Oli hyvä päivä lähteä kohti Koitelia, Kiiminkijoen koskenrannalle.
Olisi tänä kesänä ollut ainakin viisi kertaa aiemminkin aie sinne pyöräillä, mutta milloin mistäkin syystä olen jättänyt lähtemättä. Tänään en jättänyt, siis lähtemättä, vaan lähdin.
Matkaa kotoa sinne tulee sellaiset 30 km suuntaansa ja maisemat ja tienvarsinäkymät puolentoista tunnin polkemisen kuluessa vaihtelevat mukavasti. Välillä ei tunne kaupungin rajojen sisäpuolella olevansakaan. Mitäkö näkyi matkalla?
Matkalla näin käpytikkoja ja allergiavaikutuksia aiheuttavia pujoja, liki pensaiksi ovat tänä kesänä venyneet. Hönttämäen kohdalla oltiin jäniksen kanssa melkein törmäyskurssilla, se kun ponkaisi suoraaan eteeni tai minä sen, riippuu tietysti kumman suunnasta katsoo, mutta onnettomuudelta vältyttiin.
Joka kerta ohi kulkiessani Haipuskylän risteyksen tienoilla minua hämmästyttää ja ilahduttaa kaunis, ihan pyörätien kupeeseen yltävä, pieni suo. Varsinkin syksyisin se on hyvin kansallismaisemallinen. Tulikohan keksittyä uusi sana: kansallismaisemallinen? – Noh, jotain perisuomalaista maisemaa kuitenkin. 
Kiimingissä asutusalueiden läpi polkiessa hoksaa seudulla asuvan paljon suurperheitä, talot ja pihat ovat isoja, pihoilla pyöriä ja kaikenmoisia leikki- ja pelivehkeitä aika lailla. Ja tokihan suomalaiseen maalaismaisemaan kuuluvat lehmät niityllä, toki kaupungissakin voi vielä karjataloutta harjoittaa.
Pyöräteiden pientareilla – pujojen lisäksi – on nyt paljon kukkia, pietaryrttiä eli nappikukkia, siankärsämöä, päivänkakkaroita ja apiloitakin vielä, ja sitten löysin uudenkin tuttavuuden: lyhytvartinen, pieni kasvi, jossa on pikkuisia valkoisia ja lilan värisiä kukkia. Se on nystysilmäruoho.
Poimin niitä keittiöön pikku maljakkoon, ja kanervia myös. Niitä hain metsänreunasta. Mustikanpoimijoitakin oli taipaleen varrella, – siinä ja siinä poimivatko turhankin läheltä tietä. Muutaman punikkitatinkin näin ajellessa paluumatkalla soraisen Koitelintien kautta. Poimimaan en ryhtynyt. Sienestän sitten möksällä. Toivottavasti.
Perillä Koitelinkoskella on sitten hyvinkin luonnossa, ja koskenkohinassa mieli levollinen. Ja jollei sinne mennessä ole, niin siellä tasaantuu, kun malttaa vähänkään aikaa kuljeskella ja istuskella rannalla.
Istuskelin, ja saaressa olevasta Tunnelmatuvasta kävin lounasjätskin hakemassa – pullaa kyllä olin ajatellut, mutta kun olin niin aikaisin (klo 11, jolloin kahvila aukeaa), niin pullat olivat kirjaimellisesti vielä uunissa. Toki jäätelökin koskenrannan penkillä istuskellessa maistui.
Nyt kun on viime aikoina sadellut aika lailla, oli joessa vettä – ainakin luullakseni – aika lailla enemmän vettä kun muina kesinä elokuulla. Kohinaa ja pyörteitä kaunis katsella, kuunnella ja kuvailla.
Retkeily on mukavaa. Vaikka vain pikkuinen kierros kotikaupungin reunamille.