Mielessäni, tekemisessäni olen ollut otsikkokuvan ”maisemassa” melkein koko päivän. Kuva on työhuoneestani yliopistolta joskus 2010-luvun vaihteessa.

Eilen iltasella ja tänään pitkälle iltapäivään olen etsinyt tietoa, muistellut, kirjoitellut tuohon aikaan, ja vuosikymmeniin sitä ennen, liittyviä juttuja. Pieni pala yliopistohistoriaa, jossa minullakin oli osani, on tarkoitus saada perjantaiksi valmiiksi.

Melkoisen muistojen arkun aukaisin, kun etsin vanhat kovalevyt, joilla on tuhansia tiedostoja, kirjeitä, lausuntoja, muistioita, raportteja, kokouspöytäkirjoja, esityslistoja, tenttituloksia, hopseja, anomuksia, artikkeliaihioita, kässäreitä, valmiita juttuja…. Ja MUISTOJA! Melkein ääneen kuulen juttuja noihin liittyen. Kun joukossa on myös kuvakansioita työpaikan juhlista ja väitöksistä, opiskelijaekskuilta ja omasta työhuoneesta on ajatusten virta ollut vuolas. Ja mikä parasta: muistan ja ymmärrän miksi ja kuinka paljon työstäni pidinkään! Useimmiten.

Mutta esitelmää ei ole puolta liuskaa enempää edes aihiona. Mutta kyllä se tästä.

Houkuttelin pojan perheineen kaupungille Pannuun  syömään kun en halunnut tänään kokkailla. Oli tärkeää ja mukavaa nähdä muksuja. Eepiä saa vielä sylitelläkin. 💕

2 Comments

  1. Lastenlapsiin liittyen, minullakin on kaksi pojanpoikaa 9 ja 4 v. Tuota yhdeksänvuotiasta pitää nykyisin harkiten ja paikka valiten halata, kuinka nopeasti he kasvavatkaan ja muuttuvat.

    1. Näinhän se on: kyllä yhdeksänvuotiasta täälläkin saa vielä halata, mutta vain kotioloissa. Kuusivuotiaskaan ei juuri enää käsi kädessä kävele kaupungilla. Mutta vielä tulevat mielellään mummilaan ja lähtevät humputtelemaan. Siitä tykkään kovasti.

Jokainen kommentti on ilo!