Sitruunakaupungin ilotulitus
Eilen illalla vastarannalla, Limonen kylässä, jossa oltiin käyty päivällä, oli ilotulitus. Siitä oltiin nähty päivällä mainoksia, ja tiesin tulituksen alkavan iltakymmeneltä, tuossa ihan vastapäätä (noin 4 km?). En ole oikein ilotulitusten ystävä, – en enää. Jotenkin niin turhaa rahan- ja luonnonkin haaskausta. En ole koskaan myöskään päässyt sellaisia kuvailemaan kunnolla, en vain ole viitsinyt mennä edes yrittämään. Mutta eilen kuitenkin, vaikka ei ole edes jalustaa täällä mukana, päätin koettaa muutaman kuvan ottaa, tästä meidän hotellinhuoneen parvekkeelta. Ja tulitusta kesti 20 minuuttia! 20! Olihan se hieno. Ja muutama kuva onnistuikin. 🙂
Monte Baldo!! 💙
Tälle päivälle oli luvattu, tai siis uhattu, taas sadetta. On jo satanutkin, mutta vasta illansuussa. Joten me pääsimme kuin pääsimmekin Monte Baldon patikalle! Aurinkoon, raikkaaseen vuoristoilmaan.
Olimme ennen yhdeksää kylän keskustassa, Monte Baldon funivian lippuluukulla: kauan haaveiltu patikka Monte Baldolla lähempänä kuin koskaan.
Reitinhän minä olin jo kotona valinnut; ei liian pitkää, mutta toiveissa paljon hienoja näköalapaikkoja, ”alppiniittyjä”, nousuja ja laskuja sopivasti, ei sadetta, aurinko olisi iso plussa.
Ja kaikkea tuota ja paljon muuta se olikin. Reittikuvauksissa mainittiin erityisesti, että reitti on
”A nice, exciting route along the trail of Ventrar: this is our botanical paradise. The landscape is partly rocky and partly panoramic with beautiful views over northern Lake Garda.”
Ja todellakin oli. Varmasti parikymmentä kukkivaa keltaista, lilaa, lemmikinsinistä, violettia, valkoista, punaista, … kukkaa nähtiin. Muutama koivu, paljon kuusia, – rotkoja!!
” … it is 4,88 km long (meillä oli pitempi, noin 6 km) with 514 mt of positive and 506 mt of negative height difference. …. classified from CAI as EE and suitable for experienced hikers.”
Nyt olen niiiiiin ”experienced”, semminkin kun sieltä hengissä selvittiin.
Todella kapeita polkuja, ei mitään kaiteita. Kahdeksassa, tai ehkä kymmenessä, vaikeimmassa kohdassa kuitenkin vaijerit vuorenseinämässä. Ei puhettakaan, että olisin uskaltanut kuvailla siellä. Muutaman kerran vakavissani ehdotin, että käännytään takaisin, kun pystysuorilla seinämillä kulkevat kohdat eivät näyttäneet edes loppuvan.
Olikohan tuo hankala pätkä ehkä kilometrin mittainen, mutta se kyllä mentiin hitaasti, jokainen askel varmistaen (kuten olemme oppia saaneet sekä Kitzbühelin että La Comeran vaelluksilla), kiitellen siitä, ettei onneksi ollut liukasta kuin muutamassa kohdassa ja onneksi oli oikeat patikkakengät ja vähän kokemustakin.
Oikein kuuskutosten ”Route 66”. Tätä on vaikea unohtaa.
Kunto kyllä riitti, ja lopulta sitten rohkeuskin, mutta kyllä jälkimmäisen kanssa ihan rajoilla mentiin. Kolme tuntia melkein kahdessatuhannessa metrissä kulkien sai aikaan pakahduttavan olon, enimmäkseen hyvän, välillä oikeasti pelotti.
(Kuvassa vasemmassa reunassa juustola)
Loppukilometreillä ihan vaan patikoinnin juhlaa, toki tymäkkää ylämäkeä, mutta lintujen sirkutusta, laulua, käki kukkui, ”alppiniittyjen” lehmien kellot kalkattivat, lampaiden määkinä kuului jostain. Siinä vain tepastelin, kiittelin kaikesta kaikkia.
Tässä kuvassa, jonka otin kun oltiin kallioseinämien ja rotkopolkujen jälkeen jo kelpo poluilla, paikoin melkein tasaisella, kyltin alareunassa lukee ”Escursionisti, Esperti”!
Kyllä olin niin sankaria, ja etsin kovasti huipun putiikista pinssiä asiaan tai tähän huiputukseen liittyen. Mutta ei. Täällä taitaa patikoijille tämänpäiväiset polut olla ihan verryttelyreissuja. Me tapasimme vain yhden (ikäisemme saksalais)pariskunnan ja heidän kanssaan olimme yhtä mieltä, ettei ollut ihan helpoin polku.
Kuva alkumatkalta. Alhaalla näkyy Riva del Garda.
Ja me nähtiin alkumatkasta murmelikin! Huomionarvoista tässä jutussa on se, että meillä oli tapana kutsua äitiäni murmeliksi.
Hän käytti nimitystä myös itse, sähköpostinsa usein allekirjoitti lempinimellään ”Murmeli”. Kovin kaukaa kuvasin, mutta aika kauan sen liikkumista seurailimme.
Otin pieniä videopätkiä vuorilla, laittelin jo Instagramin stooreihini, liittelen myöhemmin tännekin….
Hyvinkin lounasajan jälkeen olimme takaisin funivian lähtöpisteessä, oli ansaitun ”after hikingin” aika. Pieni chiaretto bardolino (uusi tuttavuus) ja Focaccia Lago di Garda puoliksi maistuivat…
Iltapäivän loppu hotellissa – uimassa käyden, sadetta pidätellen, kuvia lataillen ja muokaten, perhechatissa ja sitten taas syömään: aika vaatimattomassa paikassa keskustassa kävimme ”Järven kalaa” ja polentaa syömässä, sateelta vältyimme.
Me päästiin Monte Baldolle! Ainakin tämän yhden kerran..
~~~~~~~~~~~~~~~~
Äänet päälle jälkimmäiseen videoon… 🎶