Tänään, tässä kuussa, tänä vuonna on tuntunut, että minuutit ovat väljiä, niissä ”ei ole mitään”, tunnit kestävät ´jonkin ajan´. Ajassa ei ole intensiivistä elämistä, tekemistä, tuntemista, taukoa. Aika kuluu, ja toisaalta ei kulu. Sitten taas yhtäkkiä: ”Ja äkkiä on ilta”.
Noh, ei mitään niin dramaattista tai surullista kuin Salvatore Quasimodon runossa:
“Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.”
Enemmänkin vain toteamus: ajan kulumisen luonne, vauhti ja rytmi ovat muuttuneet. Juuri ja juuri ehdin huomata uuden päivän alkaneen, ja sitten se on jo mennyt: on jo ilta.
Ajattelen, että on kyse siitä, ettei ajalla ja sen kulumisella ole enää juurikaan merkitystä tai tavoitetta. Se vain kulkee… Enkä minä aina pysy perässä, en edes halua. Toisaalta, ei tämä ole oikein hyväkään asia.
Mutta kesäpyhästä on nautittu, suunnilleen mitään tekemättä.
Kotipihan lämmössä ja pyöräteillä, ruokapöydässä ja pienten puuhien parissa. Siinä kaikki.
Ja tätähän se on täälläkin kuunneltava – meidän nuorempi nuoripari on parhaillaanStadionilla livenä nauttimassa.
Tekstistäsi huomaan, että olet todella pysähtynyt, hiljentynyt ajattelemaan ajan kulumista. Vanhenemisessa on se juuri (sekin) mukavaa , että usein unohtuu pohtimaan ”syntyjä syviä” ja asiat aivan kuin kristallisoituvat mielessä. Ja loppujen lopuksi tulee huomaamaan että kuinka paljon turhaa hoppuilemme, yksinkertaiset asiat ovat parhaita.
Kyllä olen pohtinut ja ajatellut ajan kulumista, ajan sisältöjä ja merkityksiä – paljonkin viime vuosina. Ajatuksistani olen pitkään aloitellut, kirjoitellutkin postausta, muutamaakin, mutta vielä ovat aika sekavaa tajunnanvirtaa. Sinä olet selvästi pidemmällä pohdinnoissasi, asiat jo kristallisoituneita. Ja totta: yksinkertaiset asiat ovat parhaita.