Helteisessä Oulussa olen hukkunut Italian reissun kuviin. Toki ollut auringossakin, mutta (turhan paljon) aikaa viettänyt viime viikon valtaisan kuvasaaliin parissa. Nyt on silmät sikkurassa.
Ja mietinnässä, miten saisin taas näinä vähätapahtumaisina, kuvauksettomina, kuvaamattomina, kontaktittomina, flunssaisina, lukemattomina (= kirjattomina), aika ajatuksettomina päivinä intoa ja sinniä jatkaa jokapäiväistä postausta. Kun ei millään haluttaisi katkaista 17 vuotta kestänyttä, sinnikästä, paljolti ilman pakottamista tapahtunutta bloggailua.
Jään miettimään, kun kerran tänäänkin sain edes tämän verran aikaiseksi.
Vähätapahtumaisina….. ????! näitä sinun juttujasi lukiessa meikäläistä jo hengästyttää vauhtisi (olenhan toki kohta 79 v. ) josta ei mitään puutu. Mutta tuskin lukijoistasi kukaan loukkaantuu jos pidät kirjoittamisesta pienen tauon ja palaat uudella innolla ja ajatuksilla meidän iloksi ja virkistykseksi, pidetäänhän muistakin ”töistä” lomaa !
Siinäpä se. Siis että kun tämä postailu, päivieni kirjaaminen, ei ole minulle lopultakaan mitään töitä, vaan elämäntapa. Tavallaan tarvinkin tämän,- teen kuitenkin. Vähän niin kuin, että ”kyllä se aamupala on joka päivä syötävä”. On syötävä vaikkei aina maistuisi, tai ehtisi, tai ei ole syötävää.
Sinulla on jo varmasti ikääsi mennessä tullut tehtyä ja pidettyä vauhtia elämässäsi juuri sen verran kuin on ollut sinulle sopivaa. Kyllä se varmaan kaikille vauhti vuosien kuluessa hidastuu. Minulla on todella hidastunut – sikäli kuin muistan.