Niitä näitä

Vielä tällaista hiljaiseloa, vähän matalalentoa. Kotoilua ja kutoilua. Kuvaamistakin, vähän. Kuvien parissa parissa paljon enemmän. Muistikuvien, muistojen ja kuvien.

Pakkanen (- 20 C tänäänkin) pitää olemisen sisätiloissa. Enimmäkseen. Toki minulle opetettiin jo Torniossa, ammattiopistossa vuosia sitten valokuvausta opetellessani, että aurinkolaskuvat ovat ”so last season”, mutta entäs sitten, so what. Aurinkolaskut ja niiden kuvaaminen ovat joskus tarpeen. Niin tänäänkin.

Sitä paitsi. Niin vähän kuin kristallisesta helmikuusta pidänkin, niin ainakin tänään oli ihan mahdottoman kaunista.

Siitä huolimatta, että pakkasen kiusaama ulkoilusää ei ollut mieleiseni (tiedättehän, minun ikiaikainen Februarfobiani!), niin Hartaanselällä, Oulujokisuistossa, alakanavan huudeilla, Tervaporvarinpuiston rannassa… siellä missä olin kävelyllä iltapäivällä, oli tavattoman kaunista ja rauhallista, rauhoittavaa.

Rauhoittavaa oli myös piipahdus ystävän luona. Voisinpa väittää, että yhdessä sureminen auttaa. Puolin ja toisin. Onhan ilokin ollut kaksinkertaista, tai nelinkertaista, miksei sitten surun jakaminenkin?

Illansuussa Pehtoorin kanssa söimme tavattoman hyvin (puolivalmiita blinejä ja muikunmätiä Kauppahallista, etc.), nautimme erinomaisen valkkarin, ja torkuimme takkatulen ääressä.

Kyllä tämä taas tästä.

Kovin vähän mainittavaa tälle päivälle.

No ehkä se, että vajaan kympin hiihtolenkki oli sellaista takkuamista sakeassa pyryssä, aika kauan aikaa sitten huolletuilla laduilla, että kuntoilukalenteriin pitäisi saada joku sinnittelykerroin: ihan erilailla ”rasittavaa” hiihto tänään Hönttämäki – Jääli -ladulla kuin vaikka huhtikuisillta hangilla Sivakkaoja – Kiilopää -reitillä. Toisaalta entä sitten. Itsehän sinne tuiskuun tungin ja hiihtää halusin. Ja lopultakin: sehän oli sittenkin hyvä kokemus. Ja vain itsellenihän niitä kilometrejä merkkailen. Joten?  – Ei valittamista.

Päinvastoin ihan mukavan verkkainen kotipäivä on ollut.  Tällä kertaa ramen-keitto onnistui oikeinkin hyvin, ja resepti tulee pääsiäisruokakirjaseen.

Viimeinenkin kausivalokranssi sammuu tänään.

Voi kunpa olisi kuva. Ei ole.  Mutta linkki reseptiin on. Pakastimessa oli pussillinen isoja katkoja, jotka joskus olen Aasia Marketista ostanut, ja unohtanut pakastimen uumeniin. Tänään vain kuukauden yliaikaisina ne sulattelin, ja meille perjantai-illan päivälliselle valmistelin. Toki oli muutakin. Mutta ei yhtäkään kuvaa… Mutta netistä löytyneeseen erinomaiseen ohjeen on linkki! Siis isoja katkoja voikastikkeessa! Voisin elää tuollaisilla ainakin viikon, ellen jopa kuukauden.

Tarkoitus oli hakea, ohimennen, päivän kulkujen ohessa, noille hyvä leipä – jostakin. Eipä sattunut kauppaa kohdalle, tai oli sen verran muuta …

”Muuta”? – Noh, parasta oli, että hain muksut iltapäiväksi meille. ”Muksut”-sanasta tuli autossa puhetta; kyselin, että mikä olisi heille paras ”yhteisnimitys”. Millaisilta heistä tuntuu olla, kun tulevat mummilaan? – Tovin pohdittuaan Eepi totesi, että ”sinähän oo sanonu, että me ollaan lellipentuja. Haluan olla lellipentu!” ja sitten Apsu, tosin harkittuaan, kuten hänelle on ominaista, sanoi, aika vakavana, että ollaan lapsenlapsia. Ja lellipentujaki. Se on hyvä. 🙂   Niin minustakin.

Lellipennut saivat sitten välipalaksi paitsi lämpimiä voileipiä, myös minilaskiaispullia. Nämähän on ihan mainioita pikkuherkkuja. Pågensin pienet Små Semle-pullat on ihan hyviä, varsinkin jos laittaa väliin vähän NUTELLAA! ja kermistä. Mielellään ihan ite! Mielellään – lapsenlapset, lellipennut, muksut, whatever  – olisivat täyttäneet vatsansa niillä!

Ehdittiin piirrellä, värittää, käydä pikaisesti Rajakylän kirjastossakin (You know, siellä oli kolme, KOLME!, Neropatin lukematonta päiväkirjaa!) ja jutella koulusta, hiihtämisestä, serkusta, Lapista…

Mummin elämään kuului myös ladulle pääseminen. Otsikkokuva Auranmajan tienoilta. Aamupäivällä helmikuun vaakasuora valo ei tuntunutkaan pahalta. Ilolle ja valolle on nyt tarvetta!

Kiireetön päivä on ollut. Vaikka olen aika paljon puuhastellutkin. Nimenomaan puuhastellut.

Huomenna meillä on viinikerhon maistiaiset. Valitettavasti oli monien päällekkäisyyksien vuoksi järjestettävä vasta huomenna. Siis mun/meidän huki järjestää. Ja kyllä on ollut vaikea päättää teemaa. ”Talvimaisteluksi” sen sitten nimesin. Sellaisia enimmäkseen talveen sopivia viinejä on 3 + 3 ehdolla. Julkistan ne vasta huomenna, koska meillähän maistelut on aina sokkona. Teemaa saatikka viinejä ei paljasteta etukäteen.

Menukin on aika talvinen. Ja sitäkin olen valmistellut etukäteen.

Mm. juuritaikinasämpylöiden koe-erä.

Meriläisen leipomon juuri-pakastetaikinapaketti on ollut jo kuukauden tai pari pakkasessa. Eilen otin sulamaan jääkaappiin, tänään paketin toisesta pussillisesta leivoin ensimmäisen koe-erän. Yhdstä pallurasta tulisi uusipellillinen pizzapohjaa, ja se riitti hyvin neljään sämpylään. Ehkä pikkuisen kauemmin olisi kannattanut paistaa, mutta kyllä nämä hyvälle maistuivat.

Ehkä huomiseen maisteluun kuuluu myös vähän vaalistudiota. Sattuupa sekin huomiselle. Huomenna vasta äänestämäänkin, ihan virallisesti virallisena äänestyspäivänä näin presidentin vaaleissa. Meillä kun vapaus valita myös äänestyspäivä.  Näinä aikoina vapaus valita on arvossaan. Eikä se koske vain päivää, milloin äänestää, vaan nimenomaan vapaus valita ketä äänestää.

Tässä presidentinvaalien aikana – samaan aikaan, kun on väistämättä seurattava sekä Venäjän että USAn presidentti-instituutiota, vaaleja ja vaalivapautta, on tullut mietityksi, kummastelluksi suurvaltojen kansalaisten kohtaloa ja mahdollisuutta (tai sen puutetta) valita valtionpäämiehiä.

Venäjällä, jossa EI ole vapautta valita ja jossa ollaan kaukana mistään demokraattisesta kansanvallasta, presidentti on voinut kahmia diktatorisen vallan itselleen ja aiheuttaa mittaamattoman määrän kaikkea mahdollista pahaa pyrkiessään tsaristisen ajan rajoihin ja kansan alistamiseen kuriin ja kurjuuteen.

Ja sitten Atlantin takana, jossa Amerikka on ”vapauden aatteen” lävistämä, ainakin sellaisena esiintyvä, kansa ehdoin tahdoin ja vapaasta tahdostaan on valitsemassa toistamiseen presidentiksi miehen, joka ei todellakaan ole mikään kunnioitettava, vakaa, viisas valtiomies. Surullista tässä on juuri se, että tämä kertoo amerikkalaisista aika paljon…

Toivottavasti suomalaiset äänestävät, kun kerran on vapaus ja on mahdollisuus valita. Valita viisaasti.

Aktiivisuusranneke näyttää mitä alhaisimpia lukemia.  Saa se välillä näyttääkin ihan mitä huvittaa.

Jos se kerryttäisi lukemia tai reagoisi liikkeeseen käsissä (neulominen, koneella kirjoittaminen, kuvaeditointi, perjantaisiivous, surffailu, ruoanlaitto) niin se näyttäisi aika paljon. Mutta ei näytä. Ihan sama.

Aika paikallaan siis. Takkatulen ääressä on ollut hyvä.

Suru puserossa, – mistähän sekin sanonta on tullut. Olen neulonut surua puseroon. Miettinyt surua.

Surullahan on kuulemma erilaisia vaiheita (sokki, reaktio, käsittely, hyväksyminen), – enpä ole osannut koettuja suruja ja niiden vaiheita noin lokeroida. Mutta ehkä se kauniisti melankolinen, levollinen, muisteleva surun vaihekin vielä tulee. No vielä ei ole näkyvissä.

Entäs kun sanotaan, että suru on silmissä, suru on hartioilla, suru on sielussa? Miten se suru näkyy silmistä? – Eihän se tarkoita vain kyyneleitä tai valvomisesta ja itkemisestä punaisia silmiä, väsyneitä luomia, mustia renkaita silmien ympärillä? Millaiset ihmisen silmät ovat silloin, kun niissä on suru? Ja eikös vain olekin vähän eri asia, jos joku on ”surusilmäinen”?

Entäs suru sielussa? – Onko ihminen, jolla on suru sielussa, apaattinen, voimaton, syvissä vesissä kulkeva, passiivinen, katkera, kaipaava…

Kun suru ´tuntuu sydänalassa´, niin missä se oikeasti silloin tuntuu? Sehän on oikea fyysinen tunne, ei varsinaisesti kipu, ei ainakaan kova, mutta se ei ole vain mentaalinen tunne, vaan myös kehollinen aistimus. Eino Leinolle suru on ”sylkytystä sydänalassa” …

”Ei hyvä hylätyn kauan, liikutella lieden puita. Vesi silmihin tulevi, pää käsiin tuiskahtavi, kurkussa korina käypi, sylkytys sydänalassa.”  [Eino Leino, ”Tuijotin tulehen kauan”]

”Sylkytys” kuulostaa kyllä rytmihäiriöltä tai lisälyöntisyydeltä. Mutta ainakin minulle suru sydänalassa on eri kuin rytmihäiriö-tuntemus. Huolikin voi olla sydänalassa, eikö vaan? Mitäs muita tuntemuksia siellä voi olla?

Joku syö suruunsa, joku juo suruunsa. Kiukkuun ja ahdistukseen voi kyllä syödä, ja lohtupulla on tarpeen usein, mutta mutta… On kyllä ollut sellaisia vaiheita elämässä, että on tullut syötyä ihan vaan hillittömään, pitkäaikaiseen väsymykseen, ja juominen kuuluu kyllä enemmän iloon ja juhlaan kuin suruun, joten surun kanssa näillä ei ainakaan omakohtaisesti ole juuri tekemistä.

Siten olen ajatellut, että suru on elettävä, – ennemmin tai myöhemmin. Aattelen niin, että antaa sen surun olla. Että sen kanssa on vaan elettävä. Vähän sellainen ajatus, että se kuluu ajan kanssa pois; itku huuhtelee, juttelu murentaa, lopulta hyvät muistot tukehduttavat koko ison ikävän.

Huono ajokeli.

Mutta vasta iltapäivällä ja illalla.

Aamupäivän hiihtolenkillä myräkkä ei vielä haitannut hiihtelyä.

Tänään on jo kaksi vuotta äidin kuolemasta.

Tai oikeastaan vasta. Tuntuu paljon kaukaisemmalta.

Kuinka moni asia onkaan sen jälkeen muuttunut.

Tänään postaukseen vain pari reseptiä. Keskitalven muutama hyvä juttu ruokapöytään.

On sisilialaisten (tarocco)veriappelsiinien aika. Syön niitä ainakin pari päivässä. Loppuviikosta tein niistä rahkajälkkärin. Ihan perinteinen hedelmärahkajutska, mutta koska olin yhden appelsiinin siivuttanut kuivumaan koristeiksi, niin teinpä sitten arjen iloksi (ja kuvattavaksi) tämmöiset vähän fiinimmät serviisit.

Muita veriappelsiinin käyttövinkkejä on ainakin yhdessä vanhassa postauksessa: veriappelsiinilohi. Samassa postauksessa gnocchivuoka, pasta carbonara ja koronapasta – kelpo talviruokia nekin. Nopeita ja edullisia.

Uusi kokeilu, joka pääsi meillä jatkoon, on Satu Silvon jossain haastattelussaan luovuttama omena-sipulisalaatti -ohje. Tämä salaatti oli kuulemma hänen, jo ovensa sulkeneen, ravintolan lounasbuffan suosituimpia juttuja. Ei ihme.

Sopii mausteisen liharuoan, vaikka lihapullien, oheen oikein hyvin. Tai vaikka tuoreen ruisrevityn kanssa kevyeksi lounaaksi.

Ja kestää ainakin yhden yön yli ihan hyvin. Tein meille perjantaina, ja eilen vielä pikkuisen oli tarjolla maisteltavana: sai myös Juniorilta ja Miniältä hyväksyvää mumimaa… Värkkäilin reseptille tuollaisen korttikuvan. Kun ei ole tähdellisempääkään tekemistä, niin opettelinpa tuollaista. Klikkaa reseptikorttia ja se aukeaa kuvaksi, jonka voi tallentaa puhelimen galleriaan ja tietokoneen kansioihin.

Tänään melkein elokuvallisesti vuosikymmeniä virtasi muistoissa; hetkiä, tuokioita, sanoja ja yhteisiä kokemuksia.

Aika levollisesti päivä lipui, toki välillä niin kyynelsilmin, etten mitään muuta kuin menneitä mielikuvia nähnyt. Niin paljon hyviä yhteisiä muistoja… kaikkialta: Jäämereltä Kataloniaan, Koivurannasta Arezzoon, Petrellistä Roomaan, Hangasojalta Kyröön, yliopistolta kotiin … Muistoja arjesta enimmäkseen juhlaan tai ainakin lomiin. Hyviä muistoja, –  ehkä juuri siksi suru niin syvä ja suuri.

Mutta sitten vielä toinenkin humplahdus, uusi huoli.

Mutta muistoista tähän päivään toivat, melkein repivät, pari pientä. Onneksi olivat muksut isällään ja tänään mummilaan tulossa syömään – sain siitä koko päiväksi tekemistä, mikä esti rypemästä kovin syvissä vesissä.

Onneksi Juniori et al. tulivat, aikuisten myötähalit lämmittivät, ja pienten läsnäolon ´vaatimus´ (”mummi, kerro Tervahovista” 🙂 )  lohduttivat.

Ja hyvä ruoka, — tiedättehän:  blinipäivällinen ja Nutella-laskiaispullat!

Hyvä ystävä on tänään nukkunut pois.

Ei ihan yllättäen, mutta liian nopeasti, liian aikaisin.
On niin ikävä, –  vaikka juuri äsken tavattiinkin.
Vuosikin vielä yhdessä vaihdettiin,
niin kuin monet kerrat ennenkin.

Ei ole sanoja. Mutta suru on.

Päivä kulunut paljolti koneella. Kuvapaketti onkin nyt valmis ja sillä hyvä.

Keskeytinkin homman sentään välillä: oli tarve tehdä lohtupullaa, ja sapuskankin kokkailin (broilerin jauhelihapihvit pitkästä aikaa. Edelleen voin suositella).

Uloskin oli päästävä, tai siis ajattelin, että voisi tehdä hyvää vähän ulkoillakin. Ajattelin niin, koska on tässä mennyt monta päivää sisällä. Ajelin Tuiraan, ja siitä sitten jokirantaan ja kohti Ainolaa.

Mutta sepä ei sitten ollutkaan mikään loisto idea: oli ihan hirmu viheliäinen, pistävä tuuli. Pakkasta ei enää kahtakymmentäkään, mutta itätuuli! Puolen tunnin ja muutaman kuvan jälkeen palasin autolle ja huristelin kotiin. Ei oo pakko ulkoilla!

Ja lehti vielä puussa! Tämän talven kummallinen ilmiö. Oikeastaan ihan kauniskin.

Tänään jotenkin levoton päivä.

Kovin vähän aikaansaannoksia. Tai ehkä sittenkin paljon ”aloituksia”, mutta siinä kaikki. Mutta ei edes tajunnanvirtaa postailtavaksi. Ajatuksia paljon, mutta eipä niistä kirjoiteltavaa.

~~~~~~~~~~~~~~

Eilisen kyselyn tuloksia katselin: vastaajia oli yhteensä 22 (vielä saa toki vastata, minua tämä kiinnostaa).

Vain kolme vastanneista oli kaltaisiani siinä, että kipu tai muun fyysisen tuntemuksen voi aistia myös värinä.  Minusta on aika yllättävää (sekin), että neljänneksellä ei ole mitään väriajatuksia liittyen kalenterikuukausiin tai vuodenaikoihin. Onkohan tämä ikä- tai sukupuolikysymys? – Ehkäpä. Varmaankin psykologiassa (vai biologiassa?) on tehty tutkimuksiakin näistä asioista. Josko löytyisi joku popularisoitu artikkeli aiheesta.

Tähän pikku taulukkoon laskin prosentit.

Värikylläistä elämää tänäänkin. Huomenna ehkä osaan sanoittaakin sitä.

Minulla kuukausilla on värit. Huhtikuu on keltainen, joulukuu punainen, heinäkuu keskivihreä. Kuukauden värit määräytyvät  osin luonnon/taivaan sinisyyden mukaan, osin vuotuisjuhlien mukaan. Noin karkeasti ottaen noin.

Usein en tätä värikoodausta tule ajatelleeksi, mutta kun olen tässä vuoden vaihtuessa muisti-kalenteri-bujokirjaani tälle vuodelle koonnut, koristellut, kalenterisivuja raapustellut, washiteippejä sivuille laitellut, on tämä taas tullut esille.

Samoin Oulu- ja Saariselkä-kalentereita tehdessä taustavärejä valitessa tämä juttu on ollut mielessä. Esimerkiksi tämän postauksen artikkelikuva on parin vuoden takainen otos, joka on ollut kalenterikuvanikin (Piispanojan taukotuvalta), on aivan tammikuun värinen, siis sini-harmaa.

Tein pikaisesti Excelissä tällaisen viitteellisen väriliuskan selventääkseni tätä ajatteluani.

Miten sinä? Onko sinun kuukausillasi värit? Ovatko värit yhtään samansuuntaisia kuin minulla? Onko viikonpäivilläkin värinsä?

Minulle myös fyysinen tuntemus on joskus väri. Esimerkiksi ”tunnen” kivun joskus violettina. Mitä tummempi violetti, sitä kovemmin sattuu. Tästä oli kerran hierojani kanssa puhetta: taas kerran olkapäätäni hieroessaan hän sanoi, että sano sitten, kun tuntuu ”liian kipeältä”. Kun kerroin hänelle tästä ”violetista kivusta”, hän totesi asiakkaissaan olevan muitakin, joille kivulla on väri, yleensä kuulemma punainen tai musta. Minulle vastikään toistamiseen koettu vyöruusun hermosärky oli punaista, liki tulista. Hammassäryllä, joista pahimmat ovat nekin olleet kolmoishermosärkyä, on syvään violettiin menevä väri.

Mieliala on joskus musta. Vai onko? – Minulle mielialoissa on hyvin harvoin värejä. Kun on oikein paha ja/tai ahdistunut olo, kaikki vain näyttää harmaalta tai ei miltään, mutta se tunne ei ole värillinen. Helpotuksen väriksi koen keltaisen, ja oikein ison, pulppuavan ilon miellän melkein häikäisevän valkoiseksi. Joskus.

Mitenkäs värit sinun maailmassasi? Kerrohan kommenteissa ja /tai klikkaile ainakin kyselyyn vastauksia. Olisi mukava kuulla, miten muut värien kanssa elelevät.

Koskapa tämä postauksen teko venyi näin pitkälle, en sittenkään tee aikomaani kyselyä. Huomenna sitten. …

Päivässä on ollut hopusti hommaa, koneelle en ole juuri ehtinyt.

Siivousta, asioita, kirjastoa – viihdyinkin aika kauan, lankojen ostoa [taasko itselle neule? – kyllä, neulominen on mukavaa, halpaa, terapeuttista. Kukaan lähipiirissä ei tietääkseni tarvi islantilaisneuletta, joten mikseipä itselle pääsiäiseksi?], hiihtoa, peruna-purjokeittoa ja leipää Napolin salamin (että on hyvää!!!) kera.

Ja illansuussa Aleksinkulmassa. Tiedättehän paikan, jossa järjestetään oululaisten eläkeläisten kaikenmoisia kerho-, yms. tapahtumia. Siellä sitten minäkin. Auts.

Ja kovasti houkuteltiin myös muihin touhuihin, aktiviteetteihin, luottamustoimiin… En lupautunut. Siitä olen erinomaisen iloinen.

Osaan jo sanoa ei, eikä tämä taito ole vaatinut kuin puolenvuosisadan ja kymmenien epäonnistumisten kokemuksen. Mutta nyt ei: en ala rotissöörien voudiksi, en viininystävien puheenjohtajaksi, en sihteeriksi. En ala millekkään. En millekään ylimääräiselle. Monessa olen ollut, en enää ala.

Mutta olipa tänäänkin mukava kun luottamusta osoitettiin, kun kysyttiin, kun sain olla ´vain ´ aktiivijäsen ja koettaa pukata nuoria toimintaan.

Huomennakin on ainoa ´must´ miettiä lähteäkö metsään, josta on lumet tippuneet puista. Kehitelläkö uusi arkiruoka? Neuloako koko päivä. Tämmöistä se on nykyisin. Tai ainakin huomenna.

Lukukauden alku.

Vähän siltä on tuntunut tänään, sillä olen täytellyt omaa kalenteriani, suunnitellut projekteja, tekemisiä, (mökki)reissuja, jopa selaillut täydennyskoulutuksia, kansalaisopiston tarjontaa ja tilaillut uusia neuleohjeita, ostanut yhden kuvankäsittelyn verkkokurssin, etsiskellyt Helmet-haasteeseen sopivaa luettavaa/kuunneltavaa.

Tehnyt itselleni HOPSia. 😀  Niitähän minä Suomen ja Skandinavian historian opiskelijoiden(i) kanssa tein pari vuosikymmentä. Henkilökohtainen opintosuunnitelma (= HOPS) taitaa olla vähän turhan juhlallinen nimi näille omille aikeille ja puuhilleni tänään. Jokatapauksessa kaikkea tällaisia olen pohdiskellut, etsiskellyt, suunnitellut.

Ja sitten käynyt eka kertaa tälle talvelle Auranmajalta lähtevillä laduilla. Näin huolimatta siitä, että pakkasta oli kuitenkin vielä – 17 C. Eihän se pakkasessa luisto parasta ole ja käsiä palelee, mutta keskipäivällä oli ihan kimmeltävää, kirkasta, aurinkoista, melkein helmikuisen kristallista. Ei todellakaan haitoksi asti muita hiihtäjä, – olisinkohan kympin lenkillä nähnyt korkeintaan 10 sivakoijaa.

Tänään ei siis vielä mitään kiirettä. 🙂 Ei mihinkään, ei minkään asian kanssa.