Tuuleton pakkanen (- 10 C), pehmeä, äänetön lumi, auttavasti kunnostettu lähilatu! Hiihtokausi on avattu. Varovaisesti, ilolla. Jos väittäisin että oli pelkkää liikkumisen riemua niin eihän se pitäisi paikkaansa. Niinpä toteankin, että olen vain tavattoman hyvilläni, että nyt jo ladulle pääsee,- kausi kuukautta aiemmin käyntiin kuin viime vuonna. Pyöräilykauden lopun ja hiihtokauden alun välissä ei ollut kuin pikkuisen reipas kuukausi, josta siitäkin pari viikkoa kului Andalusiassa ja koronassa, joten tilanne puolet parempi kuin viime vuonna.
Jotta tulisi sitten myös hiihdettyä, kirjaan tavoitteeni tähän: kun julkisesti sanon, että hiihdän vaikka vain kilometrin enemmän kuin viime vuonna (635 km), niin olen sitten tavoitteessani. Pääsiäinen on ensi vuonna pari viikkoa aiemmin kuin nyt kuluneena vuonna, mikä voi merkitä kauden lyhenemistä sieltä päästä. Tai entä jos mennäänkin möksälle taas vasta huhtikuun puolivälissä piittaamatta siitä milloin on pääsiäinen. Noh, en ala mitään noita vielä huolehtimaan. Hiihtelen aina kun on mahdollista ja aina kun se tuntuu hyvälle. Ei siis mitään veren maku suussa suorittamista. Mutta tavoitteita on hyvä asettaa. 😀
Toinen mainitsemisen arvoinen asia tälle päivälle oli ”päivän kirja”. Eilen aloitin, äsken lahjoja paketoidessa kuuntelin loppuun: Tieto-Finlandian voittanut Antti Järvi toteaa kirjansa lopuksi, ettei kirjansa ”Minne katosi Antti Järvi?” ole historiantutkimus. No ei se olekaan, mutta on siinä paljon sellaisia ansioita, joita voisi historiantutkimukseksikin väittää.
”Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä” on valtavan työn vaatinut teos. Kirjassa on monta tasoa, monta näkökulmaa, se polveilee isoisoisän elämänvaiheista Venäjän/Neuvostoliiton valtiohistoriaan, Suomen poliittisesta historiasta kirjoittajan henkilökohtaisiin valintoihin – olematta kuitenkaan sekava.
Päinvastoin kirja on melkein jännittävä salapoliisiromaani, jossa historian tapahtumat ja ajankuva on taustoitettu hyvin ja huolella. Kirjan antia ovat pohdinnat siitä, miten ja miksi oma sukuhistorian selvittäminen on tärkeää, miten, mitä ja kenelle niistä voi ja on oikeutettua kirjoittaa. Pari vuotta sitten minäkin näitä mietin kovasti, vaikka äidin elämän ja siitä pienen biografian kirjoittaminen ja julkaisu olivatkin monin tavoin täysin erilainen ja paljon vaatimattomampi prosessi.
Mutta Antti Järven kirja isoisoisästään Antti Järvestä on hyvä kirja lukea. Se on jopa pelottavan ajankohtainenkin.