Andalusia

Päivään on kuulunut reissukuvien työstämistä, paluuta elettyyn. Tänään olen kerrannut reissun kolmatta päivää: älkää huoliko, en aio vastaisuudessa uudelleen näitä kaikkia täällä blogissa kertailla. Tänään kuitenkin.

Tässä yksi kuva, jonka otin, jotta muistan kiittää T:jea ja J:aa. He kun olivat tällä samaisella reissulla pari vuotta sitten, ja heidän innoittamana ja innostamana mekin Andalusiaan päätimme lähteä.

T. kun entisenä apteekkarina reissuillaan aina kaikki apteekit muistaa kuvata. 🙂

Tämä oli minulle ehkä reissun paras päivä, oliko se kolmas päivä, jolloin lähdimme Malagasta, kuljimme Frigilianan kautta Granadaan. Silloin olin vielä flunssan/koronan oireista täysin tietämätön, melkein pakahtunut matkustamisen riemusta.

Kylä oli ihan mahdottoman kaunis, ja siellä hurahdin kaikkiin värikkäisiin oviin. Kovin oli sellainen Santorini- tai Mykonos-tunnelma. Ja jotenkin tuntui ihan mahdottoman hyvälle tuolla. Olisin voinut kierrellä siellä koko päivän… Ja kuinka olisinkaan halunnut nähdä ihmisten arkea noiden ovien takana.  Kuulla siitä, kuinka kauan sillä paikalla on asuttu, onko siellä vahva kotiseututunne, ovatko ovet tiukasti kiinni vain turistien tähden, ovatko läheiset oliivipuulehdot, granaattiomenaviljelykset, kaikki hedelmätarhat se tärkein juttu vuosien kierrossa… jäävätkö nuoret tähän kuvankauniiseen kylään, mikä on menneen merkitys, mitä toiveita on tulevaisuudelle?

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tämän ”Kohti Granadaa” – päivän muut kuvat ovat täällä: KLIKS!

Tuommoisen yllä olevan (isomman) koristeen olisin halunnut ostaa. Mökille, Myötätuulen terassille olisi just hyvä. Pehtoori ei innostunut rahtaamisesta.

Ja alla olevan kaltaisia kuvia haluaisin osata, hoksata ja ymmärtää ottaa enemmän. Vähän minimalismia, graafisuutta, kuitenkin tunnistettavuutta.

Majoituimme iltapäivällä Granadan hotelliin, meillä oli ”omaa aikaa”, jolloin ajelimme Pehtoorin kanssa taksilla näköalapaikalle, Miramar Nicolas, ja sieltä lähdimme kävellen tutustumaan kaupungin arabikortteleihin. Aika tuntui pysähtyneen. Hiljaisia, sulkeutuneita kujia, paljon mauriornamentiikkaa (onkohan oikea sana?). Illansuu lämmin, loma. Paluumatkalle taksin löytäminen vähän haasteellista, joten tulimme ihan liikkuneeksikin, hyvinkin pikkupatikka tehtiin. Ja sitten syömään, hyvässä seurassa, ja reissun tyyliin vähän turhan runsaasti.  Näissä tunnelmissa tänään olen kuvia värkkäillyt.

Ja tänään kuvaprojektin kanssa lomittain, samaan aikaan yllättävänkin kristillistä joulua olen jo valmistellut. Nyt on koti jo aika jouluinen. Paljon tuikkuja, pientä punaista siellä täällä, lahjojakin jo paketoin. Ja Grand Designin ”rästijaksojen” katselua [että tykkään tuosta ohjelmasta!! Nimimerkillä ”pian 40 v. sitten omaa kotia rakentanut”]. Niiden aikana melkein huomaamatta Emmiliinille joululahjasukat valmistui. Glögikausikin avattiin. Kahden maailman välissä siis tämä päivä.

Tajunnanvirtaa, hajamietteitä, takaumia, tuntoja… kaikkea tällaisia on tullut mietityksi viime yön tunteina hotellissa, kävellessä aamulla hotellista taksiasemalle Malagan satama-aukiolle, lentokentillä ja -koneissa. Unen ja valveen, reissun ja kodin välimailla. Ei siis mitään sujuvaa päiväkirjailua, matkaraporttia, vaan satunnaisia ajatuksia.

Kaipaamaani Pedro Ximeneziä löytyi lentokentältä.Ostin sekä viinikerholle että perheelle joulun juustotarjottimen oheen. Reissuviineissä kuuluu olla tarina; mielellään kertoo, mistä ne on ostettu, millainen tila, missä maistettu, miksi valittu tuotavaksi juuri tämä kyseinen viini. Noh, nyt tarina on erilainen: ”Ostettiin lentokentältä se kallein (35 €) merkki, joka siellä oli. Toivottavasti se on sopivan paksua, siirappista ja aitoa.”  

Eipähän tarvinnut Malaga – Helsinki -lennolla olla huolissaan, saako vieressä istuvalta, suunnilleen koko ajan yskivältä ja kähisevältä matkaajalta koronan. Ihan on omasta takaa tuliaisena kotiin sellainen tuotavana. Aika luottavaisena oltiin, ettemme me olleet koneessa ne, jotka tautia mahdollisesti levittivät. Vieruskaverini lisäksi moni muukin yski ja pärski. Meillä molemmilla jo ihan kelpo olo, – Pehtoorillakin liki oireeton. Karanteeni on tehnyt tehtävänsä.

Tänään reissun keskeytys ja porukasta poisjättäminen ei enää niiiin kamalan kipeä paikka. Kyllä poppoon kanssa olisi helposti kulkenut mukana tulevaan sunnuntaiaamuun asti. Ei ollut edes vaikeuksia olla sosiaalinen, vaikka vähän reissun alussa itsestäni sellaista epäilinkin. Ja kuten arvelin, nytkin löytyi samanhenkisiä reissaajia.

Edelleen voidaan suositella meidän hyväksi havaittua Axul-hotellia! Sijainti, siisteys, hinta,  sisustus, … kaikki kunnossa. Paitsi: äänieristys oli merkillisesti ja merkillisen huono. Kapean kadun toisella puolella erittäin viehättävän näköinen enoteca/ravintola, josta lähtivät viimeiset asiakkaat kello kolmelta viime yönä! Siis hotellia varatessa kannattaa vaatia huonetta pihan  puolelta – tai mennä mukaan juhliin. Siihen meistä ei ollut. Silti  ja siksi viime yön unet aika pätkittäiset, aika lyhyetkin.

Koko reissun kohteissa leijui uskonsotien sekamelska: Allahin, Jahven ja Jumalan välinen vuoropuhelu tai ehkä paremminkin päällepuhuminen oli läsnä kaikkialla. Kristittyjen, juutalaisten ja muslimien välinen mittely, yhteiselo, vuosituhantinen kilpailu vallasta ja vauraudesta on Andalusian maisemassa ja elämässä näkyvissä, hyvässä ja pahassa.

Malagan kentältä löytyi matkalukemista, ja Finnairilta Luxemburgin lahja maailman kuohuviinien ystäville. Häämatkan kilistelyt näissä merkeissä. 🙂 

Sevilla taisi olla meidän, ainakin minun mielestäni, reissun viehättävin, kiinnostavin, charmantein kaupunki. Olkoonkin, että yksikseni siellä seikkailin puolitoista päivää. 

Sellaistakin muistelin tänään, että Cordoban helteisessä hotellihuoneessa aika katkerissa fiiliksissä hunajateetä litkiessä hieman kyseenalaistin koko reissaamisen mielekkyyttä, ison rahaerän menoa tällaisiin matkoihin. Summailin, että onhan sitä tullut jo reissattua monilla mantereilla ja melkein kaikissa Euroopan maissa, joten eiköhän voisi reissuhommia jo hiivuttaa. Mutta ehei. Veri vetää tien päälle, matkaa tekemään, uutta näkemään ja kokemaan. Ja onhan sitä hyvänen aika ennenkin reissuissa sairastuttu. Montakin kertaa, jopa Olympian ryhmämatkalla: Japanissa olin ihan hiton flunssassa, – pandemiasta ei tosin  ollut tietoakaan. 

Aamukahdeksalta hotellista lähtiessä oli + 9 C ja iltakymmeneltä kotiin tullessa – 9 C. Taksi hotellista Malagan lentokentälle on suunnilleen saman kuin Oulunsalon kentältä meille kotiin. Malagassa se maksoi 19 €, Oulussa 68 €.  ”Sulkeuduttuaan ympyrä … ” – tiedättehän. 

Kuukauden päästä on jouluaatto. Hyvä niin. Ja kun en taaskaan ole oppinut mitäään, niin nythän alan odottaa sitä, laskea päiviä, suunnitellla ja valmistella. Siispä kohti uusia pettymyksiä. 🙂  

Nyt kotiutumista. Täällä on hyvä.

Ehkä mummin ikävä ylihuomenna helpottaa, – josko vaikka ulkosalla pulkkamäessä nähtäisiin; brunssia en huomiselle vielä uskalla järjestää. 

”Sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” – Merimaskulainen sananlasku, joka luki nimipäiväkortissani syksyllä 1976. Reilu kuukausi sen jälkeen aloin seurustella  kyseisen kortin antajan  kanssa. En tänä päivänäkään, 47 vuoden jälkeen, oikein ymmärrä, miksi juuri tuo kortti! Nyt kortin antaja  nukkuu tuossa vieressä. Malagan erittäin viehättävän Axul-hotellin huoneessa, jonne iltapäivällä majoituimme.

”Suuri Andalusian kierroksemme” jäi torsoksi, ympyrä sulkeutui hyvin eri lailla kuin oli ollut toive ja tarkoitus. Se sulkeutui monta päivää liian aikaisin, mutta sen oli nyt määrä mennä näin.

Hotellimme ”takapihalla” on Il Pimpi -ravintola, jossa tasan viikko sitten olimme Olympian mukavaksi matkaseuraksi paljastuneen porukan ja oppaamme H:n kanssa viettämässä tervetuliaisillallista: edessä tusina yhteistä päivää. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että me olimmekin porukan heikoin lenkki, joka tänään erkani muusta seurueesta kokonaan. Emmehän me enää eilenkään, emme kumpikaan, osallistuneet mihinkään yhteiseen, edes aamiselle meistä ei ollut.

Tänään kun ryhmävaraus Sevillassa päättyi, muut lähtivät kohti länttä, kohti sherryä, kohti uusia maastoja ja luontonäkymiä, kohti merta ja Gibraltaria – ja Rondaa! Senkin olisin halunnut nähdä! Todella. Mutta en enää ajattele, missä olisimme VOINEET olla. Se bussikyyti meni jo, ja meidän junakyyti sulki meidän Andalusian kierroksemme – vähän sellainen kurttaamisen meininki kylläkin. Ympyrä sulkeutui aika pieneksi. Kuljimme lähtöruutuun!

Mutta me olemme edelleen 40-vuotishäämatkallamme, kimpassa, matkalla kohti kotia, enemmän vähemmän tautisina, mutta emme palasina, ja 50-vuotisseurustelun juhlamatkalle on varmasti aihetta ja kohdetta muutaman vuoden päästä..

Mieheni valtuuttamana matkanjohtajana (kuten meillä tavallisestikin 😀 ) johdattelin meidät  junalle Sevilla – Malaga (oltiin tuntia ennen asemalla,  mutta silti meni aika lipalle saada jostain tarvittavat paperiset tiketit eilen ostamalleni matkalle). Puolen päivän jälkeen lounasta (mangoasmoothie on hyvää kurkulle!!) Santa Justan rautatieasemalla. Ja sitten pari tuntia junakyytiä kohti etelää.

Tässä alla muutama kuva Setas se Sevillasta, (Metropol Parasol), jossa kävin aamupäivällä. Kävelin läpi vanhan kaupungin, katselin turistikaupunginosan pikku liikkeiden ja kahviloiden ikkunoita, ihania lastenvaatekauppoja, koruja- ja artesaaniputiikkeja. Sekä Apsulle että Eepille löytyi pikkuiset jutut joululahjapaketeiksi. Sää lämmin ja aurinkoinen kuten koko viikolla.

Valtava rakennelma, jonka muotokielessä paljon Oodia,  oli hieno nähtävyys, jonne hoksasin mennä kun siitä hoksautti retkiporukkamme T. , jonka kanssa tunsimme tunteneemme toisemme jo paljon ennen reissua. Olisihan se ollut meidän mukava tutustua huittislaisiin ja koko reissusakkiin vielä paremminkin, mutta … No niin.

Hyvä että tuonne pääsin vaikka sitten vasta päivän virallisen osuuden jälkeen. Siellä on myös ”Feeling Sevilla” -panoraamaesitys; 180-astetta digitaalista taide-esitystä. Valokuvia, tanssia, näin siis pienen pätkän myös Andalusian  flamengoa, joka sekin putosi pois meidän  matkaohjelmasta, musikkia. Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka.

Malagaan ja hotelliin saavuttuamme, tovi lepoa, Pehtoori jäi  päikkäreille ja minä lähdin kävelylle. Rantaan! Madame Pompadour -kompleksin lämmössä oli hyvä kulkea, katsella, hengittää.

Meren äärelle, kun se täällä kerran on!! Teki hyvää, hiljalleen askelsin, hengittelin, ja muistin, että ollaan edelleen etelän lomalla.

Illan pimennettyä (kuuden aikoihin) hain Pehtoorin hotellilta syömään: tänäänkin ulkoilmapöytään, ja nyt molemmille maistui, – oli hyväätekevää paellaa.

Ja mahdottoman hyvää vettä! Tähän sitä me konössöörit, ruokafriikit, maailman viinitiloilla kiertäneet, ruokahifistelijät, kaiken uuden testaajat on tultu: jaetaan turistiravintolassa pannullinen paellaa ja juodaan ISO, tavattoman komea pullollinen vetttä. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Mistähän aloittaisin?

Ehkä siitä, kuinka käveleminen, yksikseen kulkeminen tekee hyvää, rauhoittaa kummasti. Toki  sen olen tiennyt.  Tuli  taas koettua. Tänään olen vähän yllättäen kävellyt pitkästi toistakymmentä kilometriä ja kiivennnyt katedraalin kellotorniin (on entinen minareetti), – kaikkinensa monta tuntia kulkenut yksikseni. Näin siitä huolimatta, että olen ryhmämatkalla ja vieläpä mieheni kanssa.

Ison osan päivästä olen kulkenut ihan itsekseni pitkin poikin Sevillan katuja, jokirantaa, katedraalissa, pikkukujilla, ja mm. etsinyt hautausmaata (tietysti! ja vasta tässä vaiheessa reissua. Enkä sinne  asti edes päässyt.)

Juttuhan on niin, että meidän kahden hengen retkikunnasta eilen myös Pehtoori oli aamusella kunnolla flunssainen, ja meitä oli sitten bussin takaosassa maskillisia niiskuttajia useampikin. Hotellille tullessa mies oli jo aika voipunut, ja illansuussa lämpöä yli +39 C!

Siinä me ilta ja aamuyö pohdittiin: koronaahan tämä sittenkin taitaa olla? – Miten me voidaan ryhmämatkalla olla? Vaikka oltaisiin takapenkkiläisiä koko tuleva viikko, miten muille käy? Eikä me voida osallistua mihinkään sisätilajuttuihin? Ja varsinkin eilen ja yöllä Pehtoori oli oikeasti aika heikolla hapella. Ja minun muutaman päivän flunssani (meillä molemmillahan viimeisillä metreillä koronarokote voimassa, uutta ei ennen reissua vielä saatu, vaikka yritettiin) tuntui olevan aika lailla förbii. Vain ääni painuksissa enää….

Päätös jättäytyä pois reissuporukasta, loppureissusta ja varhentaa kotiinlähtöä saattoi olla hätiköity, mutta se tuntui [aamuyön synkeinä tunteina] oikealta, semminkin kun Pehtoorin koronatesti näytti vahvasti ja heti, että sitähän se. Toisin kuin minulla koko aikana. Ajateltiin, että ”eipähän olla sitten muihin tartuttamassa, siirrytään Malagaan odottelemaan kotiinpaluuta, tartuttamisvaaran hiipumista, turvallista lentoa kaikille, vähän kuin omaehtoista (aika hiton tyyristä kyllä) karanteenia. Soittorumba Olympialle, Finskille, Vakuutusyhtiöön, lääkäriasemalle, viestitystä ja lippujen vaihtoa, uusien tilaamista.

Yritin naureskella, että jääpähän tämä reissu näin mieleen. Mutta tosiassa itkin niin paljon, etten aikoihin. Itkin niin paljon!

Ja samalla tuli empiirisen tutkimuksen keinoin vastatuksi (melkein tuttuni – muistattehan meidän puhelut 🙂  ) Paavo V:n kysymykseen: ”Voiko vitutukseen kuolla?” – Olen parhaillaan esimerkki siitä, että ei voi!! Kaikesta huolimatta hengissä, vaikka v:n määrä oli aamulla ääretön. Ja ahistus. Ahistus isolla aalla.

Aamupäivällä jossain pikkukadun putiikin ikkunassa oli nämä laatat:

Tuntui että repeän! Hittojako tässä nyt ’hetkessä eläminen’ onnistuu! Tätä reissua on suunniteltu ja säästetty kaksi vuotta, ja nyt…!! Mutta sitten, kuitenkin, rupesin hokemaan itselleni, onko sittenkään kyse maailmoja kaatavasta jutusta? Enemmän kuin puolet reissusta kuitenkin eletty ja nautittu, toki  flussaisena, tai koronassa!! Mutta niin paljon hienoa eletty, tutustuttu, nautittu.

Ja sitten taas pulpahtaa riitasointu: ”Että se paras puoli jää nyt pois: meri, luontoa, viinejä/sherryjen maailmaan tutustuminen, Gibraltar, jossa olen ”aina” halunnut käydä. Muistan oikeasti jo kansakouluvuosilta, kuinka se minua kiehtoi! Nordkapissa on käyty, Gibraltarille ei päästä vieläkään.

Taas näitä ensimmäisen maailman ongelmia. Ja eipähän me olla muuta porukkaa enää tartuttamassa, ei tarvi loppuviikkoa tuntea itseään ruttoiseksi. Tosin kukaan muu kuin minä itse, ei ole niin väittänytkään.

Vakuutusyhtiöstä kehottivat ja neuvoivat Pehtooria käymään lääkärissä. Kävikin. Vakuutusyhtiön sopimuslääkäriasemalla homma oli sujunut ohi jonojen, kymmeniä ihmisiä oli ollut odotusaulassa, kenelläkään ei maskia, ei lääkärilläkään, Google-kääntäjän avulla P. oli selittänyt asiansa, testi oli  tehty, todistus saatu, ja melkoinen arsenaali lääkkeitä määrätty.

Cocktaililla parannellaan varmastikin seuraavat pari vuotta kaikki isommat ja pienemmät taudit sekä itseltä että perheeltä toiseen ja kolmanteen polveen asti! Ja onpahan mun Sancho Panzalla, objektiivien  kantajalla, romppeistani huolijalla, nyt droppia koronaiseen oloon.

Tätä vallan ja varallisuuden, oikean uskon ja pönötyksen määrää joka koko Andalusiaa tuntuu elähdyttävän!

Tuossa takana minullekin tärkeä arkisto. Siellä säilytetään mm. bullaa, jolla paavi jakoi maailman Espanjan ja Portugalin kesken. Ja sen seurauksista olen joskus vuosikymmeniä  sitten, melkein ääni vavisten, vasta valmistuneena  historian maisterina pitänyt kokonaisen luentosarjan. Eipä tullut silloin mieleen, että joskus pääsen tänne asti. Hyvä tovi oli sitäkin tänään miettiä.  Kaikkea sitä! 🙂

[Tässä olisi Juniorille ja Vävylle mieluinen lounasruokatiski. Otinpa minäkin siitä vähän hotellille lounasevästä.
Viereisessä Cannabis-shopissa EN  pistäytynyt.]

Alla kuva katedraalin tornista: sinnekin kapusin. Kuvassa mm. Sevillan härkätaisteluareena.

Majesteettiset värit, joita Espanjan kuningashuoneeseen ja ylimystöön, 1500 – 1800-luvun vauraan siirtomaavallan (kuten ennen sanottiin 🙂 ) aikaan täällä käytettiin, näkyvät edelleen Sevillan katukuvassa. Marraskuun raikkaassa auringossa vahvoina ja kauniina.

Nyt kun pian on jo paluu kotiin, tuli mieleen, että niitä värejä voisi ihan hyvin käyttää seuraavassa riddarissa tai Alasuqissa. Sellaista cross-knittingiä? Ehtisiköhän vielä  joululahjaneuleisiin? Ja tuo sinapin(rojalismin?) keltainen ja syvä punainen (kardinaalinpunainen) ovat olleet vaelluskamppeissa ihan ykkösjuttu  jo kauan. Siispä?  – Menee harkintaan: islantilaisista langoista espanjalaisilla väreillä Oulussa tuunattuna? Ehkä tulette näkemään.

’

Että  tässä näin lyhyesti tämä yhden sortin tragedia.

Ja lopultakin, olihan minulla sitten kuitenkin hieno, ihan terve päivä tänään. Mikä korona? Mikä flunssa?

Aika hyvin kolusin kaikki keskustan suurimmat nähtävyydet. Kuvia ripoteltu tämän vuodatukseni väliin. Ja teen ehkä perjantaina kotiinpaluun varhennettuna matkapäivänä postausta niistä.

Veden äärellä tyyntyy.

Juuri noilla tienoilla tuli mieleen, että jos on nähnyt Barcelonan, niin ehkä seuraava kaupunkinloma Espanjaan kannattaa suunnata Sevillaan ja Cordobaan. Aurinkoinen, leppeä, värikäs, elämäniloinen tunnelma on näissä kaupungeissa.

Illalla, kun emme kumpikaan olleet kummoisia syöneet, ja potilaskin jo kuumeeton, tosin aika verkkainen, lähdimme iltakävelylle tuohon lähiaukion taakse. Pehtoorille peruskeittoa  ja minulle jumalaisen hyvää seabassia albarinhon ja katutaiteilijoiden musiikin kera.

Oliko tässä nyt joku ongelma ollut?

Tämän reissun kuudennen päivän, maanantaiaamupäivän vietimme vielä Cordóbassa, jonka päänähtävyys on suuri moskeija eli Mezquita.

Siellä oli tänä aamuna vapaa pääsy ennen kirkonmenoja, joten kävelimme sinne jo ennen aamiaiselle menoa, koskapa minulta jäi se eilen näkemättä. Insinöörioppaani muisti eiliseltä kierrokselta paljon rakennusteknisiä juttuja,  kappaleita, pinta-aloja ja korkeuksia, mutta historiaa ehkä sitten vähän vähemmän.

Lukemani, tämänpäiväisen opastuksen ja omien havaintojeni jälkeen minusta tässä muslimiarkkitehtuurin, Euroopassa olevassa, valtavassa monumentissa on vaikuttavinta, komeinta, ainutlaatuista, näkemisen arvoista ja muistettavaa kristillinen katedraali musmilipyhätön sisällä ja nuo 856 punavalkoista pylvästä.

Tietoa siitä, miksi ne ovat tuollaisia polkkakarkin värisiä, en ole vielä onnistunut löytämään.

Aamiaisen jälkeen oli taas pakkaamisen aika, matka jatkuu!

Näkemiin Cordóba, jota pikaisella vilkaisulla vaikutti olevan mitä viehättävin kaupunki, ja tervehdys Sevilla, Andalusian pääkaupunki, reissumme pohjoisin kohde.

Reilun parin tunnin matkalla pysähdyimme Carmonassa, jossa on Parador-hotelli ja sen ravintola. Kerran ennenkin on oltu Paradorissa: Tema-matkojen patikkareissulla La Comera – Teneriffa, yövyimme Teiden kalderan reunalla Paradorissa. Jäi mieleen erinomaisen hyvänä kokemuksena.

Hyvä kokemus jäi tämänpäiväisestäkin.  (huom. kesällä hyvään vauhtiin päässyt pilvibongaus-”harrastus” on täällä saanut paljon uutta voimaa!)

Tuolla nautimme reissun ensimmäisen oikein todella fine dining -lounaan, olennaista oli, ettei ollut liian raskas. Ruokapostaus reissusta on tietysti tulossa sitten joskus. 🙂

Sevillassa majoituimme Inglaterra-hotelliin. Ihan vanhan kaupungin keskustassa tämäkin. Kaikki olleet hyviä, tämän ”aristokraattisesta” tyylistä pidän eniten.

~~~~~~~~~~~~

Kuvankäsittelyn mahdollisuuksia taas kokeilin ja harjoittelin illansuussa. Sattui bussimatkalle nimittäin niin, että kameraan oli jäänyt laajakulma, jolla kyllä liikkuvasta onnikasta ei kovin kummoisia otoksia saa, en ainakaan minä.  Esimerkkinä tämä otos. Siinä nyt on pielessä suunnilleen kaikki, joten photoshoppia rutkasti ja siitä syntyi yllä näkyvä artikkelikuva. 🙂

Vamos*, matka jatkuu. Granadassa sunnuntaiaamuseitsemältä katselin yöelämästä palaavia nuoria pikkuruisen parvekkeen suojasta.

• vamos, = mennään, anna mennä, vauhtia

Yksi poikaporukka parkkeerasi pitempääkin siihen kohdalle. Kannustivat varsin äänekkäästi kaveriaan nousemaan nuupahduksen tilastaan.

Noh, pojat pääsivät liikkeelle, ja mekin kunhan päivä valkeni. Kuten jo eilen, myös tänään menin ihan bussin perälle, ja vieläpä maski naamalla.

En ryhdy tähän luettelemaan niita kaikkia voimasanoja ja itkuisia ajatuksia, joita tässä on eilen ja tänään tullut pintaan. Minulla on nimittäin flunssa! Eilen alkoi nuha, illalla jo lämpöä ja kurkun karheutta. Ainakaan testi ei näytä koronaa, ja aika tavissyysflunssalle tuntuu, mutta! Pandemian aikana on opittu: ”Pysykää kotona (ei edes mökille saanut lähteä!!), älkää tavatko ketään (ei edes lapsenlapsia, vaikka kyllä me tavattiin 😉  ), turvavälit käyttöön, pysykää karanteenissa pienempienkin oireiden vuoksi” ‐ajatustapa teki olon vaikeaksi ja sai tänään miettimään sydän syrjällään,  ”ettenhän vaan ole jo oireettomana tartuttanut kanssamatkustajia, entä jos tämä on sittenkin korona!!”

Entiseen maailman aikaan tämmöisessä romuskassa painuttiin töihin pakaten taskut täyteen Vick’siä, nenäliinoja, lätkä Buranaa ja paketti Strepsilsiä. Ainoa huoli oli, ettei nyt vaan opetus tai raporttien teko peruuntuisi tai myöhästyisi. Mutta nyt huoli muiden ja oman matkan tulevista päivistä paljon isompi kuin taudin oireet.

Ja bussimatkalla pystyin kyllä nauttimaan matkanteosta yllin kyllin, maskin käytöstä ja sentuomista ikävistä muistoista huolimatta. Mutta maisemat, ennennnäkemättömiä, uusia, odotettuja. Parinsadan kilometrin matkalla oli oliivilehtoja. Silmän kantamattomiin oliivilehtoja. Lähes asumatonta kumpuilevaa ja vuoristoista maisemaa, jonka yllä sinitaivas ja Andalusian aurinko korkealla ja lämmittävänä.

Taukopaikalla piipahdin vessassa minäkin, ja mitä merkillistä siellä eteisessä olikaan! Parfyymiautomaatti!

Pysähdyspaikan jälkeen, noin 50 km ennen Cordobaa maisema vaihtui peltomaisemaksi,  kynnöt oli tehty, jossain jotain oraallakin. Auringonkukkia? – Ainakin vehnää ja maissia täällä kuulemma viljellään. Elokuussa on varmasti erinäköistä.

Kunhan puolenpäivän jälkeen saavuimme kohteeseen, kävelimme muutama sata metriä bussilta hotellille (kuva vasta iltkävelyltä palattua) (NH Collection Amistad Cordoba -hotelliin), joka on ihan vanhan kaupungin kupeessa. Laukuthan tuodaan hotellin/Olympian toimesta perille, joten saattoi keskittyä ihailemaan kaunista puistoa matkan varrella.

Ja katsoin parhaaksi, vaikka kipeää tekikin, jäädä hotellille huilimaan.

Laittelin kameraan automaattiasetukset kohdilleen ja muutamin saatesanoin kehotin Pehtooria toimimaan kuvaajana tänään. Hänhän lupasi ja lähti porukan yhteiselle lounaalle, tutustumaan vanhaan kaupunkiin (sekin on maailmanperintökohde) ja Mezquitaan (taipuukohan se noin?). Ja hyvin oli homman hoitanut. Monia, monia kymmeniä kuvia muistikortilla.

Minulla ajatuksena lepäillä tämä tauti ohi. Melkein viisi tuntia huilinkin, otin aurinkoa 😀 hotellihuoneen ikkunan äärellä, kuuntelin äänikirjaa, purin kuvasaaliita, torkahdinkin. Ja mietin löytyisiköhän jostain omista hyllyistä tai divareista Asterix Hispaniassa. Jotenkin alkoi kiinnostaa…. 🙂

Videoklipillä kuva auringonottopaikastani kohti naapurustoa: sunnuntaina naapurikorttelin pyykit, lukuisat antennit (ei ole vielä valokuituja, eikä kaapelitelkkaria) sekä muurin takaisten patioiden äänet. Selvästikin siellä oltiin isommallla porukalla lounaalla. Ja kirkonkellot!! niitä olen kaivannut. (siis äänet päälle videoon).

Patioista puheenollen. Juuri täällä ne ovat The Juttu! Vuosittain järjestetään kilpailuja kauneimpien (yksityisten sellaisten) valitsemiseksi, avoimien patioiden päiviä ja ne ovat paikallisiile tärkeitä monin tavoin. Joskus olen täällä blogissa kirjoitellutkin siitä, miksi Suomen muissa kaupungeissa on kesäisin terasseja ja Oulussa on patioita. NYT ollaan siis asian, nimityksen, alkulähteillä.

Kunhan Pehtoori illansuussa päivän retkeltä palautui, hän lupautui järjestämään minulle ”Private Tourin” vanhassa kaupungissa, ja jonnekin tapaksille teki  mieli. Hunajatee ja mandariini eivät olleet juuri oloa kyllättäneet, siis nälkä! Löysimme pienen tapaspaikan, kolme keskikoskoista lautasellista niitä jaettavana ja maistuihan se albarinhokin. Ihan terve olo!

Ehkä Pehtoorin historiapläjäykset (kuten näitä asioita perhepiirissä nimitellään) eivät olleet ihan niin pitkiä ja perusteellisia (onkos se hyväkin asia? :D) kuin minun perhepiiriä rasittaneet ja riemastuttaneet jutut, mutta hyvä yhteenveto joka tapauksessa.

Tässä Privat Guideni kertoo appelsiinipuun merkillisistä ilmiöistä.

Aikamme tepastelimme, löydettiin tapaspaikka, ruoka ja viini maistuivat hyvältä, albarinhokin, etten sanoisi espanjalaisilta, flunssasta huolimatta! Ihan terve olo!

Moskeijakuvaan sattui sopivasti sellainen tähtitaivas kuin näille huudeille marraskuun iltana kuuluukin. Buenos tardes.

Aamu aukeni Granadassa pilvettömänä, mutta aika kylmänä (+ 11c). Puoleltapäivin oli jo hyvinkin parikymmentä astetta, iltapäivällä vielä lämpimämpää.

Kuten Olympian matkoilla on – mielestämme varsin hyvänä tapana – lähdettiin liikkeelle jo heti aamiaisen jälkeen yhdeksältä. Ensin tunteroisen aamulenkki kaupungin keskustassa, vanhassa kaupungissa, katedraalia, Ferdinandin ja Isabellin muistomonumentin luona.

Tässä monumentissa kuvataan sitä hetkeä, jolloin Isabella valtuuttaa Kristoffer Kolumbuksen matkalleen Intiaan. Mutta pieleenhän se reissu meni: ei löytynyt Intiaa, löytyi Amerikka. Ja senhän olivat kyllä viikingit löytäneet jo aiemmin. Mutta joka tapauksessa komea pysti tapahtumaan liittyen.

Granadan vanha, paljolti 1700- ja 1800-luvuilta oleva rakennuskanta on komeaa. Avenidat leveitä, ja niillä on paljon kauniita lehtipuukujia. Jo aamulla oli aika paljon väkeä liikkeellä, mutta varsinkin nyt illalla. Meillä hotellihuone on ihan keskellä kaupunkia, ja eloisa, melkein vellova virta nuoria ja vanhoja kulkee ikkunamme alitse. Granadalaiset näyttävät elävän kadulla ja kaupungissa kuten italialaisetkin.

Granada – Plácido Domingo

Granada, land of my dreams,
mine becomes a gypsy song
when I sing to you.
My song, born of fancy;
my song, melancholy flower,
that I’ve come to offer you.

Granada, land covered in blood
from the bullfighting afternoons,
woman who retains the spell
of Moorish eyes.
A dream-land, a rebel, a gypsy,
covered with flowers,
and I kiss your scarlet mouth,
juicy apple
that tells me about love affairs.

Granada, my beautiful, sung
in precious coplas,
I have nothing else to give you
but a bouquet of roses
worthy of adorning the brown-skinned Virgin.
Granada, your soil is full
of beautiful woman, blood and sunshine.

Kaupungin puolustusmuuri Alhambran linnoituksen ”oikealla” puolella näkyy kaupunkiin asti.

Granadan katedraali ei ollut vielä auki, mutta näimme sen sentään ulkoa. Se on maailman viidenneksi suurin. Sisällä ei ilmeisestikään niin paljoa aarteita, taidetta, ornamentiikkaa kuin Malagan katedraalissa.

Keskustasta siirryimme bussilla Alhambraan. Oiskohan reissun mielenkiintoisin, kaunein, suurin kohde. Se on Unescon maailmanperintölistalla.

Alhambra kehittyi paikalla 800-luvulla sijainneesta Alcazaba-linnoituksesta, jonka osia on yhä näkyvissä (kuva kaupungista päin).

Se oli melko mitätön linnoitus 1200-luvulle saakka, kunnes Granadaan muutti paljon väkeä Córdobasta, jonka kristityt olivat vallanneet takaisin maureilta 1236. Alhambra toimi tämän jälkeen lähes 250 vuoden ajan Nasrid-dynastian palatsina, hovina ja haaremina.

Alhambra (arab. الحمراء‎, al-Ħamrā’, ’punainen’) on maurilaisaikainen Nasridien dynastian kuninkaiden palatsi. Alueen tärkeimmät osat rakennettiin 1300-luvun loppupuolella.

Se stukkokoristelu, jossa on enää hyvin vähän alkuperäistä hohtavaa, värikästä maalausta jäljellä, sekä lisäksi värikkäät kaakelit ja islamilaiset kalligrafiatekstit täyttävät kolmen säilyneen ja kunnostetun palatsin seinät ja katot.

Ei ihme, että nimenomaan stukkokoristelua pidetäänkin yhtenä islamilaisen arkkitehtuurin suurimmista saavutuksista. Palatsin nimi ´punainen linna´ johtuu maaperästä ja osasta linnan seinien värityksestä. Siihen kuuluu myös valtava puutarha-alue, jossa on sypressilabyrintti (eilisessä postauksessa on kuva, jonka otin arabikorttelien puolella, St. Nicolauksen Miramarelta ja jossa näkyy sypressirivit), suihkulähteitä, leikattuja myrttikukuvioita, ruusutarha ja iso hyötypuutarha palatsin valtavalle väelle (koko maurialueen väkiluku oli 40 000 henkeä korkeimmillaan!)

Vaikka minulle arabikulttuuri, sen taide, muotokieli ja elämäntapa eivät olekaan mitenkään erityisen mieluisia (viikko ramadanin aikaan Marraskeshissä ja Agadissa joskus parikymmentä vuotta sitten taitaa jäädä viimeiseksi Pohjois-Afrikan valtioissa tehdyksi vierailuksi). Silti!

Jossain välissä, kulkiessani kaukana joukkomme perässä koettaen kuvailla kaikkea mahdollista, huomasin tupisevani ääneen ja huokailevani syvään kaikesta hienosta. Tuli mieleen juttu, kun kerran luennoin ”Suomalaisen arjen historiasta”, ja taisin olla aika täpinöissäni ja innoissani aiheesta, ja etupenkin pohjalaisista pojista yksi tokaisi ääneen: ”Koeta nyt hyvä ihminen välillä hengittää!” Koetin sitten tänäänkin.

Kuvien saldo tältä päivältä on nelisensataa, – kotona sitten kuvakansioiden tekoon. Huikea päivä oli.

Perjantaina aamulla lähdimme bussilla Malagasta Granadaan.

Bannerikuvaan olen merkinnyt reitin turhan suoraan, mutta alla olevassa kartassa se on siten kuin tänään kuljimme. Tuo sininen pätkä.

Ennen lähtöä ehdimme Pehtoorin kanssa piipahtaa paikallisessa Kauppahallissa. Niitä on tullut kierrettyä pitkin Eurooppaa ja maailmaakin. Tämä oli vaikuttava. Ehkä hienoimmat kalatiskit kuin missään muualla, noh, ehkä Barcelonassa, mutta en ei ole ihan varmoja muistikuvia… siitä on niin kauan.

Kaikkea muutakin oli. Tattejakin, ja eikös vain 48 euroa kilo. Saiskohan mökiltä jotenkin toimituksen ja myynnin järjestettyä tänne. Matsutakeja ja korvasieniäkin olisi myytäväksi tuollaisilla hinnoilla.

Ajoimme Frigilianiaan, jonne on oli noin tunnin matka Malagasta. Frigiliani on valittu jokunen vuosi sitten Espanjan kauneimmaksi kyläksi. Ei suotta!

Hyvänen aika, kuinka viehättävä – ja valkoinen! se olikaan. Valkoisine taloineen, mukulakivikujineen, viherkasviruukkuinen ja pienine putiikkeinen kylä on kuin Santorini tai Mykonos Kreikan saaristossa. (kuvia tulee myöhemmin paljon lisää)

Ja meillä oli siellä lounas. Tähän asti Olympian ´tarjoamat´ päivällinen (ke) ja lounas (to) ovat olleet ylenpalttisia. Viisi ruokalajia, ja niissä paljon fritattua (täällä kulkevat krokettien nimellä), lihaa, aikas suuria jälkkäreitä. Mutta tänään oli ihan parasta.

Hunaja-suolaleipää ja oliiveja, granaattiomena (luonnollisesti matkalla Granadaan) -salaattia, mausteinen lihapulla, muutama leipäviipale ja chili-valkosipuli-tomaattiscampeja, jotka eivät olleet sitkeitä, vaan jotka olivat ihan mahdottoman hyviä.

Puolenpäivän aikaan matka jatkui kohti Granadaa, jonne oli puolentoista tunnin matka. Alkumatkalla näimme merta, rannikon kyliä ja kumpuilevia maisemia. Avokadopuita, granaattiomenapuita pengerretyillä rinteillä, tomaatti-, salaatti- ja yrttiviljelyä katteiden alla.

Ja meri oli ihan kuin olisi ollut jäässä!! Ilmeisesti ilman lämpeneminen lähelle hellerajaa sai pintaveden höyryämään laajalta alueelta. Varmaan ainakin 10 kilometrin matkalla näytti tältä.

Sen jälkeen käännyimme kohti sisämaata, maisemat muuttuivat hyvin vuoristoisiksi. Monta kymmentä kilometriä ajoimme Sierra Nevadan luonnonpuiston laitamilla. Olisi patikoitavaa siellä!! Luulenpa että yhden huipun laella oli luntakin. Luulenpa että juuri samainen vuori näkyi, kun illansuussa oli olimme kaksistaan arabikortteleissa. Hurautettiin sinne taksilla (n. 15 min. maksoi alle kuusi euroa). Suunnilleen kaikki muukin on paljon halvempaa kuin Suomessa. Paitsi ne herkkutatit.

Tässä kuvassa näkyy se lumipeitteinen huippu. Ja ruska. Ja Alhambra ja sen labyrinttipuisto.

Iltapäivällä majoitumme Granadassa kahdeksi yöksi ydinkeskustassa sijaitsevaan NH Collection Granada Victoria -hotelliin, siis samaa ketjua kuin oltiin Malagassa. Hyvälle vaikuttaa tämäkin.

Yhteinen päivällinen oli seitsemältä, onneksi ei vasta yhdeksältä, kuten espanjalaisilla on tapana. Muttta olihan taas syömistä. Alkutapakset, juusto ja marmeladia, Iberian kinkkua ja dijonsinappia sekä munakoisosta tehtyjä hunajalla maustettuja sipsejä, olipa aika hyviä.

Kylmä alkuruoka, ja kuinka harmittaakaan etten hoksannut keskustelujen välissä ottaa kuvaa siitä, oli melkoisen iso kaali-majoneesi stanssanttuna ja se oli aika heiveröisesti suolattu ja maustettu, muutama scampi siinä päällä. Meidän neljän hengen seurueesta kukaan ei tainnut syödä sitä kokonaan. Pääruokana valtavan näköinen, onneksi lopulta aika vähälihainen häränhäntä perunakeon kanssa, se oli hyvää, ei erikoista, mutta tuli syötyä.

Nyt hyvin väsynyt ja kylläinen. Huomenna Alhambra!

Olemme kierroksen lähtöpisteessä.

Andalusia? – viikon päästä tiedetään siitä paljon enemmän.

Nyt Malagan keskustaan tapas-illalliselle.

Palaan asiaan.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Edit: palattua yhteiseltä tutustumisillalliselta (Olympian matkaporukka on omanlaistaan, tälläkin kertaa (ks. ed.) ja tällainen sopii hyvin).

Dinnerillä tai siis Vinos y tapas selectas (ei tullut kysytyksi mitä ravintolan nimi tarkoittaa) saimme tapaksia (hyviä, erinomaisia, ja yksi ei niin erinomainen), yllätyksenä iso pihviannos ja sitten vielä kolmen suklaan kakkupala, ja huom. ei vain erilaisia suklaita (tumma, maito ja valko) vaan myös eri tekstuurit (mousse, kakku, vaahto, kreemi) ja kyllä, kyllä siitä on kuva, mutta myöhemmin. Nyt

Ja kävellen hotellilta ja takaisin, lämmin ilta. Epätodellinen. Oltiinhan me 21-hengen  matkaseurue kuin luokkaretkeläiset tepastelemassa pitkin vanhan kaupungin katuja, mutta entä sitten! Tiedettiinhän tämä.

Tällaista näillä reissuilla on, ja just nyt tuntuu oikein hyvälle. On hyvä kulkea oppaan perässä, ”kärsiä” elämyksistä, kuvailla rauhassa, ei tarvitse huolehtia mistään. Voi kaiken ohessa tutustua uusiin ihmisiin, tai  olla itsekseen. Välillä jo melkein elämysähky.

Aamulla jo sanoin Oulun kentällä Pehtoorille, että  ehkä en jaksa olla kauhean sosiaalinen koko reissua, viime  vuosina kun sellaiset  taidot  ovat rappeutuneet aika lailla, ja mitä toteaa mies: ”eihän se tarvi kuin olla hiljaa”. Sepä!!

Nyt matka hyvässä alussa.