Tälle mökkireissulle aiottua kerran vuodessa tehtävää suursiivousta ei voinut enää oikein siirtää, ei ainakaan vedoten siihen, että kun on niin hyvä sää, ettei malttaisi olla sisällä. Koko päivän on ollut ihan yhtä harmaata kuin on ollut jo toista viikkoa, lisäksi lumisadetta ja reipasta tuulta, puuskissa liki 20 m/s, mikä tarkoittaa, että tunturissa on todella tuulista.
Koko aamupäivä siinä meni. Pehtoori kantoi ulos tuulettumaan, tampattavaksi suunnilleen kaiken nojatuolia pienemmän: matot, petivaatteet, tyynyt, … Imuroitiin. Nyt on nurkatkin luututtu, juuriharjalla jynssäsin meidän lehtikuusilankkulattian. Se on niin kaunis. Täällä tuoksuu ihanan puhtaalle – ja puunkäsittelyaineelle. Kaikki keittiön ja kylppärin ja muutkin tasot on käsitelty. Hyvä mielihän tämmöisestä. Miksi se aina on vaan niin vaikea aloittaa?
Hyvään mieleen tänään taas tummiakin sävyjä, taas suru-uutinen. Yksi harvoista paikallisista, joihin täällä mökkimaisemissa on vuosikymmenien aikana tullut tutustuttua, hänen työnsä vuoksi, mutta myös historiaprojektien ja ruoankin merkeissä, on menehtynyt. Ikäiseni mukava mies. Meidän koko perhe tunsi hänet… Tiedänhän minä ettei se mitään muuta, ei mennyttä, ei tulevaa, mutta kyllä olen kiroillut ja manannut kaikki maailman syövät jonnekin mustaan aukkoon. Kiukkuinen suru.
Pihapiirissä tänäänkin kuukkeleita – onnen linnuksihan sitä sanotaan.
Ja tämä pariskunta on tullut terassilleen myöhäiselle päivälliselleen jo parina päivänä yhtäaikaa, kun me ikkunan toisella puolella olemme olleet syömässä. Punatulkkupariskunta on mitä ilmeisimmin sitä mieltä, että kevät on jo pitkällä, kun mieluusti aterioivat ”ulkopöydässä”.
Mökkipihasta vielä sellainenkin uutinen, että viime päivien – ja öiden – plussan lämpötilat ovat saaneet pohjaveden ja puron pinnan nousemaan – ainakin 10 sentillä. Kaivosta riittää nyt taas pumpattavaksikin vettä. 🙂
Näin suuria uutisia meillä melkein metsäläisillä täällä Koilliskairan kupeessa.