Tänään kun ulkona on lunta, kun somessa kaikissa kuvissa on lunta, kun sanomalehdissä on lunta ja kun sääennusteissa on vielä lisää lunta, minä tein aamiaiseksi puuron, otin kuvan siitä, nautin ajattelematta lunta ja päätin, että tänään en laita postaukseen yhtään lumikuvaa, joita tuli kyllä otettua, vaan laitan blogiini kuvan minun hedelmä-jukurttipuurostani. Se on paljon piristävämpi kuin märät tiet, vetiset hanget, harmaa taivas.
Postauksen lopussakin on ”puurokuva”. Se ei ole riisipuuroa, ei aamupuuroa vaan cacio e pepe risottoa – yllätys, yllätys resepti Henkan Italia -kirjasta. Cacio e pepe ~ juustoa (pecorinoa) ja pippuria on tunnettu pastaklassikko, mutta tämäpä onkin risotto. Eikä yllätys ole sekään, että minä risottofani (parsa-, porkkana-, scampi-, samppanja-, tattirisotot ovat meillä paljon yleisimpiä kuin makaronilaatikko tai spaghetti Bolognese) ihastuin tietysti tähänkin. Siis puuroa aamulla ja puuroa päivälliseksi.
Aamiaisen ja päivällisen välissä kävin pyöräilen eksymässä ja ostamassa yhden kerän lankaa Maikkulan yrityskylässä. Sinne on meiltä matkaa kymmenisen kilometriä, ehkä vähän enemmän, ja olen toki Lankapuutarha-myymälässä käynyt pyöräillen ainakin pari kertaa aiemminkin, mutta silti onnistuin tänään eksymään. Tai menomatkalla polkemaan niin monen mutkan kautta, että matkaa tuli hyvinkin tuplasti. Muutama (Äimärautio ja Tahkokangas) isohko tietyömaa saivat minut harhailemaan, mutta eipä sillä nyt niin väliä.
Mutta – taas kerran – paluumatkalla tulin miettineeksi, että miksi minun on aina ”rupateltava”, seliteltävä, kerrottava, kyseltävä, juteltava kaupoissa, asiakaspalvelijoiden kanssa, virastoissakin, opiskelijoiden kanssa ja vaikka kirjakaupan myyjän kanssa. Siis tarpeetonta small talkia, miksi? Miksi piti lankakaupan mukavan pitäjän kanssa pohtia noita tietyömaita ja sitten vielä selitellä kenelle ja miksi teen villapaitaa, jonka kaulus olisi jäänyt tekemättä, jollei ko. lankakerää olisi ollut. En minä tavarataloissa enkä marketeissa juuri ryhdy juttelemaan, mutta tuttujen kauppiaiden tai vaikka lääkärin tai ravintoloitsijan kanssa diskuteeraan huomaamattani; helposti siinä jotain ”päivänpolttavaa” 🙂 asiaa pieni tovi pohditaan.
Äitini ei voinut ymmärtää moista: kun olin käyttämässä häntä lääkärissä, tai olin katsomassa sairaalassa tai oltiin syömässä tutussa ravintolassa tai kesällä kauppatorilla, ja minä saatoin hetken jutella (tai taustoittaa käyntimme syytä), äiti kyllä aika napakasti esimerkiksi lääkärissä ilmoitti, että ei me oltu sinne seurustelemaan tultu. Ja hän se kuitenkin oli 100 % karjalainen, minä vain puoliksi. 🙂
Enpä tiedä. Jäinpähän vain miettimään, että miksen vain ostanut sitä lankakerää. Toisaalta eipä kauppiaskaan mitenkään hiljaa ollut, – siinä me hetken juttelimme. Ja kiitos ja näkemiin. Mukava putiikkireissu oli se.
Nyt villapuseron kauluskin on valmis. Enää päättely ja viimeistelypesu. Hyvin ehti valmiiksi ajoissa.
Toinen rupattelija täällä. En vain osaa muuta. Viime kauppareissulla sydämessä läikähti. Esikoinen oli mukana, meillä oli isot ostokset, hän latoi hihnalle ja minä pakkasin. Tavaroita pakatessani kuulin ja huomasin yhtäkkiä, että lapsi rupattelee kassatyöntekijän kanssa. Uusi rupattelijasukupolvi ❤️
Teillä siis selvästikin geeneissä rupattelun taito, eikä mikään huono tapa. Rupatellaan vaan; ei pitäis olla keltään pois.
Tuo on varmaankin luonteenpiirre, oma sosiaalinen persoona siinä tulee näkyviin. Onhan siitä olla apua vastapuolillekin, helpottaa kanssakäymistä.
Juuri noin se taitaa olla. Ja tässä kohtaa minun karjalaiset juureni, mutta ehkä vielä enemmän isäni sosiaalisen kanssakäymisen elämäntapa ja vilkkaus, ovat vaikuttaneet persoonallisuuteeni, – perimässä taitaa olla tarve kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Ja kyllä, kyllä aattelen että se helpottaa kanssakäymistä kun oikeasti kohtaa ihmisen, vaikka vain muutaman sanan vaihtaen.