Merkillinen välitilaolo tänään, tai jo eilen. Kerta kerralta paluu mökiltä kotiin, kairasta kaupunkiin, vaatii enemmän sulattelua ja totuttelua. Vielä viipyilen pohjoisen valossa ja ajattomassa elossa, mutta toisaalta moni asia vaatii asemoitumaan aikaan ja paikkaan – täsmällisesti.
Tänään oli kellokin herättämässä, jotta varmasti brunssi lapsenlapsille olisi aamukahdeksalta katettu ja valmis. Ei tarvittu kelloa, ehdittiin tunti odotella… 🙂
Aamiaisen ohessa ja jälkeen kuulumisten vaihto ja mökkireissun kuvien katselu lasten kanssa. ”Milloinhan me taas päästään mökille?” – kuului molempien suusta useamminkin kuin kerran.
Sitten ulkoilemaan. Kolmen leikkipuiston kierros aamupäivän ratoksi ja liikunnaksi. Onhan nuo leikkipuistot hienoja nykyään. Vielä 1990-luvulla jolloin niissä tulin eräänkin aamupäivän viettäneeksi, useimmissa oli vain kiikut, hiekkalaatikko, liukumäki ja kiipeilyteline. Nyt on katetut permannot, ja toinen toistaan hienompia telineitä, renkaita, linnoja, laivoja, monenlaisine toimintoineen. Ja minä sydän syrjällään katselin Apsun kiipeilyä ja roikkumista vaikka kuinka korkealla.
Ensimmäisenä kävimme minun (ja tyttären) alakoulun pihalla olevassa leikkipuistossa. Ei vaan ollut 60-luvulla tuollaisia leikkipaikkoja. Pikkuisen oli kyllä itsellä jämähtänyt olo: edelleenkö minä näillä sijoilla kuljen. Yli puolivuosisataa sitten siinä oli minun välituntieni tienoo. Enkä minä täältä Koskelankylästä ole mihinkään edennyt!
Ja seuraavaksi Meri-T0ppilan puistoon. Siellä minun kansakouluaikanani käytiin syysretkellä poimimassa puolukoita. Niistä sitten keittolan tädit keittivät ruispuolukkapuuroa, jonka päälle en varsinaisesti ymmärtänyt. Äidin lappuska oli paljon parempaa. Tänään muksut eivät mitään puolukoita poimineet, kunhan kilpaa kiipeilivät.
Vielä yksi puisto ja sitten kirjastoon. Apsulla etsinnässä ”Neropatin päiväkirjat”. Kyllä meillä kesti, että ne löysimme: kaikki neljä löydettyä poika halusi lainata. Sellaisesta olen merkillisen ylpeä. Ja iloinen siitä, että molemmilla muksuilla kirjat ovat elämässä ja tärkeitäkin. Eepi sitä selittikin: ”että oppii tuntemaan kaikkia eläimiä… ” Ainakin kaksi eläinkirjaa oli pinossaan.
Kun alkuiltapäivästä lapset palasivat isänsä luo, mie ajattelin lähteä – vihdoin – pyöräilemään. Kahden viikon tauko on ollut turhankin pitkä, muttaku juuri silloin alkoi sade. Ei mitään tihuutusta vaan Sade isolla ässällä. Se siitä pyöräilystä.
Sitten onkin mennyt miettiessä, että millehän alkaisi, mitä tekisi. Ehken mitään. Tai jos vähän neuloisi pitkästä aikaa.