Tänään on ollut niin paljon kaikkea. Huolta, iloa, surua, iloa, flunssaa, joka vaan jatkuuuuuuu, mutta tokenee välillä hetkeksi, iloa, ylioppilasjuhlat, joihin lupauduin kuvaajaksi (ehkä virhe!!), lupauksia, sanoinko jo että iloa ja huolta!
Yo-juhlat tai mitkä tahansa valmistujaisjuhlat, väitökset, publiikit, ammattitutkintojuhlat, kaikki ne, joissa pitkä rupeama ammattiin tai oppiarvoon valmistumisen eteen on tehty, ovat mahtavia. Se on yleensä koko perheen juhla; kaikkien sietää olla tyytyväisiä ja ylpeitä toisistaan. Tänään se näkyi kauniisti ja koskettavastikin.
Melkein aina koulujen päättäjäispäivä on aurinkoinen, ei ainakaan sateinen. Tänään ainakin Oulussa paistoi. Olin luvannut ystäville, että tulen poikansa ja hänen kaverinsa yhteisille juhlille kuvaajaksi ja samalla tietysti vieraaksi.
Lupasin, vaikka muistin hyvin, mitä opettajat Tornion ammattiopistossa sanoivat: ”Kahdella tuolilla ei voi istua yhtäaikaa”. Eli menet joko vieraana tai kuvaajana. Ja minä pöhkö olin luvannut mennä sekä kuvaajaana että vieraana, ja pahasti vielä toipilaana. Missään tapauksessa sitä ei vaadittu, mutta ku halusin. Laskin sen varaan, että olen koko ajan pihalla, en halaile, en kättele, kuvailen, mutta koko studioarsenaalia en pystytä pihalle, Pehtoori on assistentti, ja kaikki tiesivät, että priimaa ei tule.
Sehän se oli, että minä katselin nuoria, mielessäni palasin niin moniin lakkiaisiin, ja sitten siihen mitä niiden jälkeen on tapahtunut.
Tunnettu tosiasiahan on, että yo-keväänä useimmat ihmiset tietävät kaikista eniten kaikesta elämässään. Siitä alkaa alamäki. Tai unohdus. Varsinkin pitkälle kouluttautuvilla käy niin, että vuosi vuodelta tietää aina vain kapeammasta alueesta enemmän ja enemmän, mutta kaikki sen ulkopuolinen haalistuu hiljalleen. Toukokuussa 1978 tiesin parabeleista ja saksan kielen epäsäännöllisistä verbeistä edes jotain, nyt en mitään.
