Mistähän aloittaisin?
Ehkä siitä, kuinka käveleminen, yksikseen kulkeminen tekee hyvää, rauhoittaa kummasti. Toki sen olen tiennyt. Tuli taas koettua. Tänään olen vähän yllättäen kävellyt pitkästi toistakymmentä kilometriä ja kiivennnyt katedraalin kellotorniin (on entinen minareetti), – kaikkinensa monta tuntia kulkenut yksikseni. Näin siitä huolimatta, että olen ryhmämatkalla ja vieläpä mieheni kanssa.
Ison osan päivästä olen kulkenut ihan itsekseni pitkin poikin Sevillan katuja, jokirantaa, katedraalissa, pikkukujilla, ja mm. etsinyt hautausmaata (tietysti! ja vasta tässä vaiheessa reissua. Enkä sinne asti edes päässyt.)
Juttuhan on niin, että meidän kahden hengen retkikunnasta eilen myös Pehtoori oli aamusella kunnolla flunssainen, ja meitä oli sitten bussin takaosassa maskillisia niiskuttajia useampikin. Hotellille tullessa mies oli jo aika voipunut, ja illansuussa lämpöä yli +39 C!
Siinä me ilta ja aamuyö pohdittiin: koronaahan tämä sittenkin taitaa olla? – Miten me voidaan ryhmämatkalla olla? Vaikka oltaisiin takapenkkiläisiä koko tuleva viikko, miten muille käy? Eikä me voida osallistua mihinkään sisätilajuttuihin? Ja varsinkin eilen ja yöllä Pehtoori oli oikeasti aika heikolla hapella. Ja minun muutaman päivän flunssani (meillä molemmillahan viimeisillä metreillä koronarokote voimassa, uutta ei ennen reissua vielä saatu, vaikka yritettiin) tuntui olevan aika lailla förbii. Vain ääni painuksissa enää….
Päätös jättäytyä pois reissuporukasta, loppureissusta ja varhentaa kotiinlähtöä saattoi olla hätiköity, mutta se tuntui [aamuyön synkeinä tunteina] oikealta, semminkin kun Pehtoorin koronatesti näytti vahvasti ja heti, että sitähän se. Toisin kuin minulla koko aikana. Ajateltiin, että ”eipähän olla sitten muihin tartuttamassa, siirrytään Malagaan odottelemaan kotiinpaluuta, tartuttamisvaaran hiipumista, turvallista lentoa kaikille, vähän kuin omaehtoista (aika hiton tyyristä kyllä) karanteenia. Soittorumba Olympialle, Finskille, Vakuutusyhtiöön, lääkäriasemalle, viestitystä ja lippujen vaihtoa, uusien tilaamista.
Yritin naureskella, että jääpähän tämä reissu näin mieleen. Mutta tosiassa itkin niin paljon, etten aikoihin. Itkin niin paljon!
Ja samalla tuli empiirisen tutkimuksen keinoin vastatuksi (melkein tuttuni – muistattehan meidän puhelut 🙂 ) Paavo V:n kysymykseen: ”Voiko vitutukseen kuolla?” – Olen parhaillaan esimerkki siitä, että ei voi!! Kaikesta huolimatta hengissä, vaikka v:n määrä oli aamulla ääretön. Ja ahistus. Ahistus isolla aalla.
Aamupäivällä jossain pikkukadun putiikin ikkunassa oli nämä laatat:
Tuntui että repeän! Hittojako tässä nyt ’hetkessä eläminen’ onnistuu! Tätä reissua on suunniteltu ja säästetty kaksi vuotta, ja nyt…!! Mutta sitten, kuitenkin, rupesin hokemaan itselleni, onko sittenkään kyse maailmoja kaatavasta jutusta? Enemmän kuin puolet reissusta kuitenkin eletty ja nautittu, toki flussaisena, tai koronassa!! Mutta niin paljon hienoa eletty, tutustuttu, nautittu.
Ja sitten taas pulpahtaa riitasointu: ”Että se paras puoli jää nyt pois: meri, luontoa, viinejä/sherryjen maailmaan tutustuminen, Gibraltar, jossa olen ”aina” halunnut käydä. Muistan oikeasti jo kansakouluvuosilta, kuinka se minua kiehtoi! Nordkapissa on käyty, Gibraltarille ei päästä vieläkään.
Taas näitä ensimmäisen maailman ongelmia. Ja eipähän me olla muuta porukkaa enää tartuttamassa, ei tarvi loppuviikkoa tuntea itseään ruttoiseksi. Tosin kukaan muu kuin minä itse, ei ole niin väittänytkään.
Vakuutusyhtiöstä kehottivat ja neuvoivat Pehtooria käymään lääkärissä. Kävikin. Vakuutusyhtiön sopimuslääkäriasemalla homma oli sujunut ohi jonojen, kymmeniä ihmisiä oli ollut odotusaulassa, kenelläkään ei maskia, ei lääkärilläkään, Google-kääntäjän avulla P. oli selittänyt asiansa, testi oli tehty, todistus saatu, ja melkoinen arsenaali lääkkeitä määrätty.
Cocktaililla parannellaan varmastikin seuraavat pari vuotta kaikki isommat ja pienemmät taudit sekä itseltä että perheeltä toiseen ja kolmanteen polveen asti! Ja onpahan mun Sancho Panzalla, objektiivien kantajalla, romppeistani huolijalla, nyt droppia koronaiseen oloon.
Tätä vallan ja varallisuuden, oikean uskon ja pönötyksen määrää joka koko Andalusiaa tuntuu elähdyttävän!
Tuossa takana minullekin tärkeä arkisto. Siellä säilytetään mm. bullaa, jolla paavi jakoi maailman Espanjan ja Portugalin kesken. Ja sen seurauksista olen joskus vuosikymmeniä sitten, melkein ääni vavisten, vasta valmistuneena historian maisterina pitänyt kokonaisen luentosarjan. Eipä tullut silloin mieleen, että joskus pääsen tänne asti. Hyvä tovi oli sitäkin tänään miettiä. Kaikkea sitä! 🙂
[Tässä olisi Juniorille ja Vävylle mieluinen lounasruokatiski. Otinpa minäkin siitä vähän hotellille lounasevästä.
Viereisessä Cannabis-shopissa EN pistäytynyt.]
Alla kuva katedraalin tornista: sinnekin kapusin. Kuvassa mm. Sevillan härkätaisteluareena.
Majesteettiset värit, joita Espanjan kuningashuoneeseen ja ylimystöön, 1500 – 1800-luvun vauraan siirtomaavallan (kuten ennen sanottiin 🙂 ) aikaan täällä käytettiin, näkyvät edelleen Sevillan katukuvassa. Marraskuun raikkaassa auringossa vahvoina ja kauniina.
Nyt kun pian on jo paluu kotiin, tuli mieleen, että niitä värejä voisi ihan hyvin käyttää seuraavassa riddarissa tai Alasuqissa. Sellaista cross-knittingiä? Ehtisiköhän vielä joululahjaneuleisiin? Ja tuo sinapin(rojalismin?) keltainen ja syvä punainen (kardinaalinpunainen) ovat olleet vaelluskamppeissa ihan ykkösjuttu jo kauan. Siispä? – Menee harkintaan: islantilaisista langoista espanjalaisilla väreillä Oulussa tuunattuna? Ehkä tulette näkemään.
’
Että tässä näin lyhyesti tämä yhden sortin tragedia.
Ja lopultakin, olihan minulla sitten kuitenkin hieno, ihan terve päivä tänään. Mikä korona? Mikä flunssa?
Aika hyvin kolusin kaikki keskustan suurimmat nähtävyydet. Kuvia ripoteltu tämän vuodatukseni väliin. Ja teen ehkä perjantaina kotiinpaluun varhennettuna matkapäivänä postausta niistä.
Veden äärellä tyyntyy.
Juuri noilla tienoilla tuli mieleen, että jos on nähnyt Barcelonan, niin ehkä seuraava kaupunkinloma Espanjaan kannattaa suunnata Sevillaan ja Cordobaan. Aurinkoinen, leppeä, värikäs, elämäniloinen tunnelma on näissä kaupungeissa.
Illalla, kun emme kumpikaan olleet kummoisia syöneet, ja potilaskin jo kuumeeton, tosin aika verkkainen, lähdimme iltakävelylle tuohon lähiaukion taakse. Pehtoorille peruskeittoa ja minulle jumalaisen hyvää seabassia albarinhon ja katutaiteilijoiden musiikin kera.
Oliko tässä nyt joku ongelma ollut?
Nyt harmittaa kyllä teidän puolestanne niin, että ei sanoja löydy. Ihailtavasti osaat kyllä hyviäkin asioita tuoda esiin.
Mitenkäs se menikään: ”Ilo pintaan vaikka sydän märkänis”. Ehkä karjalaisuus minussa läikähtelee välillä tuoden oikeaa asennetta? Ja oikeesti kyllä piti ja pitää komentaa isosti itseään ajattelemaan, että näinhän se elämässä välillä käy. Se onko vastoinkäyminen kaiken seisauttava katastrofi vai pakote etsiä toiseksi parasta ratkaisua, on kai aika usein itsestä kiinni.
Ja juuri nyt ruokaa Malagan illassa odotellessa voidaan todeta olevamme lomalla, ja toipumassa jo.
Myötäharmistus kyllä lämmittää, kiitos.
Olipas harmi, koronasta ei taideta enää kokonaan päästä.
Ei kun reissu uusiksi. Vähän itseäkin huolettaa, että pysyykö terveenä. Piikkiä on nyt kyllä tullut kumpaankin olkavarteen.
Kyllä korona taitaa olla loputon riesa. Täällä siihen ei enää näytetä suhtautuvan ”mitenkään”. Junissa, busseissa, kaduilla kulkee yskiviä, niiskuttavia ja maskittomia vaikka kuinka! Me ei nyt kutospiikkejä tarvitakaan, influenssaroketteet on joulukuun alussa.
Ja tuskin uudelleen tälle matkalle lähden. Seuraava reissu on Lappiin, kaamoksen aikana toivottavasti vielä pääsemme lähtemään. Sittenhän taidetaankin olla yhtä aikaa.