Vähän aavistelin ja pelkäsin, että tässä käy näin.

Tarkoitushan on ollut opetella uusia julkaisumetodeja ja -tapoja, uusia ulkoasuja ja saada vähän helpotusta tähän minun bloggaamiseeni. Pakata valtaisaa blogiarkistoa pienemmäksi, ehkä jopa säästää webhotellikustannuksista. ja kaikkea muuta hyvää ja kaunista on tässä kolme päivää ollut aikeena saada aikaiseksi. Ja kuinkas sitten kävikään?

Vähän sellainen olo kuin joskus aikoinaan, kun kirjoitti artikkeleita tai loppulausetta kirjan luvun loppuun: alussa oli tuhannen innoissaan, varmana asiastaan, kaikki loogisesti ja asiantuntevasti pohdittuna valmiiksi. Aikani kirjoittelin, todistelin, viittailin guruhin, vyörytin argumentoinnin tueksi valtaisan empiirisen aineiston todistusvoiman, ehkä jossain vaiheessa olin jopa kokemusta ja kykyä aistivinani itsestäni, kunnes hoksasin kirjoittaneeni itseni ja tekstini ihan solmuun ja vielä solmun jonnekin umpikujan perälle. Näin on käynyt tänään. Ja sitten vielä ulkoiset tekijät (webbihotelli) ovat lisänneet hämmennystäni.

Tänään olen saanut KAIKKI (myös esim. Muistikuvia-sivuston että Oulun voutikunnan kuvasivuston) ihan sekaisin. Salasanat eri alustoille sekaisin, ja ties mitä kaikkea sekaisin.

Ilon läikähdyksiäkin on ollut: tapasin Apsun aamupäivällä. Oli taas pojanpojan hammaslääkärireissu, jossa mummi sai olla kaverina. Hyvin meni tänäänkin, ja suunniteltiin ens viikonlopulle yhteistä piparkakkutalon rakentelua.

Ja se mielessä ja itseäni piristääkseni avasin paketista jo ainakin kuukausi sitten tilaamani uuden talolyhdyn. Puutarhurinmajasta tämäkin.

On päivälleen vuosi siitä, kun lensimme Espanjaan osallistuaksemme Andalusian suurelle kiertomatkalle. Osallistuttiinhan me, vaikka kiertomatkamme torsoksi jäikin (korona!). Tulipahan mieleen, kun nyt katselee uutisissa ja netissä videoklippejä tulvivista kaduista, vesivirroista ja kaaoksesta liikenteessä. Pahalta näyttää, ja tuntuukin.

Viime vuonna ei yrityksestä huolimatta saatu korona- ja influenssarokotuksia ennen reissua (oli muutamasta päivästä kiinni), ja seurauksethan sitten olivat aika ankeat. Nyt saimme rokotusajat ensi lauantaille. Ainakin Oulussa on merkillisen vaikeaa ollut järjestää ikäihmisten, senioreiden, vai miksi meitä yli kuusvitosia kaupungin retoriikassa kutsutaankaan, rokotukset: tuntien jonot ulkona rokotuspisteiden ulkopuolella eivät ole olleet Pohteen (Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueen) toiminnan toimivuuden parhaita ilmenemismuotoja. Noh, nyt ei enää tarvitse jonottaa.

Minullakin alkaa vihdoin flunssa helpottaa, joten senkin puolesta pääsen hankkimaan rokotteen. Järvenpään Satusaunan tarhan (syksyn ensimmäisen) flunssa-aallon tauti kesti 1-vuotiaalla muutaman päivän, 1-vuotiaan vanhemmilla muutaman viikon, mutta mummilla muutaman kuukauden, ja bonuksena siihen kuului vielä aika perusteellinen poskiontelotulehdus sekä äänen häipyminen vielä viime viikolla aika ajoin lähes totaalisesti. Mutta nyt ohi on!

~~~~~~~~

Muistiinpano itselle: tänään loppui kausi.
Nyt luvut (tuossa neljän kesän pyöräilyt) sellaisia,
että on hyvä mieli.

”Pukki ja oikeinmerkki” sen tekevät
– kuten sukurasitteeseen kuuluu. 🤣

Nyt lähtee sykkeli huoltoon ja talvilevolle.

(Otsikkokuvassa otos kännykällä Hartaanselältä kohti Toppilaa:
Tervaporvarinpuiston rantatie on jo auki,
mikä ilahdutti kovasti. Kevyenliikenteen uusi silta on vielä ”vaiheessa”.)

Hieman arveluttava, tai ainakin outo, juttu sattui tänään silmiin kauppareissulla. Ruskon Cittarissa Pirkka-kimppua valitessani hoksasin suunnilleen ikäiseni naisen valitsevan pitkään ja huolellisesti irtiksiä, keräsi niitä pienen pussillisen, ja tuli sitten hänkin katselemaan kukkaämpäreitä – ja samalla vaivihkaa syömään niitä karkkeja! Tovi siinä oltiin yhtä aikaa ja hän mutusteli karkin toisensa perään, siirtyi jonnekin, ja kun minä jo olin siirtynyt karkkihyllyjen läheiseen kassajonoon, tämä karkki-ihminen meni vasta silloin punnitsemaan ne karkit. Siis syötyään pussista varmaankin kourallisen irtiksiä. Muka vaivihkaa katselin touhuaan… Enkä tietenkään sanonut kenellekään mitään. Hämmästytti kyllä!

Hämmästytti melkein yhtä paljon kuin se, kun vuosia sitten alkukesästä näin hautausmaalla perheen, joka tuli vanhempieni haudan viereiselle käytävälle kukkapurkin kanssa, asettelivat sen kauniisti paikalleen ja ottivat sitten kännyllään kuvia toisistaan haudan äärellä. Ja tämän episodin jälkeen, ottivat ruusupurkin takaisin kainaloonsa ja lähtivät jatkamaan matkaa. Sukulaiset saivat varmastikin kuvatodisteen haudalla käynnistä ja kukkien viemisestä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään sain päätökseen Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) 5-osaisen Kannas-sarjan. Ykkösosan kuuntelin joskus kesällä, nyt ennen mökkirupeamaa latasin loputkin Bookbeatista. Muistan, että Laila Hietamiehen kirjat olivat niitä, joita äitini osti itselleen joulu- ja äitienpäivälahjoiksi, taisi joskus suositella minullekin luettavaksi. Eivätpä olisi voineet vähempää kiinnostaa.

Minulla taisi olla Hemingway- Irwing- tai Waltari -kauteni niihin aikoihin… Nyt kun minulla on menossa mm. saamelais- ja lappilaiskirjailijoiden vaihe, evakkokirjallisuuden vaihe, yritys lukea  (= kuunnella) aasialaisten kirjailijoiden romaaneja, ainainen kiinnostus elämäkertoihin ja historiallisiin romaaneihin, olen löytänyt Hirvisaaren. Olisinpa kuunnellut nuo ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan äidin biografiaa.

Nämä eivät ole kärsineet vuosikymmenten saatossa, ne ovat romaaniksi kirjoitettua arjen historiaa ja sosiaalihistoriaa. Kirjat ovat lähes pelkkää dialogia, vuoropuhelua tai päähenkilöiden ”ääneen ajattelua” ja Johanna Kokon lukemana karjalan murre soljuu luontevasti, niin soljuvasti, että tämän kolmeviikkoisen murrekylvyn jälkeen miekin huomaan ajattelevani jo karjalan murteella, ainakin vähäsen.

Tähän saumaan sattui tälle illalle Oulun Historiaseuran (striimattu) esitelmätilaisuus, jossa kollega, karjalainen sukujuuriltaan hänkin, puhui evakoiden muistoista. Nimenomaan muistoista. Kovin tutulta tuntuivat.

Onni on sulatettu pakastin sekä mutkien ja saapumisongelmien kautta perille saapunut posti. Ja vaihteeksi hyvin nukuttu yö. Pitkään nukuttu. Päivässä siis paljon omia ja muiden onnistumisia.

Ja parasta oli Mukkavuopajan patikka. Kun kerran Ivaloon puolenpäivän jälkeen taas ajeltiin, päätettiin tehdä myös päivän lenkki/patikka siellä.

[Tässä tämän päivän kuva, vrt. eiliseen Ivalosta paluuseen.]

Aamulla herätessä mökin mittarissa oli – 15 C, mutta iltapäivän ”taajamapatikan” aikaan pakkasasteita ei ollut enää kuin muutama. Aurinko paistoi, oli tyventä, valoisaa ja tasaisella hyvä kävellä.

Kerran aiemmin on kävelty Ivalon keskustan reunamilla kulkeva kävelyreitti, jonka varrelle tänäänkin hakeuduimme.

Reitti (pituus vaihtelee valittujen pätkien mukaisesti kahdesta kilometristä ainakin kymmeneen (Jänkkävaaran vaellusreitin pituus ?). Ja se on hyvin merkitty, viisikielisesti: viitoitus on suomen ja englannin lisäksi pohjoissaameksi, inarinsaameksi ja kolttasaameksi.

Meille tuli tepastelua kai noin seitsemän kilometriä, reilusti yli tunti, melkein kaksi kuljettiin vaihtelevaa, toki tasaista, vähän lumistakin reittiä. Reitti on hyvin merkitty ja sen varrella on paljon opastauluja. Yksi hömötiäinen nähtiin, mutta ei muita liikkujia.

Mukkavuopajan*, joka laskee Ivalojokeen, pinta oli tyven, riitteinen, jäinen, sula. Talven tulo näkyi vedenpinnassa monin tavoin, kauniina.

mukka, mohkke – joen mutka, laakson kainalo

vuopaja – joenuoma (umpeutunut), syvä ja kapea lahti

• Mukkavuopajan kävely- ja luontopolku Mukkavuopajan luontoreitti sijaitsee Ivalon kylän keskustan tuntumassa pääosin Vuopajan rannalla. Luontoreitti on kuljettavissa ympärivuotisesti; talvella reitti on valaistu. Reitin varrella on useita luontopolkutauluja, joissa kerrotaan alueen luonnosta ja kulttuurista. Reitille on useampia lähtöpisteitä; 1) Hotelli Ivaloa vastapäätä Porotiellä on merkinnät varsinaiselle reitille. 2) Petsamontien ja Ilvestien risteyksestä pääsee myös reitille 3) Petsamontie-Mukkavuopajantie-Tavihaarhantieltä pääsee reitille. Reitti on helppokulkuinen ja on suosittu mm. lenkkeilijöiden keskuudessa. Reitin varralla on opastekarttoja.

Aamut on parhaita.

Senhän toki tiedän, mutta miksi se on tahtonut unohtua viime aikoina. Jotenkin lusmuillen olen aamut usein tuhlannut, lukenut netistä uutisia, vatuloinut jonkun pikku asian parissa (pyykkiä, kauppalapun tekoa, sähköposteihin (niitä on joinakin aamuina ehkä monikko, siis kaksikin samalle aamulle!!, jonkun laatikon siivous…). Tänään en vatuloinut. Sen että kahvit ja puuro oli keitetty ja nautittu, sadekartat netistä vielä tarkistettu, pukeuduin sateen pitäviin vermeisiin ja lähdin ulos.

Aamuöisten ja aamupäiväisten  sadekuurojen välissä oli puolitoistatuntinen hämärää, happirikasta, aika hiljaista ja edelleen keltaista ulkoilmaa saatavilla.

Ja sen jälkeen koko päivä reipas ja aikaansaapa olo. Väistämättä tuli vannotettua itseä, että ”pidä tämä”. Lupasin yrittää.

Pikkuisen on taas sellainen olo, että tämä on lopun alkua…

Olin tänään(kin) kameran kanssa liikkeellä, kaikenmoista kuvauksellista sattui reitin varrelle, mutta enpä vaan viitsinyt pysähtyä kuvaamaan, koska! Koska oli hyvä vauhti, äänikirjassa juuri menossa Uuden-Seelannin maorikulttuurin ja irlantilaisten lammasfarmareiden elämänmenon yhteentörmäys ja polarisaation kipupisteiden kaunokirjallinen (vahva) kuvaus, joten jatkoin pysähtymättä kuvaamaan.

Sitten kun pysähdyin mun vakkari-jäkälänkeräyspaikalle, en tietenkään nähnyt mitään syytä ottaa pyörän satulalaukusta kameraa ja ryhtyä kuvailemaan kuivaa mäntymetsäkangasta, joka pilvisenä, tosin varsin lämpimänä, päivänä ei todellakaan järin kuvauksellinen ollut.

Joten: olisipa edes kuvia, joista voisin postausintoa ammentaa… Ei ole. 🙁

Kahden hengen sunnuntaipäivällisellä rääppiäisiä ja eilisen punaviinin rippeet, joten eipä niistäkään mitään ilosanomaa jaettavana.

Yhä useammin käy näin: illan tullen ei ole mitään tarvetta purkaa tuntoja, ei iloa jakaa, ei nähtyä tai kuvattua vinkata muidenkin iloksi ja ihmeteltäväksi, ei mieltä miettiä mitään julkaistavaksi.

Mutta kuten huomaatte, en minä vielä luovuta: ainakin vuodenvaihteeseen asti yritän joka päivä jotain mielekästä, ehkä jopa merkityksellistä, tänne keksiä. Ainakin ”Luettua”-kategoriaan olisi itseänikin varten tehtävä päivitys. Tänään tuli täyteen 700 kuunneltua äänikirjaa, joista viimeisestä puolestasadasta on vinkit jakamatta. Ehkäpä tulevalla viikolla…

Mitenkäs se Aikakoneen biisi meneekään?

 Keltainen toukokuu mikset sä jo tuu
 oon turhaan odottanut tuulta lempeää

Tänään ei tuullut, eikä ole toukokuu, mutta keltaista on.

On 48 vuotta siitä, kun olin treffeillä Jäälin Shellillä. En voinut kahvia juoda, enkä syödä pullaa, koska päivällä minulta oli leikkauksella poistettu viisaudenhammas. Niinpä sain illalla nautittavakseni vain pullollisen kylmää limpparia. Tänään samainen lempparityyppi tarjosi pitkältä pyörälenkiltä kotiin palattuani samppanjaa!

[Autréau Reserve Brut on hyvä.]

Tulimme Pehtoorin kanssa todenneeksi, että paitsi että ollaan tänään seukattu tasan 48 vuotta, ollaan tunnettu aika lailla tarkkaan puoli vuosisataa.

Pari vuotta ehdimme olla luokkakavereita ja kulkea yhteisessä kaveriporukassa enemmän vähemmän tiiviisti ennen kuin ekat treffit sovittiin. Ei voi väittää, että oltaisiin hätiköiden parisuhteeseen heittäydytty!

Ja varsin verkkaisesti edettiin sen jälkeenkin: kihloihin kolmen vuoden seurustelun jälkeen, samaan osoitteeseen muutto kaksi vuotta kihlautumisen jälkeen, ja taas kaksi vuotta ennen kuin mentiin naimisiin – yhteensä seitsemän vuoden kimpassa olon jälkeen. Ei ole mitään hätiköityjä liikkuja harrasteltu, ei turhia hötkyilty. 😅

~~~~~~~~~~~~

Viime viikonloppuna Oulussa oli Kädentaitomessut ja tänään (ja huomenna) Kirjamessut. Molemmat sellaisia, joihin periaatteessa ´aina´ haluaisin osallistua, joskus olen osallistunutkin, mutta nyt? – Vain vähän kiinnostusta, ahtaat sisätilat eivät tänään olleet mua varten.

Tänä vuonna ja ainakin tänään tuntui hyvälle mennä käväisemään Kauppahallissa, jossa oli Vanhojen kirjojen Pop Up -myymälä. Ja siellä tuttu antiikkikauppias ja toinen tuttu vuosikymmenten takaa. Pieni kohtaaminen, tovi rupattelua, ja onnistuin pitämään itseni kurissa ja ostin vain kaksi pienen pientä kirjaa. Pieni ”kirjamessu” oli tämä. Oikein sopiva tälle päivälle.

Otsikkokuvassa eilen iltainen kuun halo. Kuu on tuosta ilmiöstä aika lailla oikealla. Ainakin minulle ennennäkemätön tuollainen ilmiö.

Mutta täysikuu, eikä edes superkuu ole ennenkokematon. Sitä on nyt pari yötä riittänyt. Ja unettomuutta myös. Eikä kuun kulku ole ainoa unia häirinnyt asia: jo kolmatta viikkoa jatkunut flunssa on öisin ilmoitellut olevansa hengissä. Mutta kyllä tämä tästä. Ensi yönä nukun, ja huomenna taas postailenkin – kunnolla. Ehkä jopa arvonta tulossa. Siispä huomiseen, hyvät blogiystävät.

Olisin ehkä vähän helpommankin kansikuvan kalenteriin voinut suunnitella!

Kun tuhansista mökkireissujen kuvista oli valittava kalenteriin vain 12 kuvaa, jäi vähän harmittamaan, että monia kivoja ja onnistuneita otoksia oli jätettävä pois. Siitä syntyi idea saada puolensataa kuvaa edes pikkuisina mukaan. Siinäpä se on sadepäivä tuunatessa mennyt. Aika mukavaa puuhaa kuiteski.

Kalenteri lähti juuri painoon ja huomenna voin sitten avata kalenterikaupan!

Vielä on pyöräilykelejä, ja flunssan jälkeen intoa ja kuntoakin, joten pyörähdin Haukiputaalla aamupäivällä.

Ruumiin kulttuurin jälkeen iltapäivä meni sitten taiteen ja ystävyyden merkeissä.

Oulussa on lokakuun ajan Juhani Palmun muistonäyttely, jossa on töitä myös Kuutti Lavoselta, Reidar Särestöniemeltä ja Vilho Lammelta.

Oli sovittu tapaavamme – taidetta minua paljon enemmän tuntevan – ystäväni kanssa, ja niin tehtiin. Oli ihan hyvä näyttely, monipuolisesti juurikin Palmun tauluja, ja niistä kuulimmekin uusia asioita, tekniikoista (mm. hiekka ja Tyrvään kirkon kattopaanut!), ja vähän elämästäänkin.

Minullakin on tässä työhuoneessa yksi Palmun taulu – isäni toi sen minulle joskus viime vuosituhannen lopulla käytyään Palmun galleriassa, taisi olla 40-vuotislahjaksi? Ja tänään siellä näyttelyssä en muistanut, mistä maalaus on!! Aitat kyllä muistin, mutta Porvoon kirkkoa en. Melko noloa.

Hyvän tovin näyttelyssä viivähdimme, ja sitten käveleskelimme kahvittelemaan ja kuulumisten vaihtoon. Pekurinkulman Patiolla oleva Magnolia oli minulle uusi kokemus: ei huono sekään. Oli rauhallista rupatella.

Samalla reissulla kävin vielä Instrusta hakemassa uudet rillini, ja nyt tehtiin myös ennen kokemattomalla OCT-laitteella edellistä kertaa tarkempi silmänpohjakuvaus. Kaikki edelleen ok, mutta jäin ihmettelemään, kun laitteeseen syötettiin tietoni ja mm. sijainti, missä koe tehdään ja siinä valikossa oli vaihtoehtoina Eurooppa, Aasia ja Kaukasus. Miksi siihen valittiin Kaukasus? Vähän pelottavaa minusta.

Muutoin kaikki hyvin.

Ps. Huomenna mm. viikonlopun kakun resepti ja juhlallisen palsternakkakeiton resepti.