On vähän kummallinen olo. Matkalla Järvenpäästä kotiin ajatukset lainehtivat aika ristiriitaisina. Sellainen ”onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä” -fiilis. Mennessä tuntui, että kaikkea hyvää on jo puolillaan, ihan pian jo täynnä, ja nyt palatessa huomaan, että pinta on laskemassa takaisin puoleen tai sen alle. Ensin kohtaamisen odotus ja jälleennäkeminen ja sitten yhdessä olon jälkeinen ikävä saavat aikaan hyvinkin erilaisia tuntoja. Mitä nyt odotan, kun tämä odotettu viikonloppu on jo eletty?
Olimme Emmiliinin kanssa melkein kolme päivää saman katon alla, varhaisista aamuista aika varhaisiin nukkumaanmenon hetkiin. Olin yksivuotiaan (1 v 2 kk) tyttärentyttären arjessa ja maailmanmenossa mukana, kuinka tuntuikaan hyvälle ja mummiuden todeksi tekeväksi olla liki ja läsnä.
”Kirjojen lukeminen, väriliidut, kävely, nenäleikki, kerrospukeutuminen, Sibeliuksen talon kristallikruunut, museotarrat ja karjalanpiirakat oli tän viikonlopun kovimmat jutut”, totesi Emmiliinin äiti tytön puolesta. 🥰
Nyt olen jo kotona ja olo on vähän tyhjä. Tai ehkä sittenkin olen vain hyviä ja rakkaita muistoja täynnä.