Pyhäinpäivä. Ketään ei hämmästyttäne, että suuntasin tänäänkin kulkuni hautausmaalle. Tuuli kolkosti, pakkanen ei ollut pureva, mutta sää kaikkinensa apaattinen.
Koska oli piipahdettava kaupassa hakemassa yrttejä, lähdinkin autolla kaupunkiin. Ja pakkasin reppuun hautakynttilöitä: kävelin keskustasta Intiön hautuumaalle. Tänään kiertelin, kävelin pitkään, ystävien ja muualle haudattujen muistopaikoilla viivähdin, tietysti vielä vanhempienkin haudalla kävin ja lopuksi vielä viemään kynttilän Karjalaan jääneiden vainajien muistolle. Läheisin joka minulta sinne on jäänyt on pappani, äidin isä, joka hukkui Suomenlahdelle myrskyisänä syysyönä 11.11.1943. Enhän minä tietenkään häntä koskaan tavannut, mutta geeniperimässäni on kuitenkin puolet karjalaista sukujuurta.
Näinä aikoina, kun en juuri enää, taaskaan en, lue uutisia, kun tunnen, että rauhan saavuttaminen maailmaan on saavuttamattomissa, kun loputtomat, ikiaikaiset taistelut vallasta, rahasta, oikeasta uskosta ovat taas pelottavia, koskettavia, ahdistavia, kiertelen ja mietin, sytyttelen kynttilöitä ja kuljen hiljaa.
Karjalaan jääneiden muistomerkille mennessä kohtaan ystävän, juuriltaan karjalainen hänkin. Monet teistä blogia pitkään seuranneet muistanevat ahkeran kommentoijan ”Koivun”, ja juuri hän oli matkalla samaan paikkaan.
Matkalla sinne koskapa siellä oli puoleltapäivin Oulun Karjalaseuran pieni muistopalvelus, panihida: ortodoksipappi, isä Kari Paakkola ja kanttori Leena Lomu lauloivat muistolitanian. Lampukkaöljyn tuoksussa pieni parinkymmenen hengen ryhmä lauloi lopuksi (äidin hautajaisvirren) ”Maa on niin kaunis”. Kyllä se taas oli kaunis: maa ja virsi, – hetki hyvä. Hyvin satuin paikalle.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tämän postauksen otsikkokuvassa on kivipaasi. Se on Karjalaan jääneiden -muistomerkin vieressä ja se on siihen vastikään tuotu Oulunsalosta. Kivessä on Karjalan vaakunasta kaksi kättä. Moni tunnistaa vaakunakuvion varmaankin oluttölkin kyljestä, mutta mitä tuo aika sotainen heraldinen kuvio tarkoittaakaan? Karjalan vaakunan kuviossa on
Kultakruunu ja kaksi hopeakättä, jotka ovat valmiita iskemään, sijaitsevat punaisella kilvellä varjagilaisen muodon mukaan. Samalla oikea (läntinen) käsi on pantu haarniskaan ja siinä on suora miekka ja vasen (itäinen) käsi on rautapaidan ja sapelin turvissa. Vaakunan pääajatus on monivuosisatainen taistelu Karjalan alueesta Venäjän ja Ruotsin välillä.
Miten tämänvuotiseen pyhäinpäivään tulvahtaakaan näin paljon kaikkea sotaista?
Muistomerkistä en tiennytkään. Mummoni ja vauvaikäinen enoni haudattiin Kurkijoelle välirauhan aikana, tuberkuloosi vei. Äidin kotitalo oli muutettu kirjastoksi hänen käydessään kotiseutumatkalla Kurkijoella takavuosina.
Muistomerkki jää kyllä merkillisesti vähän piiloon, vaikka onkin pääportin ja vanhan pikku kappelin välisen väylän varrella oikealla.
Äitisi kotitalo oli sentään käytössä; vuonna 1991, jolloin minun äitini kävi Koivistolla on hänen kotitalostaan vain kivijalan pätkiä tallella.