Niitä näitä

Aamupäivällä pitkästä aikaa kuvausprojektivalmistuelua, puheluita ja posteja, – ja pyörälenkkini tein siten, että kävin katselemassa kuvauslokaatiot valmiiksi: Nallikarin kautta Kempeleeseen.

Kempeleessä kävin myös kotiseutumuseon pihalla: nyt itselläni on vanhojen hirsitalojen tarve, tai siis tarvitsen niistä kuvia, kun on mielessä tehdä ”taulu”. Jonkinlainen…

Ja iltapäivällä lähdettiin toisellekin ”kotiseuturetkelle”. Minulla on ollut Oulun kaupungin alueella olevien taideroskisten kesä, ja ymmärtääkseni olen kaikki kohteet käynyt katsomassa, vain Yli-Ii ja Ylikiimingin roskikset ovat olleet pyörälenkkieni ulottumattomissa. Tänään Pehtoori lähti kuvausassistentiksi tai paremminki kaveriksi ja kuskiksi: ja roskikset on nyt löydetty ja kuvattu. Teen huomenna niistä ”loppuraportin”.

Ylikiimingistä löytyi myös Mäntyharjun aittarivi ja kirkkomaan vierestä vanha, kaunis hirsirakennus. Missä käytössä lienee ollut?

Yli-Iistä jatkettiin Iijokivarren rantatietä kohti Jakkukylää, ja sen nähtävyyttä: Jakkukylän riippusilta! Se on Pohjois-Euroopan pisin (250 m) kevyenliikenteen riippusilta. Iijoki oli täysin tyven, ukkosrintama nousi ja teki maiseman dramaattiseksi.

Se miksi, milloin ja millaiseksi verraten uusi silta on rakennettu, kerrotaan perinpohjin nettisivulla.

Sillan kupeessa on pieni uimaranta (ks. otsikkokuva) ja koulun pihassa kesäkahvila, josta tuli huumaava vohveleiden tuoksu…

Jakkukylä on nelostieltä Yli-Iihin vievän tien puolivälissä, ja se kulkee läpi kauniiden maisemien leveän Iijoen rantoja seuraten. Tien varrella on poikkeuksellisen hyvin, ainakin pohjoispohjalaisittain poikkeuksellisen hyvin, hoidettuja pihapiirejä ja kauniisti maalattuja vanhoja rakennuksia.

Matka Iistä Ouluun oltiin oikein kunnon rankkasateessa: motarillakin nopeudet putosivat kuuten-seitsemään kymppiin. Mutta eipä meillä kiire.  Mukava retki oli tuo.

Tänään, tässä kuussa, tänä vuonna on tuntunut, että minuutit ovat väljiä, niissä ”ei ole mitään”, tunnit kestävät ´jonkin ajan´. Ajassa ei ole intensiivistä elämistä, tekemistä, tuntemista, taukoa. Aika kuluu, ja toisaalta ei kulu. Sitten taas yhtäkkiä: ”Ja äkkiä on ilta”.

Noh, ei mitään niin dramaattista tai surullista kuin Salvatore Quasimodon runossa:

“Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.”

Enemmänkin vain toteamus: ajan kulumisen luonne, vauhti ja rytmi ovat muuttuneet. Juuri ja juuri ehdin huomata uuden päivän alkaneen, ja sitten se on jo mennyt: on jo ilta.

Ajattelen, että on kyse siitä, ettei ajalla ja sen kulumisella ole enää juurikaan merkitystä tai tavoitetta. Se vain kulkee… Enkä minä aina pysy perässä, en edes halua. Toisaalta, ei tämä ole oikein hyväkään asia.

Mutta kesäpyhästä on nautittu, suunnilleen mitään tekemättä.

Kotipihan lämmössä ja pyöräteillä, ruokapöydässä ja pienten puuhien parissa. Siinä kaikki.

Ja tätähän se on täälläkin kuunneltava – meidän nuorempi nuoripari on parhaillaanStadionilla livenä nauttimassa.

Rokki soi ja helle hellii!

Oulussa on Qstock-viikonloppu. Ei vaikuta meidän elämäämme muuten kuin että välillä jumputus kantaa Toppilan rantoja pitkin tänne asti. Ja että kaupungissa oli jo keskipäivällä paljon nuoria liikkeellä.

Minäkin olin joukossa. Pyörällä ja kävellen, pikkuisia ostoksia yhdessä sun toisessa kaupassa.

Sitten nopeasti kotipihalle. Kukat tarvitsevat kymmeniä litroja vettä. Mutta ei minua haittaa. Ei helle ole tainnut koskaan haitata.

Pieniä toveja koneella; ensi viikon juttuja ja toissapäiväisiä kuvia.

Kovin vähän mitään muuta kuin kesää yllin kyllin.

Näin heinäkuun 2024 lopulla tapahtunutta….

Pääsiäisretriittini jäi tänä(kin) vuonna pitämättä ja kotimaan Grand Tour  (1 – 5 vrk), jollainen monena kesänä on tehty, ei tänä vuonna edennyt aiottua ja/tai suunnittelua pidemmälle, mutta ja siksi:  minä halusin kuitenkin  jonnekin. Vaikka sitten yksikseni.

1990-luvun lopulla ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana kävin yksikseni Helsingissä useammankin kerran vuodessa (ja lisäksi kerran vuodessa opiskelijaekskursion opena). Vaikka noilla reissuilla olin päivät pitkät, pitkät päivät arkistoissa tai kirjastoissa, joskus seminaareissa tai konferensseissa, niin silti olin reissuissa yksin. Eikä minulla ollut mitään yksin reissaamista vastaan. Päinvastoin.

Tarvitsen sellaista joskus. Yksinoloa. Nykyisessä elämäntilanteessa yksinoloa on vähän. Yleensä vain lenkillä, hiihtäen, kävellen tai pyöräillen pari tuntia päivässä, siinä kaikki. Mutta ei se ole ihan sama, mitä joskus toivon ja tarvitsen.

Pelkkä Haaparannan reissu tai  pyöräily Liminkaan, tai vaikka Iihin, eivät tunnu riittävän, Järvenpäähänkään ei kannata lähteä, koska Emmiliinin poppoo on edelleen Hangasojalla, joten…  Viime viikolla tarkistin Finnair Plus -pistesaldoni ja Scandic-hotellien jäsenyyspisteet ja niitä oli riittävästi eestakaiseen lentoon ja yöpymiseen Helsingissä.

Täällä olen.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Lentopalkintolennot ovat usein vähän ”vaikeaan” aikaan, mutta nyt minulle sopi tämmöinenkin hyvin. Reilu vuorokausi yksin oloa piipahtaen kesäisessä Helsingissä.

Puolineljän lento lähti vähän etuajassa, ja kirjauduin Grand Centraliin jo viiden aikoihin.

Aika paljon olen yhden Helsingin vuorokauden osalle toivonut ehtiväni, tänään kävelyä Espan puistossa ja tietysti Kauppatorin rannassa, meren lähellä. Lämmintä  ja paljon meitä maalaisia …  Samalla piipahdin Kapteenskassa,  Kämpin putiikeissa ja tietysti Stockalla ja Akateemisessa.

Jo kotona päätin: yhden hengen illallispaikka olkoon Bistro Bardon (Kluuvikadulla). Ranskalaisen keittiön klassikkoruokaa… Olin seitsemän aikaan Bistron terassilla pienessä jonossa kyselemässä ”olisiko yhdelle pöytää?” Vähän hassulle sellainen tuntui, mutta rohkeasti annoin ohjata itseni ulkoterassin pöytään.

Ja ”Skagen Bardonin tapaan” oli mahdottoman hyvä, ravut tuoreita, ei mitään sitkeitä, pieniä pakasterapuja, muikun mätiä oli tarpeeksi, uppomuna juuri oikeanlainen ja briossinen leipä aika täydellinen. Lasillinen Loiren cremantia sen oheen ja lopuksi espresso. Ja mukava, tärkeilemätön tarjoilija.

Olin tyytyväinen. Ja ”viihdykettä” sain naapuripöydästä, jossa kaksi ikäistäni naista keskustelivat lapsistaan ja lastenlapsistaan, kehuskelivat kilpaa näitä toiselleen, samoin kuin omaan varallisuuttaan. Huoh!

Nyt olen tutussa hotellissa, viileässä huoneessa, huomista odotelleen. Järnefelt ja ehkä Cajsa heti aamupäivällä.

Kuvia on, liittelen niitä kotosalla.

(Artikkelikuva aamun pyörälenkin satoa.)

Mistä on Tuulestatemmatun tämä kesä tehty?

• Pyöräilystä
• Kokkailuista
• Roskisten etsimisestä
• Kukista 
• Kirjoista
  
• La Promesasta ja kutomisesta
• ”Vieraista” = perhe ja ystävät ruokapöydässä
• Alkukesään kuuluivat myös mökkipäivät

Ainakin jos blogipostauksia rullailee taaksepäin niin pyöräilyä ja ruokaa on riittänyt. Ja sitähän se on ollut tänäänkin.

Vaikka on maanantai, niin ainakin yksi museo oli auki: ajelin Turkansaareen. Helteisen maanantai lenkillä kävin siellä tovin istuskelemassa ja limpparin nauttimassa. Lippuluukulla Museokortti-äppia näyttäessäni nuori, todella nuori mies ranneketta ranteeseeni laittaessa kysyi ”Onko paikka ennestään tuttu, tarvitsetko alueen kartan?” – Totesin että ”on tuttu, minut on vihitty täällä”.  Pojalta lipsahti ”OHO” ja olisittepa nähneet ilmeen. 😮

Tänään en kuvaillut kukkia, vaan peltoja. Vehnäpeltoja on harvoin sattunut pyöräretkillä kohdalle…

Vehnää oli myös lautasella. Vastoin tapojamme menimme syömään Oulun torille. Kauppaan lähtemisen ja ruoan tekemisen sijaan päätin, että pyöräillään torille syömään. Siellä kun on muutaman kesän ollut toriravintola, jonka pizzoja on kuultu kehuttavan. Kalevassa on siitä pitkä ja perusteellinen artikkelikin.

Kippari Pizza on vähän poikkeava torinrannan kala-paella-aasialaisista ruokapaikoista sikälikin, että se ei ole muoviteltta, vaan isojen varjoen alla aika mukava nurkkaus ihan teatteria vastapäätä. Ja siellä on oikeat lautaset ja aterimet, ei kerniliinoja eikä plastiikkaikkunoita.

Ja pizzat: ne on hapanjuuritaikinaan leivottuja ja useissa on savustettuja lihoja.

Me valitsimme tällaiset:

Savuhärkä 17,90 €

Hollandaise-kastiketta, savuhärkää, pekonia, karamellisoitua sipulia ja aiolia.

Herkkutatti 17,50 €

Ranskankermaa, chili-valkosipulimarinoituja herkkutatteja, karamellisoitua sipulia, tuoretta timjamia ja mustapippuria.

Molemmat olivat ”biancoja”,  ei tomaattikastiketta. Minun tattipizzassa karamellisoitu sipuli oli makuuni turhan makeaa, mutta muuten ”Molto bene”  pohja ohut ja rapea ja siinä oli makua. Mennään toistekin.

Ja huomenna minä lähden tapaamaan Järnefeltia, koska meillä jäi viimeksi juttu vähän kesken, aion mennä myös merenrantaan Ursulan luo Toast Skagenille, Kapteenskaakin varmasti ehdin heipata ja ties mitä keksinkään.

Helle hellii. Että minä tykkään kun on kunnolla lämmintä ja aurinkoa. Ei näitä tällaisia päiviä näillä korkeuksilla ole liikaa ollut.

Tänään jo hyvissä ajoin tien päällä. Ja vihdoin – vähän liian myöhään – kamerassa mukana teleobjektiivi: tänä vuonna on Oulujoen varrella ollut poikkeuksellisen paljon ulpukoita, kilometrien mittaisesti Erkkolan sillalta Poikkimaantien sillalle. Nyt kukinta jo vähän ohi, kukkia enää muutamia, mutta silti. Silti tykkään niistä. Taas yksi keltainen kukka, josta pidän, vaikka en keltaisista kukista pidäkään. 😀  Ehkä on täsmennettävä, että luonnonkukissa (kullero, unikko, ulpukka, auringonkukkakin) keltainen on ok, mutta ei leikkokukissa (ruusu, narsissi, gerbera…). Noh, ihan sama. Yhtä kaikki: kaupunkiluontokin on nyt hyvin kaunis.

Ajelin Valkeisjärvelle (Valkiaisjärvi),  jossa aamukymmeneltä oli lapsiperheitä uimassa jo vaikka kuinka paljon. Minulla ei uikkareita mukana, mutta ehkä loppuviikosta minäkin sinne uimaan!

Hiukkavaaran kautta (kierrellen) kotiin. ”Uusi Hiukkavaara” on kyllä metkan näköistä aluetta: melkein kuin olisi jossain Norjassa, Hollannissa tai jossain … Puutalorakentaminen on ihan uudenlaista. Ja värien käyttö sallittua!

Kotiuduttuani hain Eepin kaveriksi, ja lähdettiin käymään keramiikkapuodissa: Ceramica e Arte Kalsa

Eihän lasta tietenkään mitkään terrakottaruukut kiinnostaneet, mutta kun kerroin, että siellä on kanoja, joita ehkä saa ruokkiakin, niin tietysti sain kaverin mukaan. Ja saihan Eepi kaikki viisi kanaa ruokkiakin!

Että tämä pieni on eläinrakas!

Tälläkin kertaa ostin ruukkuja, yhden ison ja yhden pienen yrttiruukun. Ehkäpä ne matkaavat mökille…

Aurinkoa, ukkosta, sumusadetta, kesätuulta, synkkää merenrantaa, leppoisaa kotipihan kesäillan lämpöä, jylinää jossain kaakon suunnalla. Suunnilleen kaikki kesäsään ilmenemismuodot on tänään havaittu, yhden päivän aikana sääkarttojen kaikki merkit ”livenä” .

Aamupäivällä löysin reilun tunnin sateettoman välämän, jossa kävin sykkelöimässä, aika nihkeässä säässä. Samaan aikaan toisaalla: Pehtoori koetti Gigantin kodinkoneasentajan kanssa saada uuden tiskikoneen asennetuksi.

Meidän La Festa – ympärivuotinen ”kesäkeittiö” – on 16 vuotta vanha, ja niin oli viime viikonloppuna hajonnut tiskikonekin. Korjaaja kävi alkuviikosta ja totesi sen korjaamisen olevan mahdotonta, tai ainakin hyvin kallista, joten päätimme, että ”on kai se hankittava uus, eihän ne määräänsä kauempaa kestä, ja ei kai ne tiskikoneet nyt niin hirveitä maksa?”

– Maksaa ne, ainakin jos haluaa vähänkään luotettavamman oloisen! Totesimme, että siinä meni talven Madeiran matka! Uusi kone luvattiin jo keskiviikolle, mikä oli hyvä asia, koska olihan meillä eiliselle torstaille tiedossa ruokavieraita ja siten paljon tiskattavaa,… Asentaja ja kone tulivatkin ajoissa. Ainoa vaan, että uusi kone oli aika lailla ruttaantunut – ”toimitusvaurio”. Siis ei muuta kuin uusi tilaukseen, ja eilinen pärjättiin kyllä ilman konettakin. Tänään sitten uusi yritys, mutta eipä se uusi sitten mahtunutkaan entisen koloon. Pehtoori  piikkasi laattalattiaa ja siivosi jälkiä aamupäivän ja iltapäivällä asentaja tuli uudelleen.

Nyt on tiskaushuolet taas vähäksi aikaa hoideltu. Tämähän koskee nimenomaan Pehtoorin huolien vähentämistä: hänhän se meillä nykyisin useimmiten huolehtii tiskit. Minä suunnittelen ja teen sapuskat, arkeen ja juhlaan, ja mies korjaa jäljet. Tällaiseksi meillä on työnjako viimeisen parinkymmenen vuoden aikana hioutunut, – toki rajanveto on välillä häilyvä. Molemmat voivat välillä olla toistensa ”tontilla”.

Eilisessä menussa on uusiakin juttuja, mm. fenkoli-pecorinosalaatti, joka oli tänään toisena päivänä vielä parempaa kuin eilen, palaa niihin joku päivä. Ja toisen kerran tehtyäni on olen vakuuttunut, että Tiramisu Limoncello tulee jäämään meidän kesäruokarepertuaariin.

Eilinen versio oli vielä parempi kuin muutaman viikon takainen, josta puuttui pistaasipähkinärouhe. Eilisessä se oli, ja antoi purutuntumaa ja makua. Siis kannattaa käyttää niitä.

Koska eilen valvottiin pitkälle (noin vartin) yli puolenyön, mikä on hyvin harvinaista meille, on nyt kahdeksan aikaan jo väsy. Tämmöistä tämä vanhojen juhliminen on.

Juuri lähtivät ystävät.

Paljon puhuttavaa, muisteltavaa, paljon ystävyyttä, kyyneleitäkin, naurua ja toiveita tuleviin päiviin.

Ja hyvää ruokaakin.

Kesäfiilis. Tänään on Oulussa ollut oikea kaunis, lämmin, melkein helteinen kesäpäivä. Aamulenkille ei mitään pitkähihasta tarvinnut, ei edes pahasti tuullut. Täyteläistä vihreää. En ole onko ´vihanta´oikea sana, mutta se tuli mieleen monta kertaa. Ja kesä.

Kesäfiilikseen kuuluu myös viili. Syön sitä nykyisin hyvin harvoin, mutta tänään oli kesäviilin aika. Ja se toi muistoja, oikeastaan aika ikäviä muistoja, hyökynä. Niistä muistoista on jo 35 vuotta!

Mutta viiliin liittyy myös hyviä muistoja. Lapsuusmuistoissakin viilillä on sijansa.

Perheellämme oli Kiimingin Nurmijärvellä mökki, jonne minä, veljeni ja äiti, sekä usein myös kotiapulainen, muutimme kesäisin ainakin muutamaksi viikoksi, isä tuli kaupungista viikonloppuisin mökille. Olin silloin alle kouluikäinen, ja mökkipäivistä on paljonkin ihan eläviä muistikuvia.

Tykkäsin ihan hirmu paljon olla siellä. Sain uida, onkia, minulla oli leikkimökki, jossa oli kirjoja (en osannut vielä lukea, mutta kirjoja kuitenkin), sain käydä apulaisen kanssa hakemassa läheisestä Järvelän talosta maitoa ja munia. Lehmät kyllä pelottivat tosi paljon. Käytiin marjassa, sadepäivinä pelattiin Mustaa-Pekkaa. Joskus mukanamme oli myös ystäväni Ookku, joka asui silloin tästä meidän nykyisestä kodistamme muutaman sadan metrin päässä.

Ja mökillä kävi varsinkin äidin sukulaisia, – ja Perniön pappa.

Kuvassa verkoilta tai katiskalta tultua savustellaan saalista. Oikealla puolellani ovat Järvelän isäntä, isäni mökkilookissaan ja pappa, josta muistan paremmin isot kädet kuin solmion ja valkoisen paidan.

Yllä oleva kuva on eri illalta, mutta sama kesä. Mökki oli kai toista kesää olemassa? Laituri ei ole tässä vaiheessa vielä ihan viimeistelty? Siis 1962? Arvelen, että tämä on 4-vuotiskesästäni. Joka tapauksessa olin isompi kuin  suuri hauki, joka on kai katiskasta vastikään nostettu. Se oli aina mukavaa ja jännää puuhaa. Isä ja äidin vanhin sisar ovat mukana riemussani.

Mutta siis, mökkiin liittyy myös viili. Siellä äiti teki itse viiliä, ei – ei ainakaan muistaakseni – koskaan kaupungissa. Ja jo silloin söin viiliä kanelin ja sokerin kanssa. Ilman niitä en sen jälkeenkään ole viiliin koskenut. Mutta joka tapauksessa, mökin muistot iltapalasta viilikupin äärellä, ovat mukavia.

Voikukkia, puna- ja valkoapiloita ihan pelloiksi asti, lemmikkejä muiden alla piilossa, mesiangorvoja ja vielä enemmän koiranputkia, joiden pitsimäisestä kukinnasta teiden varsilla pidän paljon, niittyleinikkejä, kissankelloja, ohdakkeita, ketoneilikoita, peurankelloja, siankärsämöitä, horsmia, ojakärsämöitä, niittyleinikkejä,  voikukkia ja jo puhalluskukkiakin. Ja lemmikkejä. Niiden sini on mieluinen, kukka kaunis. Pyykkärin rannassa lumpeenkukkiakin. Rentukan jo hiipuneet.

[Kiitos, Google Lens tunnistusavusta!💚]

Kaikki kukkii yhtäaikaa. On vasta kesäkuun viimeinen, ja nyt jo kaikki kukassa. Kaikki nuo tänään muutaman tunnin pyörälenkillä. Ja paljon jätin kuvaamatta.

Kotipihalla ensimmäiset pionit kukassa, – ja nehän on jo pian ohi. Tänä vuonna kesällä on kiirus, hoppu. Mielelläni nauttisin vähän verkkaisemmasta vauhdista, – nyt kun kerran on paljon aikaakin.

Minulla oli uikkaritkin pyörän satulalaukussa, josko olisi Valkeisjärvelle polkenut uimaan, mutta oli kuitenkin sen verran vilpoista, etten sittenkään.

Ketunleipä eli käenkaali  – aika metka synonyymi suuntaan jos toiseenkin. Milloin ja miksi nuo nimitykset ovat syntyneet. Käki ja kettu, toiselle leipä, toiselle kaali. Tätähän ei täällä Pohjois-Pohjanmaalla juuri tapaa, eilen illalla kyläpaikan hulppeassa puutarhassa tätäkin ihastelin. Saisinkohan minäkin kasvamaan meidän takapihalla?

Samaisesta pihapiiristä on meidän pensaisen juurille parikymmentä vuotta sitten tuotu valkovuokkoja, ja nehän voivat oikeinkin hyvin. Ketunleivästä olisi iloa ruokapöydässä, salaateissa ainakin, ja sen kukat olisivat erinomaisen hyviä koristeita annoksiin (ks. läh.). Pitäisiköhän ottaa oikein asiaksi koettaa, josko saisin ”viljelykseen”?

Tänä kesänä minun yrttiviljelykseni ovat kovin vaatimattomat. Takapihan kaivonrenkaisiin en ole istuttanut mitään: siellä kasvaa monivuotisena raparperia ja lipstikkaa (se on jo valtava pensas), rucolaa ja valkosipulia sekä persiljaa, eikä nyt mitään muuta.

Mutta ostin jo toukokuussa Bauhausista (ilmeisesti mansikoille tarkoitetun) ruukun, ja siinä on nyt salviaa, timjamia, basilikaa, rosmariinia. Tuossa pysyy kosteus hyvin, ja ruukku on helposti päältä kasteltava.

Ja ”pyöräkorissa” on narupunosruukku, jossa säilytän kaupasta ostettuja yrttikimppuja: basilikaa, tilliä, minttua, lehtipersiljaa, korianteria, ruohosipulia, – milloin mitäkin. Ne pärjäävät runsaassa vedessä ja ulkoilmassa paljon paremmin kuin sisällä pimeässä. Tuosta on hyvä käydä napsaisemassa tarvitsemansa.

Tänään Pehtoorin nimpparisapuskalle tarvitsin ruohosipulia, tilliä ja lehtipersiljaa – smetanakastike sankarin savustamalle siialle. Teimme (keskiviikkoillan savustus- ja grillausoppien innostama) myös savuscampeja. Minä marinoin ja Pehtoori savusti. Tulos oli syötävä, mutta ei vielä ihan moitteeton.

Koska ukkosen uhka oli jo aamupäivällä, olin heti kahdeksan jälkeen pyörän kanssa Kuivasjärvellä, Pyykösjärvellä, Puokkarilla — lyhyen etäisyyden päästä kotoa siltä varalta että ukkonen uhkaisi kastella.

Ei ehtinyt, ja minä sain tämän päivän  kilometrit mittariin hyvissä ajoin. Aika pahasti olen kyllä  jäljessä tämän kauden tavoitekilometreistä, mutta enpä isommasti stressaa. Enää puuttuu 2139 km, – 1111 km on vasta poljettuna. Lokakuun alkupuolella pitäisi olla vielä reilut 2000 km lisää – noh, ehkä on, ehkä ei.

Sade ja ukkonenkin tulivat puolenpäivän aikoihin; oivallinen tilaisuus Festan siivoukseen ja muiden kotitöiden tekoon.

Paluu arkeen.

Rästissä, vuorossa, tekemättä, aiottuna on ollut kaikenlaista. Tänään sitten juhannuksen ja juhannusvieraiden jäljiltä siivoilua, kaiken asettelua paikalleen, pihakukat ja pyykit, kuvaussuunnitelman laatiminen, sähköposteja, tapaamisten sopimisia, kesäkuussa kovin vajaaksi jääneiden pyöräkilometrien kerryttäminen pitkällä lenkillä (melkein 50 km!), jääkaapin tyhjennysruokaa, kalenterointia. Ja puheluita. Ihan tavattoman vähän olen nykyisin puhelimessa; äidin mentyä ei ole juuri enää ollut mitään puheluja vaativia juttuja, ei hoidettavia asioita. Mutta tänään sitten Muistikuvia-juttuja.

Ja sitten vihdoin loputkin yo-kuvaukset editoinnin alle. Koskaan lyhyellä valokuvaajan ”urallani” en ole näin kauaa pantannut kuvien toimittamista. Mutta tämä oli tiedossa myös kuvat tilanneilla. Ja huomiseksi ei jäänyt enää juuri mitään.

Rästipostauksiin en vielä ole ehtinyt paneutua, mutta eiköhän tällä viikolla tule kesälomalle lukusuosituksia ja viinivinkkejäkin.

On ollut aurinkoa. On ollut leppeää tuulta, sopivasti lämpöä, eikä sääskiä pihassa. On ollut pitkä aamiainen, pyörälenkki, ja perhepäivällisen valmistelua. On ollut yhdessäoloa, Emmiliinin päivärytmissä elelyä, vieläkin totuttelua toisiimme. Ja minulla melkein kiireinenkin päivä. Nyt on pari päivää syöty hyvin, runsaasti.

Tätähän olen odottanut: molemmat lapset avec ja kolme lastenlasta. Melkein pakahduttavaa. Vuotuisjuhlat tuovat ja tekevät muistoja. Huomenna reissaamiset ja riemut tasaantuvat, touko-kesäkuu ovat olleet monenlaisen menon ja menemisten aikaa, nyt kai hiljalleen hiipuu.