Eilen illalla matkasimme Pendolinolla Järvenpää – Tikkurila – Oulu -välin. Kahdeksisen tuntia on meidän ja nuorimman lapsenlapsen välinen etäisyys ajallisesti. Oikeastaan sama kulkeeko autolla, lentäen vai junalla – yhteydet, tauot, odottelut etc. vaihtelevat, mutta aikaa Järvenpään Louttista (vai Loutista) Oulun Rantapeltoon kuluu suunnitteen 7 – 8 tuntia. Ei ihan niin vain piipahdukset puolin ja toisin onnistukaan, eikä mummila ole satunnaisena tai säännöllisempänäkään hoitopaikkana niin kuin Oulun serkuilla on ollut ja on. Järvenpään pikkuisen toisetkin isovanhemmat asuvat Oulussa, joten turvaverkko siltä osin on vähän harvahko…
Viime yönä oltiin reilusti yli puolenyön aikaan kotipihassa. Ja millainen vastaanotto!
Viikonloppureissulta palatessa kotipihassa oli huikea juhlavalaistus.
Tänä syksynä on loimunnut pohjoisessa jo monta viikkoa, viime viikolla oli Oulussakin hienoja reposia, mutta minä en vaan yhtenäkään iltana jaksanut lähteä kameran ja jalustan kanssa kulkemaan jonnekin valosaasteettomalle paikalle. Ja kyllä eilenkin itseäni sätin aika lailla koska edes Rajahautaan tai Meri-Toppilan kukkuloille en viitsinyt lähteä ajelemaan. En vaikka junassa olin ottanut hyvät iltaettonet. Takana oli siis tunnin alkuyöunet, sää lämmin, tuuleton ja taivas leimusi vihreänä, mutta en viitsinyt lähteä.
No mutta kotipihalla ja -kujalla sentään puolisen tuntia koetin taas muistella, mitenkäs niitä revontulia saikaan kennolle kauniisti. Otavakin näyttää olevan tähdittämässä taivasta.
Tänään vielä matkan ”purkua” – ja tietysti pyöräilyä: kävin Kempeleessä, ”eikä tuntunut missään”. Kolmen päivän tauko pyöräilystä oli tehnyt hyvää. Oli ihan mahdottoman kevyt polkea ja kulkea pari tuntia mukavassa syyssäässä. Vielä ei tarvitse edes harkita siirtymistä salille – sulat kelit ja liikkuminen ulkona jatkuvat.
Ja reissaaminenkin.