Hommauksia

Sadepäivä. Siten pilvinenkin, joten oikein hyvä ikkunoiden pesupäivä. Semminkin kun ikkunat aukeavat sisäänpäin.

Sehän ei ole millään muotoa itsestäänselvyys, että se olen juuri minä, joka meillä pesee ikkunat. Se on enemmänkin poikkeus. Kotonahan meillä pesee useimmin Pehtoori, toiseksi useinmiten meidän oma hyvä siivooja, ja sitten minä, en muista milloin viimeksi.

Kotona pesen vain meidän pikkuisen piha-Huvilan ikkunat. Ja olenhan kertonut syyn tälle vakiintuneeksi muodostuneelle käytännölle?  Tiedätkö syyn, miksi minä en pese meillä ikkunoita, vaan mielummin tarjoan kerran kesässä illallisen Uleåborgissa Pehtoorille, joka ne pesee?

Nyt voit äänestää, kerronko jutun huomenna (tai ylihuomenna). 🙂 🙂 🙂

Täällä mökillä ikkunanpesusta on koronavuosina huolehtinut Tyär, joka täällä miehensä kanssa asusteli aika paljon muutamina edellisinä vuosina ja jolla on melkein ammatillinen pätevyys ikkunanpesijänä: hän kun oli yhden lukiovuosien kesän oululaisten pankkien (ja muiden liikehuoneistojen) ikkunanpesijänä ja toisen kesän onnikoiden pesijänä.

Äitini tunnettiin liki maanisena ikkunanpesijänä, – varsinkin täällä pohjoisessa. Muistanpa yhden kevättalven, jolloin hän vastikään eläkkeelle jäätyään, oli täällä kevättalven pakkasilla ja auton sisälämmittimen turvin pesi Tuulentuvan ikkunoita reilussa -20 asteen pakkassäässä, sillä seurauksella, että sai liki keuhkokuumeen.

Siis, sekä tyttäreni että äitini (ja mieheni) ovat huomattavasti minua parempia näissä hommissa. Mutta, kyllä minäkin osaan, tänäänkin. Nämä Myötätuulen ikkunat ovat vähän isotöiset: ulkopokissa kun on kuusi pikkuruutua, mutta so what. Nyt on puhdasta. Siinä ohessa taas savottaemäntänä huolehdin tavallistakin perusteellisemmin siitä, että Pehtoorilla on hyvää ja voimaannuttavaa ruokaa. Ukkeli teki täyden työpäivän vesisateessa tulipaikkaa kooten ja koolinkeja tehden.

Aamulla puurolautasten äärellä Pehtoorille ääneen pohdin, että onnistuvatkohan viemärimiehet (joita tänäänkin oli ainakin puolitusinaa, ihan liki  tuossa pihapiirissä ja välillä siinäkin, katkasemaan meiltä vielä sähköjohdot? – Onnistuivathan ne!!

Tuossa kuvassa reunoilla olevat komeat aihkit (vanhat petäjät) näkyvät tästä pihaltamme, ne on kauniita, arvokkaita puita, joiden soisin säilyvän myllerryksestä huolimatta. Sanoinkin asiasta työmaan esihenkilölle, joka vähän naureskeli minulle, käytkö halailemassa niitä iltaisin? Sanoin, että saatanpa käydäkin… Mutta oikeasti ne on komeat, kauniit, kotoisat. Ne on meidän yli 300-vuotiaan voimapuun sisaruksia, ja ansaitsevat tulla säilytetyksi.

Niiden edessä, meidän pihalta lähtiessä (paitsi ettei meiltä autolla lähdetä. Auto on tuolla kauempana mökkitiellä) on nyt tällaista! Ja kaikesta lähtee melkoinen meteli!

Nyt tuntuu melkein nololle, että vielä viime syksynä tein juuri tuosta polkua lähimetsään, päällystin lehdillä, haravoin ja maisemoin kauniiksi – kunnan puolella olevaa kaistaletta. Sen siitä saa, kun menee naapurin puolelle …

Ja tuossa kohtaa, jossa on kaivuri ja monttu, leivittelin muutama vuosi sitten puolenkymmentä kuutiota hiekkaa ja maisemoin meidän kääntöpaikkaa. Haravoinkin pinnan kauniiksi! Noh. Kaikkea sitä.

Eihän nämä mitään maailmoja kaatavia juttuja ole, mutta kyllä silti oikeasti tekee vähän kipeää katsella ja kuunnella tätä melkein ulko-oven edessä.

Huomenna tunturiin, ihan varmasti.