Suru puserossa, – mistähän sekin sanonta on tullut. Olen neulonut surua puseroon. Miettinyt surua.
Surullahan on kuulemma erilaisia vaiheita (sokki, reaktio, käsittely, hyväksyminen), – enpä ole osannut koettuja suruja ja niiden vaiheita noin lokeroida. Mutta ehkä se kauniisti melankolinen, levollinen, muisteleva surun vaihekin vielä tulee. No vielä ei ole näkyvissä.
Entäs kun sanotaan, että suru on silmissä, suru on hartioilla, suru on sielussa? Miten se suru näkyy silmistä? – Eihän se tarkoita vain kyyneleitä tai valvomisesta ja itkemisestä punaisia silmiä, väsyneitä luomia, mustia renkaita silmien ympärillä? Millaiset ihmisen silmät ovat silloin, kun niissä on suru? Ja eikös vain olekin vähän eri asia, jos joku on ”surusilmäinen”?
Entäs suru sielussa? – Onko ihminen, jolla on suru sielussa, apaattinen, voimaton, syvissä vesissä kulkeva, passiivinen, katkera, kaipaava…
Kun suru ´tuntuu sydänalassa´, niin missä se oikeasti silloin tuntuu? Sehän on oikea fyysinen tunne, ei varsinaisesti kipu, ei ainakaan kova, mutta se ei ole vain mentaalinen tunne, vaan myös kehollinen aistimus. Eino Leinolle suru on ”sylkytystä sydänalassa” …
”Ei hyvä hylätyn kauan, liikutella lieden puita. Vesi silmihin tulevi, pää käsiin tuiskahtavi, kurkussa korina käypi, sylkytys sydänalassa.” [Eino Leino, ”Tuijotin tulehen kauan”]
”Sylkytys” kuulostaa kyllä rytmihäiriöltä tai lisälyöntisyydeltä. Mutta ainakin minulle suru sydänalassa on eri kuin rytmihäiriö-tuntemus. Huolikin voi olla sydänalassa, eikö vaan? Mitäs muita tuntemuksia siellä voi olla?
Joku syö suruunsa, joku juo suruunsa. Kiukkuun ja ahdistukseen voi kyllä syödä, ja lohtupulla on tarpeen usein, mutta mutta… On kyllä ollut sellaisia vaiheita elämässä, että on tullut syötyä ihan vaan hillittömään, pitkäaikaiseen väsymykseen, ja juominen kuuluu kyllä enemmän iloon ja juhlaan kuin suruun, joten surun kanssa näillä ei ainakaan omakohtaisesti ole juuri tekemistä.
Siten olen ajatellut, että suru on elettävä, – ennemmin tai myöhemmin. Aattelen niin, että antaa sen surun olla. Että sen kanssa on vaan elettävä. Vähän sellainen ajatus, että se kuluu ajan kanssa pois; itku huuhtelee, juttelu murentaa, lopulta hyvät muistot tukehduttavat koko ison ikävän.
Voimia sinne paljon <3! Näin minäkin olen kokenut, että kättä sen surun kans on lyötävä, hetki kerrallaan elettävä, hengitettävä, tunnettava.
Ja voi tätä elämänkirjoa. Miten ihana oli tuo edellinenkin postaus! Kuinka minä tuntematon täällä myötäelän tippa linssissä suruasi ja iloasi. Lapsenlapsesi ovat todella onnekkaita, kun heillä on tuollainen mummu <3!
Kiitos paljon, Riikka! Myötäeläminen on tärkeää.
Mummihan se täällä on onnekas, kun on pari pientä aika lähellä, yksi kauempanakin.