Ei, en aio vaipua murheen ja häpeän alhoon. En vaikka tämänpäiväinen esitelmä (Suomen ja Skandinavian historia Oulun yliopistossa) ei mennyt lähellekään niin kuin toivoin. Oikeastaan niin en olettanutkaan. Koko viikon olen tiennyt, että taidot ovat löyhtyneet, ammattitaito puhumaan tai luennoimaan yleisön edessä ei ole enää itsestäänselvyys, ei mikään pikku juttu. Eikä edes selkeän esitelmän kokoaminen suhteellisen uudesta aiheesta ja suhteellisen nopeasti sujui jouhevasti. Ei varsinkaan, jos sotkee kaikenlaista henkilökohtaista sekaan jo tekovaiheessa, saatikka jos yrittää ”stagella” olla lukematta papereista.
Mutta en voi kiistää, etteikö olisi ollut mukava tehdä pieni piipahdus omaankin menneisyyteen ja omaan työehteisöön. Oli ”minun” professorini 75-vuotisjuhlaseminaari ja aiheenani oppiaineemme historia. Eli oli kyseessä meidän 46 vuotta kestäneen opettaja-oppilas, esihenkilö-alainen, tasavertainen työkaveruus vaiheista kertova ”tarina”, meidän oppiaineemme (Suomen ja Skandinavian historia Oulun yliopistossa) historia. Liian läheinen aihe, sanon nyt.
[Kuinka monella muulla on ollut ja on vielä tallessa ”Opintokirja”? – Minun ensimmäinen ”kohtaaminen” tulevan esimieheni kanssa oli 23.10.1978, jolloin hain aloitusmerkinnän Historian klassikkoluennolle.]
Mutta en aio ruveta rypemään itseruoskinnassa. Vakuutan tänään, tänäänkin, nyt, itselleni: ”Paras työ, tehty työ”. Helpottavaa oli, että sekä jubilaari, että oppiaineen kollegat sanoivat (= lohduttivat? 😅), että tällaista muistelua ja faktoja olivat toivoneetkin seminaariin. NYT osaisin kyllä tehdä sen paremmin.
Ja kuinka olikaan mukava tavata monia entisiä oppilaita ja monia kollegoita. Ilo nähdä ilo heidänkin kasvoillaan.
Yritän taas kertoa, että minun työurani Oulun yliopiston historian laitoksella oli hyvä. Se tarkoitti paljon työtä, paljon kohtaamisia, paljon onnistumisia, lisää töitä ja hyvää tuovia haasteita, uuden ideointia ja soveltamista, kirjoittamista ja puhumista, kolahduksiakin, mutta juuri tänään kaikki mennyt muistuu mieleen vain hyvällä.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Ja olihan minulla karonkka kotona odottamassa!
Neljän jälkeen kotiuduttuani minua odotti kolmen ruokalajin päivällinen. Pehtoori sanoi, että tekee toistekin vastaavan heti kun käyn taas luennoimassa jossain. Taitaa olla taas minun vuoroni seuraavat 10 vuotta (pl. synttäripäivällinen) tehdä juhlaruoat! Olihan hyvää. Palaan huomenna kuvien ja reseptien kera asiaan.
Oijoi, minä olisin halunnut olla yleisössä! Olet valloittava persoona ja se korvaa loogisen jatkumon harharetket. Mutta uskon ymmärtäväni täysin, mistä puhut.
Muistan aikoinaan yliopistossa, kuinka suomen- ja viestinnänopiskelijat olivat pilkunviilaajia ja tarkkapirkkoja pahimmasta päästä. Minä taas haluan aina vähän nautiskella matkasta. Esitelmät koulussa olivat monesti kuivahkoja, rautaisen asiapitoisia. Minä valitsin aiheeni niin, että lähdin pienesti lentoon innostuksesta, jolloin esiintymisetkin olivat helpompia. Kerran jonkun seminaarin esityksen jälkeen proffa tuumas, että tämähän oli yllättävän hyvä työ ;D. En ilmeisesti ollut visioineni tarpeeksi vakavasti otettava, hah.
Terveiset Toscanasta <3! Huomenna takaisin kotiin ja eiköhän kohta päästä Hangasojallekin…
Kiitos mukavasta viestistä!! Toscanasta? – Oi, että. Siellä(kin) voisi vielä käydä. Mutta eipä tänä vuonna ole toista ulkomaan matkaa tiedossa, ja saattaa olla että ensi vuonna Italia jää väliin. Ehkä. Mutta Hangasojalle kyllä. Vielä tänäkin vuonna kerran, luulisin.
Monenlaiset ja erilaiset tavat puhua, esitelmöidä, valmistella seminaariesityksiä riippuvat minun mielestäni persoonasta: lopputuloksen onnistumisen kannalta on varmasti parasta että löytäisi itselleen luontaisimman tavan. Vaikuttaisi että sinäkin olet löytänyt itsellesi sopivimman.