Äitienpäivä – siis minunkin.
Myös tyttärelläni äitienpäivä. Hänellä, jota niin kauan odotettiin, odotettiin hänen tulonsa tekevän meistä vanhempia, tekevän minusta äidin. Tänään oli hänellä ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Minähän en koskaan unohda omaa ensimmäistä äitienpäivää, – taitaa se olla vieläkin vähän kipeä muisto.
Äitini haudalla kävin eilen, ja poikani tyttärelle sain aika pitkään selittää, miksi kukkia vien haudalle – ”Eihän se Caritaksen mummu (jota Eepi ei edes muista nähneensä, kun oli niin pieni vielä) enää niitä näe. Kuka niitä kastelee? Ja mihin ne sitten viedään, sitten kun ne kuolee?”
Juniori muksuineen piipahti tänäänkin, – lasten kanssa taas katseltiin kuvia, mietittiin sukunimiä, mitä kenelläkin on ja miksi. Hassua, kuinka Apsu oli ihmeissään kun kuuli, että me ollaan papan kanssa naimisissa. Että ollaan oltu suunnilleen ”aina”. Tämä oli pojalle melkoinen hämmästyksen aihe. 😊
Pehtoorin äidin luona oltiin iltapäivällä. Jäälin mummu jaksoi jutella ja muistella pitkään. Muistaa vielä, – muistaa ja muistelee paljon. Muistelee mm. päiviä meidän lasten kanssa. Ja katselisi kuvia ja kuuntelisi juttuja lastenlasten lapsista vaikka kuinka kauan. Sitä me sitten tehtiin.
Muistoja, juttuja ja elämää; äitejä ja lapsia melkein sadan vuoden ajalta.