Tämän vuoden ystävänpäivänä kävin elokuvissa. Yksin, sillä mun bestis, leffakaveri jo 1970-luvulla, elämäni ystävä, koulukaveri, joka tällä foorumilla tunnetaan Pehtoorina, ei halunnut tänään leffaan lähteä. Mikä ei ole ollenkaan poikkeuksellista, – aika usein käynkin yksin elokuvissa.
Myrskyluodon Maija. Se on ehdottomasti hyvä, hieno, vaikuttava elokuva. Kauniskin. Elokuva on taiten kuvattu, se on humaani, siinä luonto, sen voima, kauneus ja vahvuus ovat elämänkulussa määräävänä tekijänä. Vaikka aikakauden karuus, patriarkaalisuus, miesten naisia ja maailmaa hallitseva valta ja elämisen ankaruus kulkevat tummina juonteina koko elokuvan läpi, on elokuva kuitenkin valoisa, optimistinen ja rakkauteen uskova.
Pääosan esittäjä (Amanda Jansson) oli huikea. Jo se miten hän hengitti!
Lähes kaikissa kommenteissa ja arvosteluissa todetaan elokuvan liikuttavan kyyneliin asti. Ja mm. edessäni istunut nainen, joka ennen elokuvan alkua kertoi seuralaiselleen olevansa katsomassa jo toista kertaa, totesi, että liikuttuminen ja itkeminen on sitten väistämätöntä. Ajattelin, että no minähän sitten varmaan olen silmäkulmat ja posket kosteina alusta loppuun koko kolmetuntisen ajan. Olenhan sen verran itkuherkkä, että Disney-piirretyt lasten kanssa tai joku koskettava kohta äänikirjassa muuttavat kyynelkanavat pieniksi puroiksi.
Mutta minä en itkenyt. Liikutuin ja vaikutuin, moni kohta kosketti hyvin paljon, mutta ei kyyneltäkään. Ehkä viime viikkoina on oikeassa elämässä ollut liikutuksen ja itkun hetkiä niin paljon, että elokuvan maailmaan niitä ei enää riittänyt.
Tänä vuonna ystävillä ja heihin liittyen on ollut syvä suru ja monia huolia. Tässä päivässäkin on huoli. Tänä vuonna ystävänpäivä on ihan erilainen kuin koskaan ennen. Viime aikoina ystävyys on ollut ehkä merkityksellisempää kuin koskaan.
Elämässä on hetkiä,joihin ei ole sanoja.
Voi vain toivoa toiselle voimaa ja valoa!
❤️