Pimeimpänä päivänä kohti valoa

Hyvinkin jo toipilaana olen touhunnut koko päivän: meidän ”kesäkeittiön” – La Festan – suursiivous, jota olen suunnitellut koko syksyn tekeväni,  tuli vihdoin tehdyksi. Radio raikasi ja Spotify soi joululauluja ja reipasta rokkia – homma hoitui mukavasti.

Ja kun se oli hyvin perusteellisesti tullut tehdyksi, oli vielä vähän valoa, ja metsän takaa näkyi, että voisi vielä olla aurinkoa rannassa. Siispä ulos!

Vuoden pimeimpänä päivänä auringonlaskun luoma iltarusko oli jo kolmen aikoihin, mutta hyvin ehdin mukavassa pikkupakkasessa Meri-Toppilan kukkuloille ja merenrantaan.

Nyt on niin kaunista. Pehmeät kimmeltävät hanget, pakkasta just sopivasti. Valkoinen joulu näyttää lupaavasti olevan tulossa.

Merta (ja valoa) kohti mennessä näytti kuin olisi metsäpalo edessä. Ei ollut.

Juuri tässä kohtaa hanki kimmelsi ihan poikkeuksellisen kauniisti, vaikka – tai ehkä juuri sen vuoksi  että – alkoi jo hämärtyä, – pimeässä pienet kimmellykset näkyvät parhaiten.

Sitten jo Koskelantielle. Juuri tässä kohtaa, juuri tällaisella ilmalla, tällaisessa lumisessa maisemassa muistan, että olen kävellyt tästä aina. Pian jo 60 vuotta. Tämä oli jo minun kansakouluvuosieni koulutie: koulu on puolen kilometrin päässä takana, edessä oikealla näkyy pappilan piharakennuksen katto ja vasemmalla on kerrostalo, jossa asui yksi kaverini. Pappilan, jossa kävin pyhäkoulussa ja jossa myöhemmin vedin seurakunnan poikakerhoa, takana oli luistinkenttä. Pieni kenttä, jossa oli joka talvi-iltapäivä ja ilta paljon lapsia.

Tuosta kohtaa ei ollut 60-luvulla ihan kilometriäkään kotiin, nyt ei ole puoltakaan kilometriä.

Tässä meidän kotikuja nyt. Onhan kaunista, eikös vain?

Samoilla huudeilla koko ikäni.