Ketunleipä eli käenkaali – aika metka synonyymi suuntaan jos toiseenkin. Milloin ja miksi nuo nimitykset ovat syntyneet. Käki ja kettu, toiselle leipä, toiselle kaali. Tätähän ei täällä Pohjois-Pohjanmaalla juuri tapaa, eilen illalla kyläpaikan hulppeassa puutarhassa tätäkin ihastelin. Saisinkohan minäkin kasvamaan meidän takapihalla?
Samaisesta pihapiiristä on meidän pensaisen juurille parikymmentä vuotta sitten tuotu valkovuokkoja, ja nehän voivat oikeinkin hyvin. Ketunleivästä olisi iloa ruokapöydässä, salaateissa ainakin, ja sen kukat olisivat erinomaisen hyviä koristeita annoksiin (ks. läh.). Pitäisiköhän ottaa oikein asiaksi koettaa, josko saisin ”viljelykseen”?
Tänä kesänä minun yrttiviljelykseni ovat kovin vaatimattomat. Takapihan kaivonrenkaisiin en ole istuttanut mitään: siellä kasvaa monivuotisena raparperia ja lipstikkaa (se on jo valtava pensas), rucolaa ja valkosipulia sekä persiljaa, eikä nyt mitään muuta.
Mutta ostin jo toukokuussa Bauhausista (ilmeisesti mansikoille tarkoitetun) ruukun, ja siinä on nyt salviaa, timjamia, basilikaa, rosmariinia. Tuossa pysyy kosteus hyvin, ja ruukku on helposti päältä kasteltava.
Ja ”pyöräkorissa” on narupunosruukku, jossa säilytän kaupasta ostettuja yrttikimppuja: basilikaa, tilliä, minttua, lehtipersiljaa, korianteria, ruohosipulia, – milloin mitäkin. Ne pärjäävät runsaassa vedessä ja ulkoilmassa paljon paremmin kuin sisällä pimeässä. Tuosta on hyvä käydä napsaisemassa tarvitsemansa.
Tänään Pehtoorin nimpparisapuskalle tarvitsin ruohosipulia, tilliä ja lehtipersiljaa – smetanakastike sankarin savustamalle siialle. Teimme (keskiviikkoillan savustus- ja grillausoppien innostama) myös savuscampeja. Minä marinoin ja Pehtoori savusti. Tulos oli syötävä, mutta ei vielä ihan moitteeton.
Koska ukkosen uhka oli jo aamupäivällä, olin heti kahdeksan jälkeen pyörän kanssa Kuivasjärvellä, Pyykösjärvellä, Puokkarilla — lyhyen etäisyyden päästä kotoa siltä varalta että ukkonen uhkaisi kastella.
Ei ehtinyt, ja minä sain tämän päivän kilometrit mittariin hyvissä ajoin. Aika pahasti olen kyllä jäljessä tämän kauden tavoitekilometreistä, mutta enpä isommasti stressaa. Enää puuttuu 2139 km, – 1111 km on vasta poljettuna. Lokakuun alkupuolella pitäisi olla vielä reilut 2000 km lisää – noh, ehkä on, ehkä ei.
Sade ja ukkonenkin tulivat puolenpäivän aikoihin; oivallinen tilaisuus Festan siivoukseen ja muiden kotitöiden tekoon.
Miksi pitää olla ne kilometrit?Itsellekin voi olla armollinen,eikä aina mitään suoritusta.Ihminen ei vaan saa aina ”piiskata” itseään,vaan hyväksyä ja olla oma itsensä-myös ilman suoritusta.Lepo!
No sepä se! Miksi pitää olla kilometrit. Ja kaikenlaista muuta suorittamista. – Onneksi ei enää ole. Ei kovinkaan paljoa. Oikeastaan aika sopivasti.
Toki liikuntakalenterin ylläpito ja tavoitteiden asettaminen on suorittamista, mutta nykyisin yhä enemmän se on pelkästään hyvä asia. Ei ole kiinni piiskaamisesta, vaan kannustamisesta ja palkitsemisesta. Useimmiten, lähes aina lähden pyöräilemään, patikoimaan, hiihtämään, kävelemään ihan ”automaattisesti” ja koska nimenomaan haluan.
Liikkuminen ulkona on ilo ja elämäntapa, ja kroppa ja pää tarvitsevat sitä.
Ja se, että asetan tavoitteen ja yritän ”suorittaa” tietyn määrän liikkumista, on siksi, että yritän ylläpitää liikkumista: tässä iässä entistä tärkeämpää. Ainahan on päiviä, jollei ”ei huvita”; ja silloin suorittaja minussa herää ja kannustaa lähtemään ulos. Ja sitten kun se lenkki on tehty, tulee hyvä mieli kun tuli lähdettyä ja kun saa kirjata kilometrit ylös. Tavoitteessa pysytty, tai ainakin yritetty.
Ja nyt kun olen jäljessä pyöräilykilometritavoitteistani, ei maailmani kaadu. Semminkin kun tiedän, että se johtuu siitä, että olen ollut yli kuukauden pois pyörän lähettyviltä ja sairastanut viikon kesäflunssan. So what.
Kiitos, Kati, kuitenkin huolehtisesta. Ihan aiheellinen kysymyksesi on; 10 vuotta sitten, suorittamiseni oli sillä tasolla, että minun olisi ollut jo silloin hyvä pohtia näitä ja kaikkia muita suorittamisiani …