Hieman tekisi mieleni kertoa viimeisen viikon levottomista öistä, yskäisten aamuöiden väsyneistä hetkistä, nukkumattomista öistä, puhumattomista päivistä, pantattujen flunssien kertymästä seurauksineen, mutta enpä tohdi. Edelleenkin on kyse flunssasta. Takana olevasta flunssasta. Tarkemmin ajatellen pikku juttu. Ja luulen, että taas olen oppinut jotain, ja edelleen olen kiitollinen, että tämäkin tuli juuri tähän väliin.
Tänään jo hyvinkin vain toipilas, tosin vähän nukkunut ja varsin käheä-ääninen. Mutta niin terve, että rohkenin jo pyöräilemään. Sitä riemun määrää kun reilun viikon tauon jälkeen uskalsin taas pyöräteille lähteä. Puoleltapäivin oli käsittämättömän lämmin (+14 C), joskin tuuli paikoin melkein infernaalinen. Mutta oli niiiiiin hyvä päästä vielä ajelemaan.
Samaisella lenkillä kuuntelin melkein loppuun Eva-Riitta Siitosen elämäkerran, tai koko hänen perheensä tarinan. Pitkästä aikaa elämäkerta joka kosketti, kosketti paljon. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia. Nyt jo vanhan, mutta ehkä aina aika viisaan naisen, paljon eläneen ja kokeneen naisen lämminhenkinen, koskettava, empaattisuutta opettava, rakenteeltaan poikkeuksellinen elämäkerta, jossa ajatukset vanhemmuudesta, lasikattojen rikkomisesta, isovanhemmuudesta, empatiasta koskettivat.
Koskettivat niin, että kun viimeisiä rivejä kuuntelin autossa matkalla hakemaan muksuja Haukiputaalta, oli ennen heidän kohtaamistaan pysähdyttävä hetkeksi tienposkeen pyyhkimään kyyneleitä. .. Kirja ei ole nyyhkytarina, mutta kosketti paljon. Enkä olisi uskonut, että tämä, juuri tämä ihminen, saa minut näin vakuuttumaan, liikuttumaan, itkemään.
[Kuivasjärven joutsenperhe keskellä, löydätkö? – kovin kaukana olivat kuvattavaksi.]
Mutta itkut unohtui, kun sain kyytiin kaksi parasta. Koko matkan (n. 2o km) Eepi höpötti, kertoi, kysyi (ainakin 10, jollei 20 kertaa: ”Tiiätkö, mummi … ”) Mummihan ei tiennyt, mutta halusi kuulla.
Tyttöjen päivä on tänään. Juuri tänään pojantyttäressä tuntui olevan entistä enemmän voimaa. Eskarilainen halusi kirjoitella, piirtää numeroita, kokeilla uusia sanoja, hakea hyväksyntää. Entistä enemmän. Ehkä se oli vain minun mielessäni, mutta silti: tytöissä on tulevaisuus.
Syötiin porukalla lappuskaa välipalaksi, avattiin Helsingin tuliaisvaatteet (Vans ja yksisarviset olivat mieluisia – onneksi. Aina ei ole varmaa, että osaan ostaa sellaisia.). Piirreltiin, vaihdeltiin kuulumisia, tuntuja, kokemuksia ja katseltiin Järvenpään serkun kuvia, suunniteltiin tulevia, kunhan oltiin. Hyvä niin.
Viikonloppu on hyvällä alulla.