Tänään meidän Pallero täyttää 2 kk. Palleroksi tyttärentytärtä vielä muutama viikko nimitellään, vaikkei mikään pallero olekaan, päinvastoin. Kolmen viikon päästä lapsella on jo ihka oikea nimikin, ehkä useampikin.
Nyt me on pieni nähty. Olen saanut sylitellä, jutella ja katsella silmiin, nähdä hymynkin, moniakin hymyjä, kuulla itkun ja tuntea sormien puristuksen omani ympärillä, olen saanut käydä vaunulenkillä vauvan ja tyttären (ja Pehtoorin) kanssa.
Aurinkoisesta Helsingistä lähdimme hotellin runsaan aamiaisen jälkeen lähijuna R:llä Järvenpäähän, jonka asemalla Tyär oli vastassa.
Vaikka vauva ehti pitkän päivävisiittimme aikana ottaa paritkin päikkärit, ehdimme kuitenkin jo tutustua. Ihastua ja rakastua.
Vauvat ovat yleensä, enimmäkseen, suloisia, pieniä, kauniita, söpöjä ja ties mitä. Mutta omat lapsenlapset – kaikki kolme – ovat vielä paljon enemmän. Vävy muka väitti, että minä niiskutin, tai että silmät kostuivat. Oikeassa oli. Ja kuinka hyvä olikaan nähdä, kuinka tiistaina 34 vuotta täyttävä Tyär oli hyvillä mielin. Väsynyt, – luonnollisesti, eikä edes tolkuttomasti, mutta seesteinen ja iloinen.
Nyt junassa kohti kotia.
Olipa viikonloppu. Ei minulta mitään puutu.