Päivän sana on tänään ollut ammattikeittiöt. Kahdessa sellaisessa olen ollut kuvaamassa: ensinnäkin isossa keskuskeittiössä keittimiä, painekaappeja, linjastoja, uuneja, grillejä, tiskilinjoja, kaikkea mahdollista ja iltapäivällä pienempää hyvin varusteltua, kiviarinauunillisen pizzerian, keittiötä.
Kempeleen uusi massiivinen Kirkonkylätalo pitää sisällään ylä- ja alakoulun, päiväkodin ja paljon muuta. Enkä ole sellaista keittiötä saatikka ”kouluruokalaa” koskaan nähnyt. Kunnan keskuskeittiössä valmistetaan päivittäin 1700 koululaiselle, päiväkotilaiselle ja henkilökunnalle ruoka sekä sen lisäksi sieltä viedään ruokaa yli 10 kohteeseen yli 3000 hengelle (= koululaiselle). Siis keittiössä valmistetaan ruoka 5000 hengelle joka arkipäivä kouluvuoden aikana. Laitteisto ja tilat ovat vakuuttavat.
Koulut alkavat vasta viikonpäästä, joten keittiössä oli vielä aika hiljaista, ruoatonta ja kiiltävää, mikä oli tietysti kuvaajalle hyväksi.
Tulipahan vain mieleen oman kansakoulun keittola. Sinne mahtui kerralla ehkä kuusi luokkaa. Se oli ulkorakennuksessa ja varsinkin talvisin sinne juostiin pihan poikki vauhdilla. Pikkuruiseen eteiseen sitten tungettiin, muodostiin luokan tyttöjen ja poikien jonot – pituusjärjestyksessä luonnollisesti. Kun jono oli suora ja hiljainen, opettaja päästi ruoka”salin” puolelle. Pitkien pöytien ääreen penkeille mentiin hiljaisina jonossa, joten yhden vuosiluokan söit aina samojen luokkakavereiden välissä: toinen oli itseäsi muutaman sentin pitempi ja toinen muutaman sentin lyhympi. Nelosen vieruskaverit muistankin.
Opettaja istui pöydän päässä, yleensä poikien pöydän. Ruokarukous oli tietysti, ja sen jälkeen keittolan täti tuli alumiiniämpärin kanssa pöydän päähän ja jakoi ruoan. Lusikka, haarukka ja veitsi sekä peltimuki olivat jo paikoillaan. Perunat kuorittiin itse, silloin harvoin kun ei ollut keittoruokaa. Yleensä aina oli. Tai laatikkoruokaa. Puuroa tai velliä kerran viikossa. Ja ratuleipää. Rössypottua liian usein!
Kolmosella ja nelosella sai ilmoittautua keittiöön avuksi. Pari kertaa muistan sinne päässeeni. Sitä mitä näillä odoteilla keittiöviikoilla sai tehdä on vain hämärästi muistissa. Ainakin sai viedä seuraavaa ruokatuntiryhmää varten aterimiet ja mukit pöytiin. Nyt vasta hoksaan, että tuonnehan se minun ”pöydänkattamisharrastukseni” juuret juontavat. 🍽