Showing: 61 - 80 of 3 801 RESULTS
Liikkuminen Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Taideroskikset löydetty

Taideroskikset löydetty, kaikilla rasteilla käyty.

Oulun Taiteilijaseuran jäsenten maalaamia taideroskiksia sijoitettiin  vuonna 2021 yhteensä 23  ympäri Oulua, yksi jokaiselle suuralueelle. Taiteilijaseuran sivulla on luettelo noista roskiksista sekä taiteilijoista.  (Kalevan artikkelit  15.11.2021 ja 15.12.2021 aiheesta KLIKS)

Tänä vuonna roskiksia on tullut (ilmeisesti) 18 lisää. Luetteloa niistä en ole löytänyt, en myöskään paikallislehdistä mitään artikkelia. Näistä kannattaisi kyllä kirjoittaa ja nostaa mukavaa, iloiseksi tekevää taidetta esille.

Oulun kaupungin karttapalvelun sivulle (linkki alla) kaikki taideroskikset on merkitty.

Oulun karttapalvelu

Valitse kartalla näkyvät tiedot > Kadut ja puistot > Varusteet > Taideroskikset

Olen pyöräillyt kaikki nuo paikat etsimässä ja luullakseni kaikki paikallaan olleet roskikset löytänytkin. Viimeiset kaksi jäivät pyöräillen saavuttamatta, mutta ovat nyt kuitenkin kuvattu, sillä eilen kävimme Pehtoorin kanssa kotiseuturetkellä Yli-Iissä ja Ylikiimingissä autolla,

Yhteensä roskiksia on kai ollut 41, mutta muutamat ovat ”hävinneet”. Esimerkiksi Linnanmaalla ja Pikisaaressa ne on poistettu viemäri- ja katuremonttien vuoksi. Myös Sonnisaaren, Talvikankaan ja Oulunsalon taideroskikset puuttuvat. Talvikankaalla ja Oulunsalossa oli oletetuilla paikoilla uutukaisen näköiset tavalliset peltiroskikset, Sonnisaaressa ei mitään.

Tulevan (2026) kulttuuripääkaupungin kannattaisi tilata näitä taiteilijoilta muutamia kymmeniä lisää. Oulun puistoihin olisivat omiaan ilahduttamaan turisteja ja taiteenystäviä, ja tietysti meidän  paikallisten jokapäiväistä arkea. Esimerkiksi Hupisaarille, Nallikariin, Pikisaareen, Torinrantaan tällaisia olisi hienoa saada.

Tein taideroskiksista kuvakansion:  https://satokangas.kuvat.fi/kuvat/2024/Oulun+taideroskikset/    Klikkaa ensimmäinen kuva auki, sen jälkeen voit liikkua oikean reunan nuolella kuvasta toiseen.  Roskiksille voi myös antaa tähtiä; kun avaat kuvan, näytön oikeaan reunaan tulee kuvasta tietoa sekä tähtiä klikattavaksi. Löytyvätkö yleisön suosikit?

Jäälissä on Jyrki Tammen maalaama Linnut. Se on yksi minun suosikeistani. Hän itse toteaa siitä näin: ”Sininen taivas ja vihreät linnut ilmentävät teoksessani ekologista teemaa, joka kytkeytyy sopivasti jätehuoltoasioihin ja taideroskis-hankkeeseen.”

Tämmöistä lisää!

Tämä oli mukava kesärastijuttu – mitähän seuraavaksi keräilisi. Pyöräilykesää on vielä jäljellä… 🚲

Niitä näitä

Kotiseuturetkillä – ja Jakkukylän silta

Aamupäivällä pitkästä aikaa kuvausprojektivalmistuelua, puheluita ja posteja, – ja pyörälenkkini tein siten, että kävin katselemassa kuvauslokaatiot valmiiksi: Nallikarin kautta Kempeleeseen.

Kempeleessä kävin myös kotiseutumuseon pihalla: nyt itselläni on vanhojen hirsitalojen tarve, tai siis tarvitsen niistä kuvia, kun on mielessä tehdä ”taulu”. Jonkinlainen…

Ja iltapäivällä lähdettiin toisellekin ”kotiseuturetkelle”. Minulla on ollut Oulun kaupungin alueella olevien taideroskisten kesä, ja ymmärtääkseni olen kaikki kohteet käynyt katsomassa, vain Yli-Ii ja Ylikiimingin roskikset ovat olleet pyörälenkkieni ulottumattomissa. Tänään Pehtoori lähti kuvausassistentiksi tai paremminki kaveriksi ja kuskiksi: ja roskikset on nyt löydetty ja kuvattu. Teen huomenna niistä ”loppuraportin”.

Ylikiimingistä löytyi myös Mäntyharjun aittarivi ja kirkkomaan vierestä vanha, kaunis hirsirakennus. Missä käytössä lienee ollut?

Yli-Iistä jatkettiin Iijokivarren rantatietä kohti Jakkukylää, ja sen nähtävyyttä: Jakkukylän riippusilta! Se on Pohjois-Euroopan pisin (250 m) kevyenliikenteen riippusilta. Iijoki oli täysin tyven, ukkosrintama nousi ja teki maiseman dramaattiseksi.

Se miksi, milloin ja millaiseksi verraten uusi silta on rakennettu, kerrotaan perinpohjin nettisivulla.

Sillan kupeessa on pieni uimaranta (ks. otsikkokuva) ja koulun pihassa kesäkahvila, josta tuli huumaava vohveleiden tuoksu…

Jakkukylä on nelostieltä Yli-Iihin vievän tien puolivälissä, ja se kulkee läpi kauniiden maisemien leveän Iijoen rantoja seuraten. Tien varrella on poikkeuksellisen hyvin, ainakin pohjoispohjalaisittain poikkeuksellisen hyvin, hoidettuja pihapiirejä ja kauniisti maalattuja vanhoja rakennuksia.

Matka Iistä Ouluun oltiin oikein kunnon rankkasateessa: motarillakin nopeudet putosivat kuuten-seitsemään kymppiin. Mutta eipä meillä kiire.  Mukava retki oli tuo.

Niitä näitä

Väljää

Tänään, tässä kuussa, tänä vuonna on tuntunut, että minuutit ovat väljiä, niissä ”ei ole mitään”, tunnit kestävät ´jonkin ajan´. Ajassa ei ole intensiivistä elämistä, tekemistä, tuntemista, taukoa. Aika kuluu, ja toisaalta ei kulu. Sitten taas yhtäkkiä: ”Ja äkkiä on ilta”.

Noh, ei mitään niin dramaattista tai surullista kuin Salvatore Quasimodon runossa:

“Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.”

Enemmänkin vain toteamus: ajan kulumisen luonne, vauhti ja rytmi ovat muuttuneet. Juuri ja juuri ehdin huomata uuden päivän alkaneen, ja sitten se on jo mennyt: on jo ilta.

Ajattelen, että on kyse siitä, ettei ajalla ja sen kulumisella ole enää juurikaan merkitystä tai tavoitetta. Se vain kulkee… Enkä minä aina pysy perässä, en edes halua. Toisaalta, ei tämä ole oikein hyväkään asia.

Mutta kesäpyhästä on nautittu, suunnilleen mitään tekemättä.

Kotipihan lämmössä ja pyöräteillä, ruokapöydässä ja pienten puuhien parissa. Siinä kaikki.

Ja tätähän se on täälläkin kuunneltava – meidän nuorempi nuoripari on parhaillaanStadionilla livenä nauttimassa.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Ruokaa hakien, tehden ja nauttien

Vähän sellainen olo, että koko päivä on kulunut vain ruoan ympärillä.

Aamupäivällä laitoin scampit marinadiin, tsatsikiainekset valumaan, keitin kananmunat, tein smetanasta ja Dias-purkista (jollainen minulla taitaa aina olla kaapissa jemmassa) etc. mäti-smetanasoosin tekeytymään.

Sateen alkamista odotellen tai peläten, sen väistelyä, pyörälenkin piirun tarkkaa ajoittamista, pohtimista etelään vai pohjoiseen? Siinä samalla katsellessa olympialaisten avajaisten huipennuksia netistä, kun ei jaksettu illalla loppuun asti seurata. Vähän puutarhahommia, perhechattia: Tytär hillastaa mökillä!! Enpä olisi moista uskonut! Ja hilloja kuulemma on. Juniori ja Miniä junalla matkalla Helsinkiin: huomenna vuoden odotettu Coldplay.

Sitten vihdoin päätin lähteä pohjoiseen: kohti Virpiniemeä, ehkä uimaankin sinne, mutta joka tapauksessa toiveena ja tavoitteena oli kunnon pyörälenkki (eestaas Takkurannan kautta), joten tiedossa kunnolla yli 40 km aurinkoisessa kesälauantaisssa.

Jo Kellossa päätin, että pidemmälle en mene. Katselin ja kuvailin kalasatamaa ja hain Kalapuohista pari pientä pakettia (muutama graavilohisiivu ja pari lohiruusuketta), kunnes ymmärsin että vaikuttavan näköiset pilvet merkitsevät pian alkavaa sadetta, ilmanalassa oli reilusti ukkosta.

Joten ei muuta kuin hopusti kohti kotia! Ja oikeasti hopusti: en ole koskaan polkenut 15 kilometrin matkaa niin nopeasti ja kaikki mahdolliset sähköavut hyväksi käyttäen. Ja kolme minuuttia sen jälkeen, kun olin kotona, salamoi ja samalla iski ensimmäinen peruskalliota täräyttävä ukkosjyrähdys. Ja vetta tuli – ihan huolella.

Ukkonen ei vienyt lämpöä, joten saimme iltapäivän lopulla syödä ulkona. Viime kesänä (Mathildedahlin jälkeen) koetin muutaman kerran koota meille (ja ystävillekin) ”saaristolaislautasen”. Minun mielestäni kesäruokaa ihan kympillä. Ja onnistuihan se tänäänkin, helposti. Valmiiden lohiruusukkeiden ja graavilohen lisäksi jo mainittua tsatsikia*, mätimoussea, kananmunia ja uusia perunoita sekä uunigrillattuja scampeja.

 * Tsatsiki on meillä perusruokaa, arkiruokaa, kesäruokaa. Teen sitä usein. Mutta nyt on vähän aikaa ollut hukassa kunnon koostumus: joten oli aika kokeilla taas kerran uutta jukurttia, valuttaa sekä kurkku ETTÄ jukurtti. Lisätä valkosipuli vasta aika lopuksi, eikä säästellä suolassa. [Suola on hyvä ripotella valutettavana olevan kurkkuraasteen päälle. Siten turha neste kurkusta irtoaa parhaiten.] Mutta tämänpäiväisessä onnistumisessa olennaista oli kreikkalainen jukurtti: Salakis Creamy Se on vielä parempi kuin Valion Bulgarian jukurtti tai Salakisin ”tavallinen turkkilainen jukurtti”  Tämä ”uusi” Salakis on sellaisenaankin hyvää, ja todella kermaista, mukavan hapanta. 🙂

Niitä näitä

Helppo hellepäivä

Rokki soi ja helle hellii!

Oulussa on Qstock-viikonloppu. Ei vaikuta meidän elämäämme muuten kuin että välillä jumputus kantaa Toppilan rantoja pitkin tänne asti. Ja että kaupungissa oli jo keskipäivällä paljon nuoria liikkeellä.

Minäkin olin joukossa. Pyörällä ja kävellen, pikkuisia ostoksia yhdessä sun toisessa kaupassa.

Sitten nopeasti kotipihalle. Kukat tarvitsevat kymmeniä litroja vettä. Mutta ei minua haittaa. Ei helle ole tainnut koskaan haitata.

Pieniä toveja koneella; ensi viikon juttuja ja toissapäiväisiä kuvia.

Kovin vähän mitään muuta kuin kesää yllin kyllin.

Niitä näitä Valokuvaus

Helsingissä Canonin kanssa

Helteinen päivä on tullut vietettyä enimmäkseen ulkona.

Eilen Helsingissä ei ollut näin kuuma, vaikka lämpötila hellerajalla iltapäivällä olikin.

Eiliseen postaukseen laittelin kuvia ja vähän niiden yhteyteen vielä tekstiäkin. Joten kannattanee vilkaista sinne.

Ja tähän vielä jotain eilisestä…

Ensinnäkin, vielä kerran on mainittava Grand Central -hotelli. Tämä taisi olla nyt neljäs vai jo viides kerta kun siellä yövyin. Parasta siinä on sijainti. Elielin aukion reunassa – kaikki on lähellä. Sinne on helppo mennä ja sieltä on helppo lähteä. Se on tyylikäs, huoneet korkeita, käytävät hiljaisia, kylppärit putipuhtaita. Aamiainen vähintäänkin kaikille sopiva, runsas, monipuolinen, hyvistä raaka-aineista tehtyä. Ei se edullisimpia ole, mutta kun me on oltu reissussa ei-niin-pahimpaan-sesonkiin, niin siedettäviä ovat hinnat olleet.

Eilen käveleskellessäni Töölössä ja matkalla Hietaniemeen kuljin parinkin muistoja herättäneen rakennuksen ohi.

Ensinnäkin Pohjoisella Hesperiankadulla on sairaala Mehiläinen. Siellä kävin lapsuudessani aika useinkin, kerran jäin sinne vähäksi aikaa ”töihin”. Äitini vanhin sisar oli siellä puhelinkeskuksessa ja vastaanottoaulassa töissä. Olimme äidin kanssa piipahtamassa hänen luonaan ja äiti halusi käydä jossain lähellä olevassa vaateliikkeessä ja tätini sanoi, että voisin jäädä hänelle apulaiseksi siksi aikaa, että äiti voisi piipahtaa parin korttelin päässä. Olin ehkä 8-vuotias, muistan, että osasin kuitenkin jotain kirjoittaa, ja sain jäädä sen keskushuoneen sivupöydälle piirustelemaan ja kirjoittamaan toviksi.

Toinen rakennus, jonka muistot ovat vielä paljon elävämmät, on alla. Joka sekin on Pohj. Hesperian kadun varrella,

Tuossa rakennuksessa oli ennen kasarmi, nyt kai Attendon hoivakoti ja loft-asuntoja. Kasarmialueella oli vielä parikymmentä vuotta sitten  mm. Helsingin Autokomppania, ja siellä isäni suoritti asevelvollisuutensa vuonna 1951. Ja siellä oli autokomppania ainakin vielä kesäkuussa 1983. Tuossa kuvan keskellä alhaalla olevassa matalassa siivessä oli silloin varusmiesten tiloja ja katu siinä edessä on aika kapea.

Oltiin Pehtoorin ja veljeni kanssa linja-autonkuljettajakurssilla (touko-kesäkuu 1983) ja ajotunnilla oli minun vuoroni ajella. Tulimme kuvan oikean reunan risteykseen (Mechelininkatu?) ja ajo-opettaja keksi että ajellaan Hietsun rannalle, joten hän pyysi kääntymään juuri tuohon edessä näkyvälle kadulle. Käännyin, ajelin varovasti kielin keskellä suuta sillä kadunvarsipysäköinti teki ajoradan kapeaksi onnikalla ajettavaksi. Ajelin menemään ja kuulin kun ope selitti että oikealla on autokomppania  … enpä piitannut moisesta, koetin päästä kunnialla kadunpätkän toiseen päähän. Pääsinkin. Ja siellähän oli sitten pikkuautot parkkeeranneet niin, ettei ollut puhettakaan, että onnikalla olisi päässyt kääntymään seuraalle kadulle. Mikä avuksi?

Ei muuta kuin oli peruutettava takaisin, koko korttelin mitta, kapeaa kaistaa pitkin. Eikä auttanut sanoa, etten halua, sillä oli kuulemma oikein hyvä harjoittelupaikka. Ja minähän peruutin. Ja jossain välissä minulle kerrottiin (en itse uskaltanut edes katsoa), että kaikissa ikkunoissa roikkui varusmiehiä siniset autokomppanian laatat kauluksissaan ja kannustivat minua vilkutellen ja taputtaen, kannustushuutoja hihkuen!

Eihän se mikään mallisuoritus ollut, peruutus kesti kauan muutaman sadan metrin matka, olin kädet märkänä ja tuskaisena. Mutta niin vain pääsin pois autokomppaniayleisön edestä  ja kapoisen katupätkän perukoilta. Tuskin unohdan tätä enää myöhemminkään!

Eilen kuljin siis turvallisesti kävellen ohi tuon paikan ja menin  Hietaniemen hautausmaalle melkein pariksi tunniksi.

Tässä muutama kuva taitelijakukkulalta, jossa hyvinkin erikoisia hautakiviä, ja vähemmän taiteilijoiden hautoja kuin olin luullut.

Yllä harmonikkataiteilija, säveltäjä, musiikkineuvos Lasse Pihlajamaan hauta ja oikealla näyttelijä Leif Wagnerin hauta.

Kauppatorilla kävin sekä tiistai-iltana että eilen jossain välissä. Ja siellä taas hoksasin, että enää en osaa olla ilman kameraa, en ottamatta kuvia. Kun tiistaina lähdin kotoa, harkitsin pitkään, otanko koko painavaa Canonia raahattavaksi.

No en vakavissani miettinyt, sillä tiesin, että kärsisin, jollen ottaisi. Enkä toisaalta oikein tiedä, miksi se nytkin oli oltava mukana. Muuta kuin blogin kuvittamiseksi! 😂 😂

Joten Ateneumin seinällä ollut Järnefeltin lausahdus kolahti:

Ja onneksi oli järkkäri kaulalla. Taidemuseo Amos Rexin aula (otsikkokuva) on aina niin kuvauksellinen! Kännykkäkamera ei olisi riittänyt!!

Taidemuson pihapiirissä on Kim Simonssonin Sammaljätit. Isot sympaattiset hahmot.

”Valontuoja” oli lähes hellyyttävä. Kaksi muutakin kannattaa käydä vilkaisemassa…

 

 

Niitä näitä

Humpsahdin Helsinkiin

Näin heinäkuun 2024 lopulla tapahtunutta….

Pääsiäisretriittini jäi tänä(kin) vuonna pitämättä ja kotimaan Grand Tour  (1 – 5 vrk), jollainen monena kesänä on tehty, ei tänä vuonna edennyt aiottua ja/tai suunnittelua pidemmälle, mutta ja siksi:  minä halusin kuitenkin  jonnekin. Vaikka sitten yksikseni.

1990-luvun lopulla ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana kävin yksikseni Helsingissä useammankin kerran vuodessa (ja lisäksi kerran vuodessa opiskelijaekskursion opena). Vaikka noilla reissuilla olin päivät pitkät, pitkät päivät arkistoissa tai kirjastoissa, joskus seminaareissa tai konferensseissa, niin silti olin reissuissa yksin. Eikä minulla ollut mitään yksin reissaamista vastaan. Päinvastoin.

Tarvitsen sellaista joskus. Yksinoloa. Nykyisessä elämäntilanteessa yksinoloa on vähän. Yleensä vain lenkillä, hiihtäen, kävellen tai pyöräillen pari tuntia päivässä, siinä kaikki. Mutta ei se ole ihan sama, mitä joskus toivon ja tarvitsen.

Pelkkä Haaparannan reissu tai  pyöräily Liminkaan, tai vaikka Iihin, eivät tunnu riittävän, Järvenpäähänkään ei kannata lähteä, koska Emmiliinin poppoo on edelleen Hangasojalla, joten…  Viime viikolla tarkistin Finnair Plus -pistesaldoni ja Scandic-hotellien jäsenyyspisteet ja niitä oli riittävästi eestakaiseen lentoon ja yöpymiseen Helsingissä.

Täällä olen.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Lentopalkintolennot ovat usein vähän ”vaikeaan” aikaan, mutta nyt minulle sopi tämmöinenkin hyvin. Reilu vuorokausi yksin oloa piipahtaen kesäisessä Helsingissä.

Puolineljän lento lähti vähän etuajassa, ja kirjauduin Grand Centraliin jo viiden aikoihin.

Aika paljon olen yhden Helsingin vuorokauden osalle toivonut ehtiväni, tänään kävelyä Espan puistossa ja tietysti Kauppatorin rannassa, meren lähellä. Lämmintä  ja paljon meitä maalaisia …  Samalla piipahdin Kapteenskassa,  Kämpin putiikeissa ja tietysti Stockalla ja Akateemisessa.

Jo kotona päätin: yhden hengen illallispaikka olkoon Bistro Bardon (Kluuvikadulla). Ranskalaisen keittiön klassikkoruokaa… Olin seitsemän aikaan Bistron terassilla pienessä jonossa kyselemässä ”olisiko yhdelle pöytää?” Vähän hassulle sellainen tuntui, mutta rohkeasti annoin ohjata itseni ulkoterassin pöytään.

Ja ”Skagen Bardonin tapaan” oli mahdottoman hyvä, ravut tuoreita, ei mitään sitkeitä, pieniä pakasterapuja, muikun mätiä oli tarpeeksi, uppomuna juuri oikeanlainen ja briossinen leipä aika täydellinen. Lasillinen Loiren cremantia sen oheen ja lopuksi espresso. Ja mukava, tärkeilemätön tarjoilija.

Olin tyytyväinen. Ja ”viihdykettä” sain naapuripöydästä, jossa kaksi ikäistäni naista keskustelivat lapsistaan ja lastenlapsistaan, kehuskelivat kilpaa näitä toiselleen, samoin kuin omaan varallisuuttaan. Huoh!

Nyt olen tutussa hotellissa, viileässä huoneessa, huomista odotelleen. Järnefelt ja ehkä Cajsa heti aamupäivällä.

Kuvia on, liittelen niitä kotosalla.

(Artikkelikuva aamun pyörälenkin satoa.)

Niitä näitä

Mistä on kesäpäivät tehty?

Mistä on Tuulestatemmatun tämä kesä tehty?

  • Pyöräilystä
  • Kokkailuista
  • Roskisten etsimisestä
  • Kukista 
  • Kirjoista
  • La Promesasta ja kutomisesta
  • ”Vieraista” = perhe ja ystävät ruokapöydässä
  • Alkukesään kuuluivat myös mökkipäivät

Ainakin jos blogipostauksia rullailee taaksepäin niin pyöräilyä ja ruokaa on riittänyt. Ja sitähän se on ollut tänäänkin.

Vaikka on maanantai, niin ainakin yksi museo oli auki: ajelin Turkansaareen. Helteisen maanantai lenkillä kävin siellä tovin istuskelemassa ja limpparin nauttimassa. Lippuluukulla Museokortti-äppia näyttäessäni nuori, todella nuori mies ranneketta ranteeseeni laittaessa kysyi ”Onko paikka ennestään tuttu, tarvitsetko alueen kartan?” – Totesin että ”on tuttu, minut on vihitty täällä”.  Pojalta lipsahti ”OHO” ja olisittepa nähneet ilmeen. 😮

Tänään en kuvaillut kukkia, vaan peltoja. Vehnäpeltoja on harvoin sattunut pyöräretkillä kohdalle…

Vehnää oli myös lautasella. Vastoin tapojamme menimme syömään Oulun torille. Kauppaan lähtemisen ja ruoan tekemisen sijaan päätin, että pyöräillään torille syömään. Siellä kun on muutaman kesän ollut toriravintola, jonka pizzoja on kuultu kehuttavan. Kalevassa on siitä pitkä ja perusteellinen artikkelikin.

Kippari Pizza on vähän poikkeava torinrannan kala-paella-aasialaisista ruokapaikoista sikälikin, että se ei ole muoviteltta, vaan isojen varjoen alla aika mukava nurkkaus ihan teatteria vastapäätä. Ja siellä on oikeat lautaset ja aterimet, ei kerniliinoja eikä plastiikkaikkunoita.

Ja pizzat: ne on hapanjuuritaikinaan leivottuja ja useissa on savustettuja lihoja.

Me valitsimme tällaiset:

Savuhärkä 17,90 €

Hollandaise-kastiketta, savuhärkää, pekonia, karamellisoitua sipulia ja aiolia.

Herkkutatti 17,50 €

Ranskankermaa, chili-valkosipulimarinoituja herkkutatteja, karamellisoitua sipulia, tuoretta timjamia ja mustapippuria.

Molemmat olivat ”biancoja”,  ei tomaattikastiketta. Minun tattipizzassa karamellisoitu sipuli oli makuuni turhan makeaa, mutta muuten ”Molto bene”  pohja ohut ja rapea ja siinä oli makua. Mennään toistekin.

Ja huomenna minä lähden tapaamaan Järnefeltia, koska meillä jäi viimeksi juttu vähän kesken, aion mennä myös merenrantaan Ursulan luo Toast Skagenille, Kapteenskaakin varmasti ehdin heipata ja ties mitä keksinkään.

Niitä näitä

Valkeisella ja keramiikkapuodissa

Helle hellii. Että minä tykkään kun on kunnolla lämmintä ja aurinkoa. Ei näitä tällaisia päiviä näillä korkeuksilla ole liikaa ollut.

Tänään jo hyvissä ajoin tien päällä. Ja vihdoin – vähän liian myöhään – kamerassa mukana teleobjektiivi: tänä vuonna on Oulujoen varrella ollut poikkeuksellisen paljon ulpukoita, kilometrien mittaisesti Erkkolan sillalta Poikkimaantien sillalle. Nyt kukinta jo vähän ohi, kukkia enää muutamia, mutta silti. Silti tykkään niistä. Taas yksi keltainen kukka, josta pidän, vaikka en keltaisista kukista pidäkään. 😀  Ehkä on täsmennettävä, että luonnonkukissa (kullero, unikko, ulpukka, auringonkukkakin) keltainen on ok, mutta ei leikkokukissa (ruusu, narsissi, gerbera…). Noh, ihan sama. Yhtä kaikki: kaupunkiluontokin on nyt hyvin kaunis.

Ajelin Valkeisjärvelle (Valkiaisjärvi),  jossa aamukymmeneltä oli lapsiperheitä uimassa jo vaikka kuinka paljon. Minulla ei uikkareita mukana, mutta ehkä loppuviikosta minäkin sinne uimaan!

Hiukkavaaran kautta (kierrellen) kotiin. ”Uusi Hiukkavaara” on kyllä metkan näköistä aluetta: melkein kuin olisi jossain Norjassa, Hollannissa tai jossain … Puutalorakentaminen on ihan uudenlaista. Ja värien käyttö sallittua!

Kotiuduttuani hain Eepin kaveriksi, ja lähdettiin käymään keramiikkapuodissa: Ceramica e Arte Kalsa

Eihän lasta tietenkään mitkään terrakottaruukut kiinnostaneet, mutta kun kerroin, että siellä on kanoja, joita ehkä saa ruokkiakin, niin tietysti sain kaverin mukaan. Ja saihan Eepi kaikki viisi kanaa ruokkiakin!

Että tämä pieni on eläinrakas!

Tälläkin kertaa ostin ruukkuja, yhden ison ja yhden pienen yrttiruukun. Ehkäpä ne matkaavat mökille…

Niitä näitä

Kestiystävyyden jälkeen

Aurinkoa, ukkosta, sumusadetta, kesätuulta, synkkää merenrantaa, leppoisaa kotipihan kesäillan lämpöä, jylinää jossain kaakon suunnalla. Suunnilleen kaikki kesäsään ilmenemismuodot on tänään havaittu, yhden päivän aikana sääkarttojen kaikki merkit ”livenä” .

Aamupäivällä löysin reilun tunnin sateettoman välämän, jossa kävin sykkelöimässä, aika nihkeässä säässä. Samaan aikaan toisaalla: Pehtoori koetti Gigantin kodinkoneasentajan kanssa saada uuden tiskikoneen asennetuksi.

Meidän La Festa – ympärivuotinen ”kesäkeittiö” – on 16 vuotta vanha, ja niin oli viime viikonloppuna hajonnut tiskikonekin. Korjaaja kävi alkuviikosta ja totesi sen korjaamisen olevan mahdotonta, tai ainakin hyvin kallista, joten päätimme, että ”on kai se hankittava uus, eihän ne määräänsä kauempaa kestä, ja ei kai ne tiskikoneet nyt niin hirveitä maksa?”

– Maksaa ne, ainakin jos haluaa vähänkään luotettavamman oloisen! Totesimme, että siinä meni talven Madeiran matka! Uusi kone luvattiin jo keskiviikolle, mikä oli hyvä asia, koska olihan meillä eiliselle torstaille tiedossa ruokavieraita ja siten paljon tiskattavaa,… Asentaja ja kone tulivatkin ajoissa. Ainoa vaan, että uusi kone oli aika lailla ruttaantunut – ”toimitusvaurio”. Siis ei muuta kuin uusi tilaukseen, ja eilinen pärjättiin kyllä ilman konettakin. Tänään sitten uusi yritys, mutta eipä se uusi sitten mahtunutkaan entisen koloon. Pehtoori  piikkasi laattalattiaa ja siivosi jälkiä aamupäivän ja iltapäivällä asentaja tuli uudelleen.

Nyt on tiskaushuolet taas vähäksi aikaa hoideltu. Tämähän koskee nimenomaan Pehtoorin huolien vähentämistä: hänhän se meillä nykyisin useimmiten huolehtii tiskit. Minä suunnittelen ja teen sapuskat, arkeen ja juhlaan, ja mies korjaa jäljet. Tällaiseksi meillä on työnjako viimeisen parinkymmenen vuoden aikana hioutunut, – toki rajanveto on välillä häilyvä. Molemmat voivat välillä olla toistensa ”tontilla”.

Eilisessä menussa on uusiakin juttuja, mm. fenkoli-pecorinosalaatti, joka oli tänään toisena päivänä vielä parempaa kuin eilen, palaa niihin joku päivä. Ja toisen kerran tehtyäni on olen vakuuttunut, että Tiramisu Limoncello tulee jäämään meidän kesäruokarepertuaariin.

Eilinen versio oli vielä parempi kuin muutaman viikon takainen, josta puuttui pistaasipähkinärouhe. Eilisessä se oli, ja antoi purutuntumaa ja makua. Siis kannattaa käyttää niitä.

Koska eilen valvottiin pitkälle (noin vartin) yli puolenyön, mikä on hyvin harvinaista meille, on nyt kahdeksan aikaan jo väsy. Tämmöistä tämä vanhojen juhliminen on.

Niitä näitä

Viili herätti muistoja

Kesäfiilis. Tänään on Oulussa ollut oikea kaunis, lämmin, melkein helteinen kesäpäivä. Aamulenkille ei mitään pitkähihasta tarvinnut, ei edes pahasti tuullut. Täyteläistä vihreää. En ole onko ´vihanta´oikea sana, mutta se tuli mieleen monta kertaa. Ja kesä.

Kesäfiilikseen kuuluu myös viili. Syön sitä nykyisin hyvin harvoin, mutta tänään oli kesäviilin aika. Ja se toi muistoja, oikeastaan aika ikäviä muistoja, hyökynä. Niistä muistoista on jo 35 vuotta!

Mutta viiliin liittyy myös hyviä muistoja. Lapsuusmuistoissakin viilillä on sijansa.

Perheellämme oli Kiimingin Nurmijärvellä mökki, jonne minä, veljeni ja äiti, sekä usein myös kotiapulainen, muutimme kesäisin ainakin muutamaksi viikoksi, isä tuli kaupungista viikonloppuisin mökille. Olin silloin alle kouluikäinen, ja mökkipäivistä on paljonkin ihan eläviä muistikuvia.

Tykkäsin ihan hirmu paljon olla siellä. Sain uida, onkia, minulla oli leikkimökki, jossa oli kirjoja (en osannut vielä lukea, mutta kirjoja kuitenkin), sain käydä apulaisen kanssa hakemassa läheisestä Järvelän talosta maitoa ja munia. Lehmät kyllä pelottivat tosi paljon. Käytiin marjassa, sadepäivinä pelattiin Mustaa-Pekkaa. Joskus mukanamme oli myös ystäväni Ookku, joka asui silloin tästä meidän nykyisestä kodistamme muutaman sadan metrin päässä.

Ja mökillä kävi varsinkin äidin sukulaisia, – ja Perniön pappa.

Kuvassa verkoilta tai katiskalta tultua savustellaan saalista. Oikealla puolellani ovat Järvelän isäntä, isäni mökkilookissaan ja pappa, josta muistan paremmin isot kädet kuin solmion ja valkoisen paidan.

Yllä oleva kuva on eri illalta, mutta sama kesä. Mökki oli kai toista kesää olemassa? Laituri ei ole tässä vaiheessa vielä ihan viimeistelty? Siis 1962? Arvelen, että tämä on 4-vuotiskesästäni. Joka tapauksessa olin isompi kuin  suuri hauki, joka on kai katiskasta vastikään nostettu. Se oli aina mukavaa ja jännää puuhaa. Isä ja äidin vanhin sisar ovat mukana riemussani.

Mutta siis, mökkiin liittyy myös viili. Siellä äiti teki itse viiliä, ei – ei ainakaan muistaakseni – koskaan kaupungissa. Ja jo silloin söin viiliä kanelin ja sokerin kanssa. Ilman niitä en sen jälkeenkään ole viiliin koskenut. Mutta joka tapauksessa, mökin muistot iltapalasta viilikupin äärellä, ovat mukavia.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini Valokuvaus

Janojuomaa on tarvittu!

Tänään paljon touhuilua, joista mikään ei ole niin kiinnostavaa, että kehtaisin moisista kirjoitella.

Muutamia mieluisia kuvia kuitenkin (uusi makro, perfetto). Viime viikolla tekemäni sitruunamenu on tänäänkin ollut tarpeen: se on hyvää janojuomaa. Ja ruokajuomanakin se meillä on maistunut.

 

Tässä vielä ohje:

Sitruunamehu

3 sitruunaa
30 g sitruunahappoa (apteekista)
½ kg hedelmäsokeria
2 l vettä
Lado pestyt, viipaloidut sitruunaviipaleet isoon kulhoon
ja ripottele väliin hedelmäsokeri.
Anna sokerin sulaa sitruunoiden joukkoon.
Sekoita sitruunahappo veteen
ja kaada sitruunaviipaleiden päälle.
Parin tunnin kuluttua siivilöi mehu ja pullota.

Sekoita menu 1:4 suhteessa jääkylmään veteen.

 

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Sitruunaiset kesäkekkerit

Tänään kesäkekkerit – kuten vuosia sitten oli tapana. Me tapasimme systerini kanssa järjestää kesäkekkerit heinäkuun alun viikonloppuna joko hänen luonaan tai meillä. Ne järjestettiin vuorovuosina äidin synttäreiden aikoihin, joten tänään oli hyvä ajankohta viettää taas yhteistä ruokajuhlaa. Nyt sitten ilman äitiä neljästään.

Yleensä kesäisin, ja tänä kesänä juuri nyt minulla on menossa ”sitruunavaihe” – eikä vähäisin syy tämänkertaiseen sitruunabuumiin ole käynti Gardalla ja Limonessa. Toin sieltä  sisarelleni tuliaisiakin – myös hän pitää sitruunaleivonnaisista ja jälkkäreistä paljon. Ja kerrankin hoksasin hankkia tuomisia, – hän kun tuo lähes aina.

Menussa ei ole oikein teemaa, ruoissa ei oikein italiaa, ei oikein sitruunaakaan (pl. limoncello-tiramisu), mutta kesää sentään. Kirjoitin ja tulostin menun, ja tänään käytin sitä juuri siihen tarkoitukseen, johon ne nykyisin (= jo pari vuosikymmentä) aina teen: jotta muistan ja hoksaan nostaa pöytään kaiken, mitä olen tarjottavaksi aikonut ja tehnyt. Juhannuksena perhepäivällisellekin olin tehnyt listan, ja se olikin aika pitkä!, mutta niin vain juustogratinoidut tryffeli-herkkusienet jäivät uuniin ja pikkelöity punasipuli jääkaapin ylähyllylle tarjoiluastiaan.

Mutta tänään muistin kaiken. Ja melkein kaikki kuluikin: vain jälkkäreitä jäi – tarkoituksella niitä oli huomiseksikin asti tehtynä.

Paahdettu paprika-valkosipulitahna ja tuoreet katkaravut on Linnea Vihosen kirjasta.Teen toistekin.

Sen oheen tein kukkafocaccian ja siinä on nyt sitä eilen esittelemääni italianolkikukkaa eli kuolematonta. 🙂

Jälkkäreitä oli montaa sorttia, ajatuksena että jokainen voi maistaa vaikka jokaista. Veronan lentokentältä tietysti myös suukkoja = Baci. Ja nyt oli uusiakin. Kahvi-Bacit todettiin äänin 4 – 0 erinomaisiksi.

Ja nyt sain eka kertaa tehdä limoncellomisua ja siihen reissusta ostamaani Limoncino Cremaa. Tein kaksi pientä vuokaa, toisen alkoholittoman (limoncello pois) version. Ainakin tämän ekakerran tein suoraan Valion ohjeella: Limoncellomisu

Molto bueno! Johan oli raikasta, makeaakin, muttei liian.

Kaikkinensa olipa mukava iltapäivä, ilta.

Isovanhemmuus Niitä näitä Oulu

Kesäiloa

Koti on taas hiljainen.

Sen jälkeen kun alkuiltapäivästä vein Eepin kotiinsa, vasta huomasin, kuinka paljon tyttö puhua pulputtaa. Jopa yksikseen tietokoneella pelatessaan. Kuten mumminsakin, tai siis mummi ei pelaa koneen ääressä, mutta juttelee silti omiaan myös esim. blogitekstejä raapustaessaan.

Yleensä, tosiasiassa aina, Eepi on veljensä kanssa kahdestaan yhtäaikaa mummipapalla, mutta nyt kun tyttö oli yksin yökylässä ja kesäiltaa- ja päivää viettämässä, hän sai tilaa ja aikaa höpötellä, kysellä, nauraa hekottaa (naurunsa on niiiiin hyväntuulinen), kysellä, kertoa, selittää ja taas kysellä. Ja ällyyttää!  Taitavat vain oululaiset osata ällyyttää? – Eepi osaa, vaikkei ole vielä ihan kuutta vuottakaan.

Aamupäivällä kävimme kahdessakin leikkipuistossa, ja jätskillä tietysti.  Ainolan puistossa jo aamupäivällä paaaaaljon lapsia – isovanhempineen.  🙂 Ja siellä oli enemmän pionipenkkejä kuin olen ennen nähnyt.

Puistossahan on huikea ruusutarha, ja erikoisia puita, vettä ja valkoisia siltoja ja niitä kaikkia olen kuvaillut paljon ja tänne blogiinkin suoltanut, mutta enpä ennen ole sellaista määrää pioneja nähnyt. Useita penkkejä oli täytetty niillä.

Niitä näitä

Ojanpenkoilla on valkoista ja väriä

Voikukkia, puna- ja valkoapiloita ihan pelloiksi asti, lemmikkejä muiden alla piilossa, mesiangorvoja ja vielä enemmän koiranputkia, joiden pitsimäisestä kukinnasta teiden varsilla pidän paljon, niittyleinikkejä, kissankelloja, ohdakkeita, ketoneilikoita, peurankelloja, siankärsämöitä, horsmia, ojakärsämöitä, niittyleinikkejä,  voikukkia ja jo puhalluskukkiakin. Ja lemmikkejä. Niiden sini on mieluinen, kukka kaunis. Pyykkärin rannassa lumpeenkukkiakin. Rentukan jo hiipuneet.

[Kiitos, Google Lens tunnistusavusta!💚]

Kaikki kukkii yhtäaikaa. On vasta kesäkuun viimeinen, ja nyt jo kaikki kukassa. Kaikki nuo tänään muutaman tunnin pyörälenkillä. Ja paljon jätin kuvaamatta.

Kotipihalla ensimmäiset pionit kukassa, – ja nehän on jo pian ohi. Tänä vuonna kesällä on kiirus, hoppu. Mielelläni nauttisin vähän verkkaisemmasta vauhdista, – nyt kun kerran on paljon aikaakin.

Minulla oli uikkaritkin pyörän satulalaukussa, josko olisi Valkeisjärvelle polkenut uimaan, mutta oli kuitenkin sen verran vilpoista, etten sittenkään.

 

 

Niitä näitä

Yrttejä, kilometrejä, sadepäivän puuhia

Ketunleipä eli käenkaali  – aika metka synonyymi suuntaan jos toiseenkin. Milloin ja miksi nuo nimitykset ovat syntyneet. Käki ja kettu, toiselle leipä, toiselle kaali. Tätähän ei täällä Pohjois-Pohjanmaalla juuri tapaa, eilen illalla kyläpaikan hulppeassa puutarhassa tätäkin ihastelin. Saisinkohan minäkin kasvamaan meidän takapihalla?

Samaisesta pihapiiristä on meidän pensaisen juurille parikymmentä vuotta sitten tuotu valkovuokkoja, ja nehän voivat oikeinkin hyvin. Ketunleivästä olisi iloa ruokapöydässä, salaateissa ainakin, ja sen kukat olisivat erinomaisen hyviä koristeita annoksiin (ks. läh.). Pitäisiköhän ottaa oikein asiaksi koettaa, josko saisin ”viljelykseen”?

Tänä kesänä minun yrttiviljelykseni ovat kovin vaatimattomat. Takapihan kaivonrenkaisiin en ole istuttanut mitään: siellä kasvaa monivuotisena raparperia ja lipstikkaa (se on jo valtava pensas), rucolaa ja valkosipulia sekä persiljaa, eikä nyt mitään muuta.

Mutta ostin jo toukokuussa Bauhausista (ilmeisesti mansikoille tarkoitetun) ruukun, ja siinä on nyt salviaa, timjamia, basilikaa, rosmariinia. Tuossa pysyy kosteus hyvin, ja ruukku on helposti päältä kasteltava.

Ja ”pyöräkorissa” on narupunosruukku, jossa säilytän kaupasta ostettuja yrttikimppuja: basilikaa, tilliä, minttua, lehtipersiljaa, korianteria, ruohosipulia, – milloin mitäkin. Ne pärjäävät runsaassa vedessä ja ulkoilmassa paljon paremmin kuin sisällä pimeässä. Tuosta on hyvä käydä napsaisemassa tarvitsemansa.

Tänään Pehtoorin nimpparisapuskalle tarvitsin ruohosipulia, tilliä ja lehtipersiljaa – smetanakastike sankarin savustamalle siialle. Teimme (keskiviikkoillan savustus- ja grillausoppien innostama) myös savuscampeja. Minä marinoin ja Pehtoori savusti. Tulos oli syötävä, mutta ei vielä ihan moitteeton.

Koska ukkosen uhka oli jo aamupäivällä, olin heti kahdeksan jälkeen pyörän kanssa Kuivasjärvellä, Pyykösjärvellä, Puokkarilla — lyhyen etäisyyden päästä kotoa siltä varalta että ukkonen uhkaisi kastella.

Ei ehtinyt, ja minä sain tämän päivän  kilometrit mittariin hyvissä ajoin. Aika pahasti olen kyllä  jäljessä tämän kauden tavoitekilometreistä, mutta enpä isommasti stressaa. Enää puuttuu 2139 km, – 1111 km on vasta poljettuna. Lokakuun alkupuolella pitäisi olla vielä reilut 2000 km lisää – noh, ehkä on, ehkä ei.

Sade ja ukkonenkin tulivat puolenpäivän aikoihin; oivallinen tilaisuus Festan siivoukseen ja muiden kotitöiden tekoon.

Niitä näitä

Rästihommien parissa

Paluu arkeen.

Rästissä, vuorossa, tekemättä, aiottuna on ollut kaikenlaista. Tänään sitten juhannuksen ja juhannusvieraiden jäljiltä siivoilua, kaiken asettelua paikalleen, pihakukat ja pyykit, kuvaussuunnitelman laatiminen, sähköposteja, tapaamisten sopimisia, kesäkuussa kovin vajaaksi jääneiden pyöräkilometrien kerryttäminen pitkällä lenkillä (melkein 50 km!), jääkaapin tyhjennysruokaa, kalenterointia. Ja puheluita. Ihan tavattoman vähän olen nykyisin puhelimessa; äidin mentyä ei ole juuri enää ollut mitään puheluja vaativia juttuja, ei hoidettavia asioita. Mutta tänään sitten Muistikuvia-juttuja.

Ja sitten vihdoin loputkin yo-kuvaukset editoinnin alle. Koskaan lyhyellä valokuvaajan ”urallani” en ole näin kauaa pantannut kuvien toimittamista. Mutta tämä oli tiedossa myös kuvat tilanneilla. Ja huomiseksi ei jäänyt enää juuri mitään.

Rästipostauksiin en vielä ole ehtinyt paneutua, mutta eiköhän tällä viikolla tule kesälomalle lukusuosituksia ja viinivinkkejäkin.

 

 

Niitä näitä

Juhannusjuhlan aikaan

On ollut aurinkoa. On ollut leppeää tuulta, sopivasti lämpöä, eikä sääskiä pihassa. On ollut pitkä aamiainen, pyörälenkki, ja perhepäivällisen valmistelua. On ollut yhdessäoloa, Emmiliinin päivärytmissä elelyä, vieläkin totuttelua toisiimme. Ja minulla melkein kiireinenkin päivä. Nyt on pari päivää syöty hyvin, runsaasti.

Tätähän olen odottanut: molemmat lapset avec ja kolme lastenlasta. Melkein pakahduttavaa. Vuotuisjuhlat tuovat ja tekevät muistoja. Huomenna reissaamiset ja riemut tasaantuvat, touko-kesäkuu ovat olleet monenlaisen menon ja menemisten aikaa, nyt kai hiljalleen hiipuu.

 

 

Historiaa Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Retki Kutturaan

Aamulla oli pilvistä, aika vilpoista (+ 10 C), koko kroppa aika lailla jumissa ja turtana, joten päätimme pitää ”lomapäivän”, lähteä kesäretkelle länteen. Monta kertaa on aiottu, ihan mökkielon ”bucket listalla” on tainnut olla jo vuosikymmeniä. Joskus 80-luvulla, muistaaksemme, on siellä käytykin. Mutta ei koskaan kesällä. Mutta tänään: Kuttura!

Kutturaan (pohjoissaameksi Guhtur) on nelostieltä 39 km, meidän mökiltä 43 km. Puolimatkaan, Kultakioskille ja Kultalaan, on ajeltu useammankin kerran, toissakesänä viimeksi, mutta Kutturaan asti ei (kai) ole menty.

Useasti on aiottu. Varsinkin kun on luettu Siiri Magga-Miettusen kirjat (Siirin kirja ja Siirin elämä). Ja minä kuuntelin vastikään Inga Maggan kirjan Puolikas, mikä sai taas kiinnostumaan kylästä.

Kirjan esittelyssä lukee näin:

Koskettava perhetarina sotienjälkeisen Saamenmaan lapsista, nykypäivän kaupunkisaamelaisuudesta ja omista juurista. Ibbá palaa Kutturaan, sukunsa kotipaikkaan, missä hän on viettänyt lomansa lapsuudesta lähtien. Saamenmaalla hänen sisintään kalvaa vierauden tunne, ja hän alkaa pohtia, miksi hän ei osaa puhua saamea – ja miksi vanhemmat välttelevät aihetta.

Lämpimästi suosittelen kirjaa. Me suomalaiset tiedämme saamelaisista ja heidän elämästään ja identiteetistään kovin vähän. Tämä kirja lisää tietoa, ja on ”pelkästään” lukuelämyksenäkin sen väärti.

Tie Kutturaan oli liki viivasuora.

Siitä Wikipediassa kerrotaan näin:

Presidentti Urho Kekkonen poikkesi kylään hiihtoretkellään EnontekiöltäSaariselälle vuonna 1956. Silloin kyläläiset [mm. Siirin isä. Siiri kertoo Kekkosen vierailusta kirjassaan] ottivat puuttuvan tien puheeksi, ja Kekkonen lupasi hoitaa asian. Maantie Kutturaan valmistui 1959. Tien kerrotaan noudattavan Kekkosen kartalle vetämää suoraa viivaa. Tämä lienee tarinaa, koska kartalta voi todeta, että tielinja ei ole suora.

Ei niin kovin pittoreskin saatikka jylhän maiseman läpi kulkevan enimmäkseen viivasuoraan kulkevan tien matkalla on mäkiä ja muutama loiva käännös. Ja joutuisasti matka meni. Kynttiläkuusia  (jotka eivät näillä tienoin ole mitenkään tavallisia), muutamia kauniita suomaisemia ja sitten perillä. Yleisen tien päättymisen jälkeen käveltiin kylän ”keskustaan”, jonne maantie päättyy.

Kävelimme ”peremmälle”, näimme aika etäältä (ei sentään pihapiireihiin menty kuvailemaan) Ivalojoen rantatöyräällä muutamia taloja, joista tunnistettiin Siirin kotitalo, ja joista tunnistin yliopistokollegani kotitalon. Yhteensä yhdeksän postilaatikkoa löydettiin tienvarresta. Pehtoorin inarilaislähtöinen tuttu tiesi kertoa, että vakituisia asukkaita on enää alle 30, ehkä jopa alle 20.

[Silta Ivalojoen yli valmistui vasta 1996. Siihen ei Kekkonen enää ollut vaikuttamassa.]

Mesimarjat ovat kukassa kylätien varrella, ketään ei näy missään, rakennuskanta jostain 1900-luvun alusta ehkä 1970-luvulle, täysin hiljaista, pysähtynyt tunnelma, silti selvästi siellä vielä asutaan, ja taivasta vasten nousee tukiasema 🙂 , rannassa Ivalojoen kosken hiljainen ääni, Lapin kesä, aurinkokin jo lämmitti.

Paluumatkalla pysähdyimme Kultakioskille.

Sen pihapiirissä ruotsalaisia ja saksalaisia turisteja, terassilla kullankaivajia, mahduimme hyvin joukkoon, ja nautimme legendaariset poroburgerit. Ei niitä turhaan kehuta. Eivät olleet rasvaisia, höttöleipäisiä, majoneesitahmaisia, vaan oikeinkin hyviä, melkein raikkaita.

Iltapäivän lopulla omia piha-askareita, kelojen, kivien ja käpyjen keräystä. Laittelen kuvia, kunhan meidän ”installaatiot” valmistuvat.

Aurinko on vielä korkealla, eikä se kokonaan laskekaan.