On niin ikävä

Siitä on 15 173 päivää kun lähdimme ensimmäiselle yhteiselle reissulle. Siellä me tapasimme ensimmäisen kerran. Tutustuimme. Sinä, minä, minun mieheni, sinun tuleva vaimosi ja meidän yhteinen hyvä ystävämme S-H. 

Vuosia myöhemmin sinulla oli tapana, juuri tuolla tavalla, tarkasti, päivälleen, onnitella tekstiviesteillä syntymäpäivinä, jotka aina muistit. Opetit sitten, miten tuo lasketaan helposti. Niin kuin opetit ja autoit monissa muissakin ”ATK-asioissa”. Sanoitkin joskus olevasi ”henkilökohtainen tukiasemani”, ja olitkin. Olithan herrasmies, aina kohtelias, huomaavainenkin. Avunanto tietoliikenneasioissa ei siis ollut vain asiantuntemuksesi jakamista, vaan osa herrasmiesmäisyyttäsi ja luontaista mukavuuttasi.

*****

Varhain maanantaiaamulla 2.8.1982 Finnairin lennolla Helsinki – Ateena meitä oli yli 40 Oulun yliopiston historian laitoksen ekskursiolle osallistujaa. Historian opiskelijoita, muitakin (antiikin)historiasta kiinnostuneita ja me pari matkanvetäjää (tuleva vaimosi ja minä).

Sinäkin olit opiskelija, teekkari tosin, nuorimpia koko porukasta, mutta ainakin vähän historiasta kiinnostunut. Tosin vuosien varrella opin, että sinä, kuten miehenikin, olit kiinnostunut enemmän historioitsijasta kuin historiasta. Niinpä meidän neljän, kahden historioitsijan ja kahden historioitsijoista kiinnostuneen insinöörin yhteiset reissut  Roomaan, Umbriaan, Kataloniaan ja Andorraan, Toscanaan, Jäämerenrannalle ja Alpeille olivat alusta loppuun helppoa, mutkatonta, leppoisaa, viihtyisää yhdessäoloa, historiakohteita, hyvää ruokaa ja uusia viinejä, kävelyä. Ja uteliaisuutta. Sitä sinulla riitti enemmän kuin meillä kellään muulla. Loputonta kiinnostusta, eikä se koskenut ainoastaan sitä, miten kaikki toimii.

Eikä kiinnostuksesi tai innostuksesi todellakaan liittynyt vain reissuihin, ruokaan tai ICT-alaan, vaan olit kiinnostunut paljosta ja poikamaisen innostunut myös  pelaamisesta, kaikenmoisesta hölmöilystä ja sanoilla kikkailuista. Ja siinä olitte Pehtoorin kanssa ihan samoilla linjoilla. Oliko se juuri teidän keskenään tekemillänne mökkireissuilla, kun keksitte ´seuraksenne´ tai ´klubiksenne´ ATP:n. Kaikkihan nyt ATP:n tuntevat?!  – Anonyymit tohtoreiden puolisot!

Entäs ”Tietämättömyyden puolue”! Senhän te keskenään perustitte vastavetona poliitikkojen loputtomalle kaikkitietävyydelle.

Ennakkoluulottomasti päätitte antaa tietämättömyydelle mahdollisuuden. Sitä kautta uutta oikeaa tietoa saataisiin maailmaan. Sitä vaille, ettei vaimoille painatettu T-paitoja kannatussyistä.

Tiedätkö, mikä oli ikävin piirteesi? – Menetit puhekykysi, kun istahdit hyvän ruoan äärelle. Toisaalta, oikeastaan, se oli minusta mahdottoman mukavaakin. Nimenomaan silloin tiesin, että tarjoamani ruoka maistui ja että se tuotti mielihyvää. Ja sitten kun olit nautiskellen syönyt  ja kiittänyt, olit taas mukana meidän höpötyksissämme.

Itse asiassa enimmät muistoni sinusta taitavat liittyä hetkiin ruoan äärellä (Hangasojan notskipaikalla, Kalaaseissa, testatessamme oululaisia ravintoloita, synttäripäivälliselläsi Rooman La Sorellassa, retkellämme Inarin Aanarissa, Rosesin vuokratalomme terassilla aamiaisella, koronaeristyksen aikana meidän pihallamme, loputtomiin yhteisiä ruokahetkiä ja retkiä),  ja ehkä vähän siihenkin, että hankittiin ruokahalua (patikoitiin tai käveltiin, kuljettiin kaupungeissa tai kavuttiin tunturiin). Ja niitä hetkiä on paljon. Näiden yli 40 vuosikymmenen aikana olemme neljästään, ja aika usein myös S-H ja R. mukana, syöneet yhdessä, oikeastaan kai joka kerta kun olemme tavanneet; yhdessä syöneet kaikkina niinä päivinä. Ja sitten kun oli syöty, tai siinä välissä, sinun pulputuksesi jatkui. 

Viimeisen kerran söimme yhdessä uudenvuodenpäivän aamuna – siitä on niin vähän aikaa – kun istuimme brunssilla mökkipöydän ääressä.

Sen jälkeen lähditte, vietettyämme perinteisen ties kuinka monennen yhteisen uudenvuoden Hangasojalla, ajelemaan takaisin Ouluun: halailimme toivotellen turvallista kotimatkaa, parantavia hoitoja, tsemppiä.

Siihen sinä vain vastasit, että ”viimeistään ens uutenavuonna taas täällä”. Niin vahvasti halusin tuohon  uskoa, eikä se ihan mahdottomalle silloin tuntunutkaan. Ei ihan. Sellainen sinä olet, olit. Et juuri tulevia murehtinut. Uskoit, että tämän toisenkin syövän nujertamiseen löytyvät hoidot ja lääkkeet. Uskoit, että elämä palaisi taas hyvään entiseen malliin.

Optimisti olit, mutta vielä enemmän hetkessä elävä. Sinä et juurikaan muistellut menneitä, et hyvällä, et pahalla, saatikka, että ikinä olisit ollut katkera. Mutta et sinä myöskään haaveillut tulevasta jotain uutta ja ihmeellistä… Et ainakaan siten kuin useimmat meistä tekevät. Et laskenut päiviä saatikka tunteja odottaessasi jotain tulevassa olevaa matkaa, tapahtumaa, et edes päivällistä.  Elit hetkessä, olit läsnä. Menneitä haikailematta, tulevaa murehtimatta.

Tänään me saattelimme sinut taivasmatkalle. Lähdit sinne yksin. Se on niin surullista, kaksinkertaisesti: on surullista, että lähdit ja tämä on niin surullista meille tänne jääneille, ja varsinkin teistä kahdesta toiselle. Mutta on täällä vielä ystävyyttä, on sitä, ja se kantaa.

Vielä on vain niin ikävä.

Päivä on kirkas
Vain metsässä tuulee
Aika on leikin
Ja naurun ja riemun
Mukana ystävä kallehin

Aurinko laskee
Jo pitenee varjot
Aika on eron ja jäähyväisten
Poissa on ystävä kallehin

(Kari Rydman)