ei voi ainakaan syyttää mallia, jos näytöt eivät mene läpi.
Ehdottamasti kuva kannattaa klikata isommaksi.
Viime viikonlopun Campbell´s Tomato Soup – Andy Warhol – selfie – soppamannekiinikuvia otin Pehtoorin avustuksella aamupäivällä. Kaikkea sitä opintojensa eteen joutuu tekemään. Huoh!
Ja sitten tänään oli Jokaviikkoinen soppamme -teeman arvonta. Lopulta kisaan osallistui yksi pariskunta (Lepolandian väki – kiitos muuten joulukortista; tuli viime viikolla. 😉 ), kaksi Markkua, Satu ja Outi molemmat kahdella reseptillä, yksi kolumnisti vaimonsa sopalla (ks. Penan Pimun kanakeitto ja siihen liittyvä mukava juttu) ja Sirpa aika pian testaukseen pääsevällä siikakeitolla ja Vesku fenkolikeitolla, jonka resepti on pieni novelli.
Kiitos paljon kaikille ohjeen lähettäneille, – eipä yhtäkään noista ole meillä testattu aiemmin. Nuo kaikki meillä testataan, ja luulenpa, etta nuo kaikki ovat vielä ”Jokaviikkoinen soppamme” -postauksissa mukana.
Palkinnoksi lupasin omatekoisen ”Oulu kuvissa” -kalenterin, ja niitähän olikin vielä kaksi jäljellä, joten Aapeli arpoi kaksi voittajaa. Tänään – kuten viimeksi – meillä ei ollut ”virallista valvontaa”, mutta voitte olla varmoja, että Apsu ei ole lahjottavissa, eikä vilppiä sallita. Tässä video tärkeästä arvonnasta.
ARVONTAVIDEO <- KLIKS (linkki avautuu kuvasivustolleni, siellä vasemmalla alhaalla kuva, klikkaa siitä ja sitten vielä nuoli)
Äänet päälle, niin lopussa kuuluu kahden voittajan nimet. En ole ihan varma, onko minulla voittajien osoitteita, mutta lähettäkääpä ne sähköpostitse minulle, niin pistän kalenterit postiin. Niin ja onneksi olkoon!
Soppailu jatkuu ensi viikolla, ja koko vuoden! Nyt minulla on kymmenen viikon reseptit jo valittuna ja valmiiksi kirjoitettunakin!
Keskivertosuomalainen syö edelleen vähemmän kuin yhden palsternakan vuodessa.
Noin lukee ”Satokauden ruokaa” -kirjassa. Se on aika vähän se. Ei meilläkään ihan joka viikko palsternakkaa syödä, mutta melkein. Tykkään käyttää sitä uunijuureksiin ja sitten se on vakio ”noppa” porkkanan ja lantun ohella, kun pääruokana on poronsisäfilettä. Pilkon (tai usein mökillä laitan nuoret tai vieraat pilkkomaan) noita juureksia nopan kokoisiksi kuutioiksi, keitän pikaisesti, sitten kierittelen voissa pannussa ja vielä pieni loraus hunajaa… Paras lisuke porolle.
Juuressoseeseen olen käyttänyt, ja aikonut tehdä palsternakkalettuja – tänään tein ensimmäistä kertaa palsternakkakeittoa. Jokaviikkoinen soppamme -päivä oli jo tänään räntäsateisena maanantaina, joka iltapäivällä muuttui huikean kauniiksi auringonlaskuineen.
Tuosta em. kirjasta luin, ettei palsternakkaa kannattaisi kuoria, koska ”suurin osa makua muodostavista yhdisteistä sijaitsee kuoressa”. Olen aina kuorinut. Tänäänkin, kun ohjeessa sitten kuitenkin niin kehotettiin. Ehkä ensi kerralla sitten en.
Sopan resepti on sekin tuosta samaisesta kirjasta, joka ilmestyi viime vuonna ja on ”jatkoa” Satokausikalenterille. Sehän on myös nettisaitti, jossa on paljon hyvää tietoa nimenomaan kasviksista ja kasvisreseptejä koko ruokavuoteen. Suosittelen.
Tämän keiton perustana on resepti vuoden 1918 keittokirjasta, joten sopii hyvin Suomi 100 -vuoteenkin. Tänään tuli muuten siihen liittyen toinen esitelmöimään pyyntö (se ensimmäinen oli yliopiston promootiopurjehdukselle toukokuussa ja tämä toinen Pohjanmiesten kerhon juhliin syyskuussa), ja minä osasin kieltäytyä! Olen niin ylpeä itsestäni. No mutta sopasta piti kirjoittaa…
Se oli hyvää, tein ihan kirjan ohjeen mukaan. Jopa kahvilla maustetun kerman. Jos teen toistekin, ehkä teenkin, niin jätän toisen omenan pois, laitan vähän vähemmän vettä, haluaisin vähän sakeampaa…
Kuvissa näkyvä ja keittoon lisäämääni Nobleza-sherryyn tutustuimme 1920-luku gaalaillassa, jossa se tarjottiin lintuliemen seurana. Sopi tähänkin hyvin ja varmasti myös sienikeiton kanssa aiotaan sitä maistella.
Palsternakkakeitto
400 g palsternakkaa kuorittuna 200 g juuriselleriä kuorittuna 2 omenaa kuorittuna 1 sipuli 2 valkosipulikynttä 2 rkl voita 2 rkl timjamia hienonnettuna 1 l vettä suolaa ja mustapippuri 2 rkl puolikuivaa sherryä 1 rkl sitruunamehua
Kuori ja pilko juurekset ja kuullota niitä voissa viitisen minuuttia. Lisää timjami, 1 – 2 tl suolaa ja reilusti mustapippuria myllystä. Keitä miedolla lämmöllä juurekset kypsiksi. Lisää kerma ja sherry ja kuumenna. Ota kattila pois liedeltä, lisää sitruunanmehu ja soseuta sauvasekoittimella. Tarkista suola.
Yhdistä kerma (1 dl kuohukermaa) ja kahvi (½ dl espressoa tms) ja kuumenna ja sekoita sekin kuohkeaksi. Koristele keitto sillä. Paahdetut mallas/saaristolaisleipäkuutiot ja timjamia keiton pinnalle sopivat mainiosti makuu.
~~~~~~~~~~~~
Lepolandian väki Instasssa ja kaksi muuta sähköpostitse ovat tähän asti osallistuneet huomenna illalla päättyvään arvontaan, joten nyt kyllä kannattaisi osallistua: lähetä minulle lempparikeittosi ohje ja olet mukana.
Tämä kotikeittoinen (mistä lie olen reseptipohjan aikanaan vohkinut) nuudeliruoka on nopea tehdä, varioitavissa ainesten saatavuuden ja mielitekojen mukaan. Ja sopasta voi jättää broilerin kokonaan pois. Tämä on juuri näitä ruokia:
Maija Paavilaisen ”Kuningatarkokki”-kirjassa on paljon lähtemättömän hyviä lausauduksia.
Aina tämä keitto valmiit nuudelipussikeitot voittaa. Ja tämän voi tehdä valmiiksi tuohon nuudeleiden lisäämiseen asti. Jollet tiedä tarkkaan, milloin perhe tai kaverit saapuvat syömään, voit tehdä kattilallisen soppapohjaa valmiiksi ja juuri ennen ruokaa vain heittää nuudelit mukaan, ja sitten kypsentää pikaisesti. Ei tarvitse seisoa kauan keittiössä.
Jos haluat hifistellä, leivo itse naan-leipää tälle kaveriksi. Tai osta kaupan puolivalmiita paketillinen ja paista samalla kun keitto kypsyy.
Kiehauta kanaliemi ja kookosmaito, ja mausta suolalla sekä sokerilla. Lisää kiehuvaan liemeen punasipuli- ja porkkanasuikaleet, sekä chili, valkosipuli ja inkivääri. Lisää sitruunan mehu sekä kalakastike. Keitä muutama minuutti ja lisää broilersuikaleet. Keitä miedolla lämmöllä kunnes broileri on kypsää. Lisää nuudelit keittoon ja keitä muutama minuutti. Ripottele päälle korianteria. Paljon.
Ilman korianteria tätä ei kannata tehdä. Muuten voi kyllä varioida vaikka ja miten. Sopii pakkaspäivään, tai helteelle. Mitä enemmän chiliä, sitä paremmin helteelle. Se, että thai-keittiössä käytetään paljon chiliä, johtuu kuulemma siitä, että chili auttaa kestämään kuumuuden haittavaikutuksia… Hmmm.
Joka tapauksessa tämä aasialainen soppa, jonka chilin määrää jokainen voi lämpötilan ja oman sietokyvyn mukaan säädellä, on helppo ja hyvä arkiruoka. Sen kanssa on hyvä opetella käyttämään puikkoja, ja sitten nauttia liemi kulhosta juomalla.
~~~~~~~~~~~~~~
Vasta kaksi (Satu ja Markku) ovat osallistumassa arvontaan. Lähetähän oma lempparikeittosi, hyvän sopan tai kauan kokkaamisaikeen alla olleen keiton resepti minulle ennen tammikuun loppua, niin olet mukana arvonnassa. Ks. tark.
Minulla on nyt elämässä sellainen vaihe, että on erityinen tarve tehdä keittoja, ja kuinka ollakkaan minulla on myös ilo tehdä keittoja. Niinpä tiistaina keksin: Jokaviikkoinen soppamme! Yhdistän arjen ja blogin, keittämisen ilon ja kokeilun, kuvaamisenkin.
Siis: joka viikko keitän (ainakin yhden) keiton, jonka reseptin julkaisen täällä blogissa. Yritän saada kirjoitetuksi postaukseen myös keiton historiaa, variaatioita, jonkinlaista tarinaa, keiton kanssa tarjottavia lisukkeita, vinkkejä kokkaamiseen yleensäkin. Olennainen osa ideaa on, että pyrin kuvaamaan kaikki keitot ja jotain niihin liittyvää = raaka-aineet, lähdekirjat, miljöön, seuran, jossa keitto nautitaan, joka tapauksessa jotain … ennen kaikkea tavoitteenani on, että joka viikko otan myös ”jokaviikkoiseen soppaan” liittyvät kuvat. Onpahan taas hyvä syy harjoitella kuvaamista ja ehkä saada jopa palautetta kuvista.
Aion kokata alkuruokakeittoja, lihakeittoja, jääkaapin-tyhjennys-keittoja, perinneruokakeittoja, vegekeittoja, juhlakeittoja, nuudelikeittoja, jälkkärikeittoja, eväskeittoja, kylmiä keittoja, aasialaisia ja (tietysti!) italialaisia keittoja. Ehkä minä vielä eka kertaa elämässäni sen madekeitonkin keitän, ehkä jopa rössypotun! Ajatuksena on, että teen vuoden aikana erilaisia soppia ja keittoja, juhlaan ja arkeen, kuumia ja kylmiä, lohduttavia ja innostavia. Soppia kesään ja talveen, keittoja syksyn sadosta tai kevään tulosta innoittuneena. Opinpahan itsekin. Yksi soppa joka viikko. Ehkä tosiaan jaksan koko vuoden – onhan keitoissa voimaa!
Tarpeen tullen koetan etsiä keitolle sopivan viinin, ja ehkä annan ohjeen keiton ohessa tarjottavalle leivälle.
Joka tapauksessa, olen ainakin itse kovasti täpinöissäni tämän jutun kanssa, toivottavasti tästä on iloa myös lukijoille, toivattavasti tämä tuo Tuulestatemmattuun uusiakin seuraajia. Jokaviikkoinen soppa on vuorossa – varmastikin useimmin – tiistaisin, mutta myös keskiviikko tai torstai ovat mahdollisia julkaisupäiviä. Katsotaan nyt, miten tämä lähtee sujumaan. Reissuista sitten paikallisia keittoja, mökkiviikoilta lappilaisia keittoja – koparakeittoa en kuitenkaan aio tehdä!
Pitkin tulevaa vuotta soppavinkit teiltä kaikilta lukijoilta ovat tervetulleita, mutta kaikki te, jotka lähetätte (joko suoraan kommentteihin tähän alle tai sitten suoraan sähköpostilla) minulle lempikeittonne ohjeen ennen tammikuun loppua, olette mukana seinäkalenterini ”Oulu kuvissa” tai kirjani Vuorotellen arvonnassa. Lupaan joka tapauksessa testata kaikki saamani reseptit.
Koska on kyse vuosihaasteesta itselleni, niin muutamat edellisen viikon keitot otan tähän mukaan. Siis: porkkana-juustokeitto ja puolalainen borssikeitto ovat jo osa Jokaviikkoinen soppamme -vuotta. Niistähän tämä koko idea lähti liikkeelle!
Varsinaisesti ensimmäinen ihan ja vain ainoastaan tätä haastetta varten oleva soppa on maa-artisokkakeitto. Vähän sellainen hienompi, erinomaisen hyvin alkuruoaksi sopiva keitto.
Edelleen muistutan: kannattaa klikata kuvat isommiksi.
Tämän ohjeen taustalla on Oulu A la Carte -kirja, jonka olen saanut sisareltani lahjaksi, ja siinä ohje on laitettu Unirestan nimiin. Hieman muokkailin ohjetta, etten sanoisi rahvaanomaistin sitä. Silti tein koristeet/lisukkeet. Kyllä ”tilpehöörien teko” kannatti: jokiravun pyrstöt olisivat olleet vielä parempia kuin lähikaupan katkat, ja ranskankerma-pinaatti-lisä oli kyllä hyvä.
Ainoa huono puoli maa-artisokkaruuissa on tuon mainion juureksen hieman työläs kuorminen. Minulla on tapana vain ronskisti napsia nuo muhkurat, ylijäämät pois. Silti tämänkin satsin kuorimiseen hurahti reilu vartti …
Toinen hyvä, melkein parempi?, maa-artisokkakeitto-ohje on vanhassa, ensimmäisessä keittokirjassani ”Riemusta ruuanlaittoon” (s. 12). Kannattaa katsella sekin.
Kuohkea maa-artisokkakeitto koristeineen
800 g (luomu)maa-artisokkaa kuorittuna (= 2 x ½ kilon pussi) 3 sipulia 2 perunaa (Rosamunda) 1½ l kasvislientä (3 fondia) 2 dl kuohukermaa 1 pussi/rasia pinaattia 1 prk ranskankermaa oliiviöljyä suolaa, valkopippuria muskottipähkinää jokiravunpyrstöjä
Kuullota maa-artisokat ja sipulisilppu oliiviöljyssä. Keitä maa-artisokat kypsiksi kasvisliemessä, ja soseuta sitten sauvasekoittimella. Lisää kerma, suola ja muskotti ja kiehauta.
Ryöppää pinaatit vesitilkassa ja jäähdytä ennen kuin sekoitat sauvasekoittimella ranskankerman joukkoon. Kuumenna ranskankerma (ettei juoksetu) ja lisää suola.
Koristele keitto ravuilla (mieluuusti jokiravuilla, eikä katkoilla kuten kuvassa) ja pinaatti-ranskankermalla.
Tämä on hieno alkuruokakeitoksi tai lounaaksi sopiva soppa.
Makoisaa keittoviikonloppua teille kaikille. Minä täällä olen kovin innossani tästä… Olisinpa kovin iloinen, jos linkkiä jakaisitte, ehkä jopa lähtisitte viikottaiseen testailuun mukaan…
