Voikukkia, puna- ja valkoapiloita ihan pelloiksi asti, lemmikkejä muiden alla piilossa, mesiangorvoja ja vielä enemmän koiranputkia, joiden pitsimäisestä kukinnasta teiden varsilla pidän paljon, niittyleinikkejä, kissankelloja, ohdakkeita, ketoneilikoita, peurankelloja, siankärsämöitä, horsmia, ojakärsämöitä, niittyleinikkejä, voikukkia ja jo puhalluskukkiakin. Ja lemmikkejä. Niiden sini on mieluinen, kukka kaunis. Pyykkärin rannassa lumpeenkukkiakin. Rentukan jo hiipuneet.
[Kiitos, Google Lens tunnistusavusta!💚]
Kaikki kukkii yhtäaikaa. On vasta kesäkuun viimeinen, ja nyt jo kaikki kukassa. Kaikki nuo tänään muutaman tunnin pyörälenkillä. Ja paljon jätin kuvaamatta.
Kotipihalla ensimmäiset pionit kukassa, – ja nehän on jo pian ohi. Tänä vuonna kesällä on kiirus, hoppu. Mielelläni nauttisin vähän verkkaisemmasta vauhdista, – nyt kun kerran on paljon aikaakin.
Minulla oli uikkaritkin pyörän satulalaukussa, josko olisi Valkeisjärvelle polkenut uimaan, mutta oli kuitenkin sen verran vilpoista, etten sittenkään.
Hieno luonnonkukkakimara !!! Minä tunnustaudun ”kukkahulluksi” jo lapsuudesta saakka. Kuinka ihmeellisen täydellisiä muotoja ja kuvioita noista löytyykään, ei voi kuin ihmetellä luonnon monimuotoisuutta.
Niittykukatkin ovat kyllä kauniita. Minä en lapsena, nuorena enkä oikeastaan edes aikuisennakaan ole ollut mikään kukkahullu. Pehtoori on meillä enemmänkin, tuntee, tuo ja kasvattaa niitä. Toki tässä rinnalla ja varsinkin valokuvauksen myötä olen oppinut katselemaan ja ihailemaan kukkia enemmältikin.