Niitä näitä

Jos minulle – tai oikeastaan kenelle tahansa olisi 30 tai 15 vuotta sittenkin – kerrottu, että tietokoneen näppäimistön ääressä vietän koko sunnuntain pois lukien parin tunnin pyörälenkin ja sapuskan teon ja sen nauttimisen, en olisi uskonut. Ehkä jos olisi ollut kyse tekstin tuottamisesta, luennon kasaamisesta, artikkelin parissa ahertamisesta, mutta että kanssakäymistä perheen ja ystävien kanssa.

En olisi uskonut, kuinka paljon tänään on ollut sosiaalisia kontakteja, kirjeenvaihtoa, viestejä, ATK-avunantoa Pehtoorille, kuulumisten vaihtoa, uuden oppimista, joululahjapuuhaa [kalenterit, you kow]. Sellaista se kuitenkin on ollut. Eikä ole ollut millään muotoa huono päivä. Syksy on kaunis ja keltainen.

Jossain vaiheessa iltaa Apsu ilmoitti sisarelleni, että me voitais tulla jo talvella tänne, eikä vasta vuoden päästä. 

Tänään olimme systerin ja avokkinsa luona Juniorin poppoon kanssa ”saunaillassa”. Juniori & poika sekä S. saunoivatkin, mutta meille muille riitti kaikki muu hyvä, mitä meille tarjottiin ja syötiiin.

Jo menomatka oli ilon paikka: ensinnäkin, että me kaikki osapuolet olimme terveitä ja että ilta mahdollistui. Ja bussissa: Juniori, Miniä ja lapset nousivat bussin kyytiin pari pysäkkiä ennen meitä, ja kun minä sitten meidän kohdalla astuin onnikkaan, sai koko bussilasti kuulla, että ”Mummi tuli kyytiin!” Eepihän se toivotti minutkin tervetulleeksi. Kaupungissa bussista jäädessä Apsu hoksasi Kaupungintalon avajaiset, ja halusi sinne. Muillekin sopi. Piipahdimme pikaisesti ja mummi oli tyytyväinen, että poika oli kiinnostunut tästäkin.

Ja olihan meillä sitten hyvä ilta. Leppoisa, makoisa, rauhallinen, erinomaisen hyvää ruokaa ja lapsille tietysti oma menu! Jälkkäri, tai siis jälkkärit, maistuivat kaikille. Yksi ylitse muiden oli panna cotta, jonka kanssa (kaikki  luonnollisesti homemade) lakkahyytelö, granola, omenahilloke.

Ja miehenihän se sitten ihastui kakkuun niin paljon, että tuli ´kerjänneeksi´ kotipakettiinkin kunnon siivun sitä. Ei ollut mitään höttökakku tämä! Ihan täyttä makua jokainen murunenkin.

Nyt kylläinen, kiitollinen olo ja hyvä mieli.

Kuvien käsittelyä melkein koko päivä. No jotain kirjeenvaihtoa, ensi viikoksi järjestyi parikin mukavaa menoa ja tapaamista.

Eikä vain vanhojen mökkireissukuvien tekoa, vaan myös uusia. Iltapäivällä kun tuuli jo tyyntyi, eikä satanutkaan kovasti, lähdin iltapäiväkävelylle Linnanmaan kasvitieteelliseen. Eipä ollut tullut kenellekään muulle sellainen mieleen. Yksikseni kuljeskelin isolla puistoalueella ristiin rastiin. Värejä, paljon syksyn värejä ja paljon tekstuureja, jos vaikka minkälaisia. Aika levollinen olo tuli tuolla, melkein kuin metsäterapiaa.

Klikkaa ensimmäinen kuva auki, niin näet gallerian kuvat suurempina.

Lenkin jälkeen oli jo hyvinkin sapuskan aika, ja niinpä päätin hakea meille pizzat Välivainiolla avanneesta Kippari-pizzeriasta (se sama, joka kesällä oli torilla). Ei tarvi enää miettiä, mistä hakisi ensi kerralla pizzat kotiin. Mehän ehdimme ”Koskela”-pizzat melkein syödä ennen kuin hoksasin mitään kuvata. Rapeasta, ohuesta pohjasta ja sopivasta täytteiden määrästä on kuitenkin kuvatodiste. Savustettu tomaatti, prosciutto ja mozzarella, mmmmm …

Ja pizzeria oli korttelipizzeriaksi oikein mukavan näköinenkin. Ja tänään, kuten kesällä torillakin palvelu oli hymyilevää ja ystävällistä, jopa kohteliasta. Suositus tälle! Kipparit.fi

Kaikenlaisen aloittamista tänään, valmiiksi ei ole tullut kuin ruoka. Saariselkä-kalenteri on sentään jo työn alla. Menoja ja niiden peruuntumisia tuleviin päiviin ja viikkoihin.

Kello on ehtinyt iltaan paljon ennen minua, joten suosiolla annan itselleni luvan olla yrittämättä mitään asiallista postausta. Huomenna on jotain uutta… 🙂

Tänään sanatonta ehkä siksikin, että olen täysin äänetön. Mistä Pehtoori ei ole kovinkaan pahoillaan 😅 mutta se kyllä haittasi hieman, tosin hyvin vähän, asiointia Lajikumppanit-liikkeessä, jonne vein sukseni huoltoon ja siteen korjaukseen. Siellä on sellainen asiallinen, hymyilevä, asiantunteva asiakaspalvelu, jollaista soisi useampaankin putiikkiin. Tänään jopa äänetön asiakas sai asiansa toimitetuksi ja tuli hyvin palveluksi. Iloiseksihan sellaisesta tulee.

Klikkaa ensimmäinen kuva auki,
ja sen jälkeen kuvan oikealla puolella olevaa nuolta, – pääset kuvaretkelle puistoon.

Kyllä tänään oli jo ulos päästävä. Ja minähän pääsin kun vaan lähdin. 🙂 Flunssasta ei ole enää jäljellä kuin kurkun karheutta ja menetetty ääni.

Puolenpäivän jälkeen ajelin hautuumaan parkille autolla, siitä sitten tepastellen ja kuvaillen kävelylle. Taisi mennä puolitoista tuntia hissuksiin kulkiessa. Ainolan puistossa ja Hupisaarilla kuljin. Kun ei ole pyörällä liikkeellä, tulee kuvailtua. Puistossa olevat vanhat jalopuut, lehmukset, vaahterat, koivut, villiviinit pukeutuneita syksyn väreihin. Hyvällehän se ulkoilma ja liikkuminen tuntuivat.

Sairastuvalta tervehdys. Lyhyt sellainen. Tai noh, tiedä häntä niin lyhyt, mutta vähän nolo.

Oli vaan pakko päästä ulos tänään! Kaksi päivää sairastin kiltisti, maltillisesti sisätiloissa, mutta nyt riitti. Kun ei kerran ole ollut kuumetta (aamuyön aika ikävässä olossa jo toivoin, että tulisipa kuume avuksi) ja kun ulkona oli tänäänkin mitä kuulain, kaunein syyssää, ja kun en rohjennut lähteä Kalasatamaan tai mihinkään muuallekaan pyöräilemään, pakkasin itseni toppaan ja tuulenpitävään ja lähdin takapihalle istuttelemaan jo pari viikkoa sitten hankkimiani kukkasipuleita.

Enpä ole aiemmin tainnut moista tehdä, en ainakaan tässä laajuudessa, mutta tänään! Tänään entisiin yrttipenkkeihin (= kaivonrenkaat takapihalla) upposi 150 kukkasipulia. Narsisseja, tulppaaneja ja krookuksia. Toivottavasti keväällä nousevat! Yhden kolmesta renkaasta säästin sitä varten, että keväällä istuttelen siihen auringonkukkia.

Ennen sateita ja pakkasia ehdin siis sipulit upottaa multaan – raportoin keväällä kuinka kävi! Tämän päivän ulkoilu teki joka tapauksessa hyvää, – ääni kulkee taas, tosin varsin karheana ja matalalla, ja poskissa on edes vähän jotain väriä.

Ensi yöksi on – taas – luvannut aurinkomyrskyjä, siis revontulia vailla vertaa. No eipä koske minua. Pitkin syksyä sekä mökillä että Oulussa on ollut lupauksia revontulista, ja ne ovat myös toteutuneita juttuja: tuttujen ja tuntemattomien sometileillä on monena aamuna ollut sekä kaupungissa että tuntureilla kuvattuja varsin vihreitä näkymiä, mutta minä ja Canonini emme ole niitä tallentaneet. Ei kai tämäkin ole ikäkysymys???

Revontulia enemmän toivon ensi yöksi levollista koko yön kestävää unta. Siksi pyysin Pehtooria hakemaan apteekista nielua puuduttavaa suihketta, jollaisesta olen joskus lukenut ja jollaisen tuomaa helpotusta viime yönä aika lailla kaipailin. Ja mieshän toi pikku pullollisen Strefen-suihketta, – aika tyyristä muuten (20 €). Apteekissa olivat neuvoneet, ettei saa sitten ibuprofeiinin kanssa yhtä aikaa käyttää, – noh, minähän en ibuprofeiinia voi käyttääkään (IBS, you know)) , joten no problem.

Vastoin huonoja tapojani luin pakkauksessa olevan ohjeen tarkkaan, ja mihin sitten kiinnittyy huomioni? – Absoluuttiseen komparatiiviin!  Lause, joka alkaa ”jos olet vähän iäkkäämpi” särähti aika pahasti. Vähän iäkkäämpi kuin mikä tai kuin kuka? Jos verrataan, niin aina pitäisi kertoa myös se, mihin verrataan. Olenko siis ”vähän iäkkäämpi”! Miksi ei voi sanoa, että jos olet jo vanha, vanhahko, yli 65-vuotias tai jotain sellaista, mutta että ”vähän iäkkäämpi”!

Huomaattekos, kuinka sisällä olo ei ole minulle hyväksi! Ihan niin kuin jollain tuollaisella asialla olisi pienintäkään merkitystä! Lillukanvarsia sanoisin!

Joka tapauksessa, paranemista itselleni soisin! Ja terveyttä kaikille!

Vähän vaisu päivä.

Tänään, jo toissailtana ensimmäiset merkkinsä antanut, flunssa on vetänyt vähän viitsimättömäksi, tukkoiseksi, turhautuneeksi ja tupisevaksi. Vietettyäni viime viikonlopun flunssaperheen kotona melkein tiesin, että näinhän tässä kävisi. Mutta en kadu! 😊 Kaukana elelevän Emmiliinin kanssa vietetty viikonloppu saa flunssan asettumaan omiin asemiinsa: siis pikku juttu. 

Ja tälläkin kertaa flunssa ”tuli hyvään saumaan”. Tämä ei tullut kesken matkaa, en joutunut perumaan mitään, sain kuitenkin olla pienen kanssa, mihinkään en ollut menossa, mistään ei ollut pakko lähteä kesken kaiken pois, ei ole jäänyt tapaamisia väliin. 

Se, että tämä on tänä vuonna kolmas tauti (2 tavisflunssaa + 1 korona) parhaaseen pyöräilykauteen, tietenkin tekee ”kaudestani” rikkonaisen – ja kyllä vähän jo harmittaakin. Mutta so what! Ensi viikolla vielä ehdin sykkelöidä. Toivottavasti. 

Ja olen mie kaikenlaista sentään sisällä saanut aikaiseksi. Mm. erinomaisen hyvän kuha-annoksen! Ja jälkkäriksi korvapuusteja ~ öörfiilar kuten me oululaiset joskus olemme niitä nimitelleet. 

Syyskuu on ohi. Tämä oli aurinkoinen syyskuu, josta tuli vietettyä puolet muualla kuin kotona: Hangasoja ja Helsinki-Järvenpää olivat nekin lämpimiä ja vähäsateisia. Tänään Oulu oli aurinkoinen, sinitaivainen, värikäs. Jokivarressa ja muuallakin maisema terävä ja kirkas, hyvä hengittää. Tiedän monia, joille syksy merkitsee suklaansyönnin lisääntymistä, lievää ahdistusta talven tulosta, kaamosmasennuksen etiäisiä mielessä, mutta minulle syksy on melkein lempparivuodenaika. Varsinkin jos se on tälläinen kuin tänä vuonna. Toisaalta onhan kevätkin monin tavoin antoisa, antelias, lupaava ja herättävä…

Toisaalta tykkään kyllä kaikista vuodenajoista. Ja parasta on se, että niitä on. Oulussahan on – edelleen – oikea talvikin, vaikka marraskuu on usein sellainen ettei siitä oikein tiedä, miksi se muuttuu.  Kirjailija, kulttuurikyynikko Erno Paasilinna on todennut vähän ikävästi, omaan tapaansa: ”Parasta Oulussa on vuodenaikojen selvä vaihtelu. Eikä sekään ole oululaisten ansiota.”

Kesämekot ja T-paidat joutivat tänään vaatehuoneen ylähyllyn laatikoihin, kesätakit saivat väistyä kevyttopan, duffelin ja villapoplarin tieltä. Pyörälenkki vaati kerrospukeutumista jo melkoisesti. Mutta ei se mitään. Hyvät vaan. Nautitaan kun meillä on erilaisia vuodenaikoja!

Onni on herätä taaperon itkuun klo 5.22. Ei siksi, että pieni itkee, ei todellakaan siksi. Päinvastoin. Mutta siksi, että tiedät, että pieni on lähellä, että näet hänet tänäänkin. Että on tiedossa yhdessä oloa. Että hän on olemassa.

Järvenpäässä on satanut, Helsingissä on satanut, pitkin päivää, mutta niinä hetkinä, kun olen ollut ulkona, onkin ollut päivän paistetta, ja sen kerran kun ”häiritsevästi” satoi, oli Vävy autolla vastassa Järvenpään asemalla, ettei tarvinnut kilometriäkään sateessa kävellä. Tyttärellä etätyöpäivä, Vävyllä toipilaspäivä [koko perhe on täällä sairastellut viikon verran], Emmiliinillä päiväkotipäivä ja mummilla kävelypäivä.

Päivällä käväisin Helsingissä, muutamia tuliaisia (A:lle & E:le) ja pieniä tuomisia sinne ja tänne. Ja löysinpä Kapteenskasta itselleni uuden paitapuseron! Miten siitä tulikin hyvä mieli.

Päivän ”ohjelmassa” oli juhlaruoka, vähän kuin tyttären synttäreiden kunniaksi kokkailin kaikenmoista italialaista. ”Neljän ruokalajin” teko ei-omassa keittiössä vähän onnahteli, mutta lopputulos oli  ”ei huono”.

Pienen kanssa olemme jo ihan tuttuja, hymyjä ja haleja puolin ja toisin … Huomenna koko päivä yhdessä! 💕

Pikisaaren läpi pääsee taas pyörällä. Hulppea on uusi baanan pätkä!

Tänään tuntui siltä kuin en olisi liikkunut kunnolla piiiiitkään aikaan. No toissapäivänä kuitenkin kävin pyöräilemässä… Mutta tänään kunnolla. Johan oli mukava monta (kolme on monta)  tuntia ajeleskella.

Samalla kauppa-asioita [Lihamestari, Apteekki, Likis-messut joilla ei enää kahden aikoihin ollut hapanjuurileipää, siispä huomenna uusiksi] ja ihan vaan nautiskellen. Pitkästä aikaa myös sellainen ”vapaa lauantain -fiilis”. Sellaista olen kaivannutkin; tunnetta, että on ansainnut ”vapaata”. Ihan niinkuin vapaata ei olisi viimeiset kolme, neljä vuotta ollut muutenkin. No mutta, siis leppoisa päivä.

Vähän oli tarkoitus hankkiutua Pehtoorin seuraksi myös puutarhaan. Kesäkukkien deletointia, siivoiluja, kukkasipulien istutusta etc. Mutta ehei. Enpä millään muotoa ´ehtinyt´. Luontokin on syksyn tulon kanssa jäljessä, joten miksenpä minäkin. Osaan jo chillailla! Oi, että!

PS. Otsikkokuvassa näkyy, kuinka meidän villiviini pyrkii jo sisälle. Ja BTW: alppiruusuissa on uusia nuppuja!]

Nyt on kyllä vähän noloa, mutta kun en muutakaan nyt keksi ja jaksa. Juuri tänään arkistoistani tipahti tämmöinenkin. (Kaleva 19.9. joko 2005 tai 2006)

(Varoitus: postaus sisältää taas kerran tuotesijoittelua.
Mutta kuten tavallista, ihan ilman mitään sponssauksia.)

Hammaslääkäripäivä. Näitähän minulla oli yhteen aikaan paljon! Pahimmoillaan vuosina 2020 ja 2021 liki viikottain. Mutta tänään vain vuositarkastus ja -huolto. Hyvin meni.  Ehkä tällä kertaa vähän vähemmän hammaskiveä kuin tavallisesti? – Niin ainakin itse haluan ajatella, sillä …

Kuukauden olen ollut uuden sähköhammasharjan käyttäjä. Ostin sekä Pehtoorille että itselleni hääpäivälahjaksi Loiste-sähköhammasharjat. Ja olemme molemmat hoksanneet, että se ON hyvä, ellei erinomainen. Ja molemmilla on hampaat valkaistuneet, eivät valkoisiksi, mutta vaaleammiksi. Jo kuukauden käytöllä. Ja pesun jälkeen suu on todella puhtaan tuntoinen.

Minä kävin viime syksynä juuri tämän hammaslääkärin vuotuishuollon jälkeen vielä valkaisuhoidossa, sillä hampaat, jotka minulla näkyvät jo puhuessa, saatikka hymyillessä, olivat selvästi tummentuneet. Näin huolimatta siitä, että punaviinin ja kahvin nauttimiseni on muutaman vuoden takaisen gastriitin ja IBS-oireiden tunnistuksen jälkeen vähentynyt melko vaatimattomaksi. Nehän ne tahtovat hampaita värjätä. Mutta johan ikäkin tuo tummia sävyjä purukalustoon.

Kallis ja vähän ikävän tuntoinen valkaisuoperaatio tuotti kyllä aika hyvän tuloksen. Mutta ei pysyvää. Alle vuoden jälkeen, kesän alussa jo hoksasin, että melkein lähtötilanteessa olen. Siis en toistamiseen mene valkaisuhoitoon.

Loiste-harjojen aika aggressiivinenkin, tai ainakin runsas mainostaminen, sattui monen monta kertaa silmiini ja perustelin itselleni, että jo yhden valkaisuhoitokerran hinnalla saisin meille molemmille harjat ja vielä vaihtoharjojakin. Siis tilaukseen, – näitähän ei kaupoissa ole myynnissä.

Verrattuna entisiin ORALin perusharjoihin näissä sekin hyvä puoli, että akku kestää kauan. Vielä ei ole tarvinnut uudelleen ladata. Siis reissuun tai mökille mukaan ilman laturia. Pieni asia, mutta plussaa joka tapauksessa. Ihan hyvä häälahjaidea oli tämä! 😁

Melkein koko päivän olen ollut koneen ääressä. Enkä silti ole muistanut mitään postailla.

Huomenna muistan.

Melkein kaksiviikkoinen mökkielo päättyi tänään, kun ensin lähtivät ystävät ja sitten me kohti Oulua.

Etten sanoisi, että suurenmoinen lomareissu oli tämä. Eikä vähäisin syy kaikin puolin onnistuneeseen reissuun ollut sää. Oli lämmintä (+15C – 22C joka päivä) lähes sateetonta, tuulta vain tunturissa. Lepoa, luppoilua ja liikkumista, pitkiä yöunia, aika hyvää ruokaakin. Ja lopuksi vielä ystävien seuraa, naurua, maailmanparannusta, yhdessäolemisen helppoutta, kokemuksia, muistoja, paljon puhetta, vaivaantumatonta hiljaisuutta. Niistä oli tämänkertainen reissu tehty.

Hyvin harvoin on viime vuosikymmenen aikana ajeltu perjantai-iltapäiväliikenteen ja vieläpä ruskaliikenteen aikana Saariselkä – Oulu väliä. Tänään ajeltiin, eikä ihan mahdoton kokemus ollut.

Kyllä kolmaskin viikko Hangasojan huomassa olisi helposti kulunut, mutta kun jo ikävä muksuja, hammaslääkäri, hiuspehkon perusteellinen taltuttaminen katu-uskottavaksi, ja vielä semmoinenkin, isoin ja vaikein, syy, että en vieläkään osaa sanoa ei: kun kauniisti pyydettiin, niin minä pöhkö lupauduin tekemään esitelmän ensi viikon perjantaiksi.  Oma vika! Siinä se ensi viikko menee!

[Otsikkokuvassa Kakslauttanen tänään aamupäivällä]

Tämän mökkireissun teemaksi on vähän vahingossa muodostunut ”uusia polkuja, ennennäkemättömiä paikkoja”, ja tämäkin päivä sopii tähän teemaan oikein hyvin. Pariltakin suunnalta (FB ja Lähes naapuri) kertoivat että Laanilan kvartsikallion lisäksi aika lähellä on toinenkin vaikuttava, iso valkiakallio. ” … Harriojalla, on iso ihan kuin tunturi, keskellä mettää valkoisena”.

Aamusella tutkiskelimme vinkkejä ja karttoja, ja lähdimme ajelemaan kohti Kutturaa: nelostieltä käännyttyä noin 14 km jälkeen pari km ennen Guhtur-kioskia kääntyy metsäautotie oikealle. Jätimme auton siellä parin kilometrin päähän risteykseen, josta arvelimme osaavamme kohti ”kvartsitunturia”. Ja osasimmekin.

Matkalla nähtiin upea suo, kulkiessa poimin puolukoita, ja kehittelin mielessäni uuden jälkkärin jollekin tulevalle päivälle… Saapa nähdä!! Pehtoorista kuulosti sen verran hyvälle, että kinusi koemaistiaisia, – vielä ei edes niitä, mutta julkaisen tulokset kunhan niitä on.

Aurinko paistoi! Tänäänkin koko iltapäivän. Metsä oli silti raikas ja varsin kaunis. Mieli lepäsi, askel kulki.

Tässä yllä olevassa kuvassa on ”jotain”. En vielä osaa sitä pukea sanoiksi… Ehkä halaus?

Kvartsikallio siis löytyi, vähintään yhtä upea kuin Kultareitillä toissapäivänä käymämme.

Paluumatkalla löysimme vielä pari erämaalampea. Merilintulampi on tämän alla olevan nimi. Merilintu? Keskellä Koilliskairaa! Mistähän moinen nimi.