Puhutkos itseksesi? – Minä puhun, olen kai aina puhunut! Ja tuntuu, että korona-aikana itsekseen puhuminen vain lisääntyi. Enkä puhu itsekseni ainoastaan ollessani yksikseni, vaan saatan kaupassa ääneen fenkolit kädessä kysellä ”tekisköhän tänään keittoa näistä?”, pyöräilleissä miettiä ääneen ”milloin tuo talo on tuollaiseksi maalattu” tai kävellessäni hammaslääkäristä autolle muistutan itseäni: ”Muista ottaa pysäköintiäppi pois päältä”. Kotona komentelen itseäni (pane tämä talteen, tee ensin tämä juttu) ja höpisen paljonkin, kaikenlaista, teen ihan yleisiä huomautuksia ”kuulostaapa tuuliselta” tai ”ajatella, se on pian jo lokakuu”.
Ehkä eniten puhetta, tai paremminkin ääntä, tulee silloin kun joku menee pieleen tai ei onnistu alkuunkaan. Yleensä ”Voi-hyvä-tavaton” riittää, aika harvoin tulee kiroiltua – ääneen ainakaan, mutta silloin se on se Suomen parhaaksi ja voimakkaimmaksi valittu voimasana.
Rouhea ärrä lieventää olennaisesti harmistusta, ketutusta, sattumista, pettymystä tai kertakaikkista repeämistä. Ja tänä aamuna pari ärrällistä tuli ihan selkeällä suomen kielellä sanotuksi. Ja kohdistin sanani maskuliinille. Ei, ei Pehtoori saanut moitteen sanoja ollenkaan, päinvastoin kiittelin, kun hän osasi jopa auttaa, mikä tällaisissa asioissa todellakaan ole hänelle tavallista. Huushollissamme on näet toinen maskuliini, joka – varsinkin ennen (ks. esim. täällä) – sai minulta reippaita kommentteja.
Kuinka monelle muulle tietokone (ja kaikki siihen liittyvä, kuten tänä aamuna laajakaista ja wi-fi) on maskuliini. Niin paljon kuin tämän pöytäkoneeni kanssa kaveraankin, niin Uunohan tämä. Välillä ihan kertakaikkisen Uuno!
Nyt se on kyllä taas kesytetty.