Eiliseen palatakseni…
Hääpäivä patikoiden, pizzalla ja Philponnatilla
Hääpäivä alkoi puurolla ja kahvilla kuten kaikki muutkin päivät, mitään etukäteisohjelmaa tai suunnitelmaa ei ollut – paitsi että mennään ulos syömään.
Koska oli luvattu sateetonta, jopa aurinkoista säätä, päätimme lähteä pikku patikalle, tulla sitten mökkipihaan viettämään uuden pation harjakaisia, nauttimaan lasilliset samppanjaa puronrannassa, saunoa ja sitten lähteä hyvissä ajoin syömään.
Lähdimme kohti Marian kurua. Minulle jo kolmas kerta tälle kesälle… Jotenkin päädyimme kulkemaan mökkipuronvartta kohti jääjärveä, jääkauden aikana tai oikeastaan sen jälkeen sulamisvesistä syntynyttä Latvakurun pohjalla olevaa järveä, josta Hangasojamme saa alkunsa. (kuvassa vain pieni pätkä kurusta)
Latvakuru käveltiin (kai eka kertaa ikinä?) ihan päätyyn asti ja vähän vahingossa löydettiin Latvakurun autiotupakin. Hyvin oli piilossa.
Sieltä sitten jatkettiin pidemmän kautta, välillä hyvinkin tymäkästi nousten, välillä kurujen pohjille rakkaista rinnettä pitkin laskeutuen. Se on just sitä, mistä en oikein pidä, siksi koska en oikein hallitse sitä, mutta lopultakin hitaasti, varovaisesti turvallisesti alas.
Jokunen taukokin pidettiin, mutta melkein koko ajan tepasteltiin, kavuttiin, laskeuduttiin, – kamera soi minulle pieniä pysähdyksiä, samoin hiljaisuuden kuuntelu. Tasan kahdelta, neljän tunnin ja 17 000 askeleen jälkeen olimme takaisin mökillä. Ja tunnustettava on, että viimeisen puolen tunnin aikana jo väsytti.
Samoja polkuja, samaan suuntaan, rinnakkain ja peräkkäin, pitkospuilla ja ilman on vuosikymmenet kuljettu. Aviossa jo 40 vuotta, yhdessä 47 vuotta. Sitä minä eilenkin mietin, ihan ääneen, miten kaltaiseni, näin nuori on voinut jo noin kauan olla naimisissakin! 😀
Aurinko alkoi paistaa juuri kun saavuimme pihalle. Pehtoori oli hankkinut hienon Philponnatin samppanjan (70 % pinoir noir, 30 % chardonnay, vuosikerta 2016). Varmasti miljöö, juhlapäivä, patikka vaikuttivat makutuntumaan, mutta kyllä oli yksi parhaista maistamistamme. Ei hevin unohdu. Ja kuinka hienoa, että nyt meidän uudelta patiolta näkee ja kuulee puron, siinä leppoisasti istuskellessa.
Perhechatti lauloi, oikeastaan koko päivän, mutta tuossa istuskellessamme. Yli sata viestiä taisi kulkea… 🙂
Täällä aurinko on vielä korkeammalla, päivä melkein tunnin pitempi kuin Oulussa, mutta kyllä neljän jälkeen jo viileni niin että hankkiuduimme saunaan, pulahtamaan, vähän parempia ylle ja sitten kylille. Saariselän aika uusi italialais-lappilainen Fieno oli tavoitteena. Lappilais-italialainen huippupizza olisi ollut mieleen, ja sopinut päivän teeman ja hirmuiseen nälkään mitä parhaimmin, mutta Fieno oli kiinni. Okei, mennään rotissööriravintola Kaltioon. Kiinni. Holiday Clubin Rakka-ketjuravintola ei minua innostanut, joten mentiin Pirkon Pirttiin. Ei olisi kannattanut, ei ainakaan tilata pizzaa. Se ei maistunut oikein miltään, tai siis maistui rasvalle. No jäipähän tämäkin hääpäiväpäivällinen mieleen.
Palasimme mökille, samppanjaa oli vielä, ja sen jälkeen löytyi hyvää naposteluruokaa jääkaapista.
Sen pituinen se, ja he elivät elämänsä loppuun asti. Toivottavasti yhdessä ja yhtä onnellisesti kuin tähänkin asti. 🙂
Maanantai mökkipihassa
Aamusella näytti tulevan mitä parhain elokuinen, aurinkoinen päivä. Mie pyörin pihalla, mietin mille alkaisin, ensin sienijahtiin (eilen jo poimittiin muutama oikein hyvä herkkutatti) vai kaarnikkametsään, ehkä sittenkin voisin vähän maalailla, pieniä vanhoja puujuttuja (jakkara, leipäkori, harjanvarret etc.), ja sitten unohduinkin siivoilemaan liiteriä ja varastoa.
Kunhan olin savottaemäntänä Pehtoorille, joka sai tänään pation viimeisenkin osan valmiiksi, lounaan tehtyä ja tarjoiltua suoraan työmaalle, jäinkin puronrantaan maisemointihommiin – melkoista kivisouvia (ihan mukavaa oli kun pystyin sentään jotain tekemään) riitti sitten koko pitkäksi iltapäiväksi, – ja sienestys jäi.
Naapuriraksalla hommia tekevä timpuri kutsuttiin iltapäiväkahville ja piirakalle patiotyömaalle, – tarinoita paikallisista oli mukava kuunnella.
Ja samaan aikaan toisaalla: ”Lähes naapuri”, mökkinaapuri yläjuoksulta, oli ollut Sotajoen suunnalla sienestämässä ”yli oman tarpeen”. Ja minä sain iltapäivällä tekstiviestin, että kelpaako tatit? – No joo, okei, mikseipä! 🙂
Niinpä kun olimme iltasen syöneet, lähdin sienestämään: kävelin puolisen kilometriä ja hain sienet. Kiitos naapuriin! Nyt ne ovat jo pannun kautta pakastettuna. Näistä nautimme vielä monta hyvää tattiruokaa!
Ja taas on väsy. Hyvä, terve väsy.