Mistä on kesäsunnuntai tehty?

Kesäsunnuntai on tehty pitkien, levollisten yöunien jälkeisestä aamusta, kaurapuurosta mansikoilla.

Kesäsunnuntai on tehty kirjeenvaihdosta aamulla, kymmenistä viesteistä perhechatissä tai erikseen.

Kesäsunnuntai on tehty lämpimästä nurmesta jalkojen alla, kahvimuki kädessä pihalla istumisesta.

Kesäsunnuntaihin kuuluu pyöräily auringonpaisteessa, vasta- ja myötätuulessa, tunne siitä, että kyllä on hyvä, mielenrauhaa koko sunnuntain keskipäivän täydeltä.

Brita-kakun pala, kahvi ja kotiseutumuseon pihapiiri kuuluu kesäsunnuntaihin. (Naapuripöydän aika kailottava- ja isoääniset töistään ja työkavereistaan – ei niin hyvällä puhuvat – naiset tekivät pienen särön idylliin, mutta olivat juuri lähdössä…)

Kesäsunnuntaihin kuuluu ISO lohisalaatti kotipiazzalla. Artesaanipaahtoleipää ja paahdettua voita. Lasilliset roseeta, ja edelleen lämmintä ja aurinkoa.

Kesään kuuluu kesäteatteri. Tänä vuonna se ei ollut tavallinen musiikkikomedia-kohellus, vaan Jukka Puotila -show. Pyöräilimme Hupisaarille iltapäivällä.

Puotilan show kesti kaksi tuntia (- väliaika 20 min.), jonka hän täytti yksinään: hillitöntä yksinpuhelua, imitaatiota, älykästä satiiria, pieniä sympaattisia murusia omastakin elämästään. En muista, milloin olisin nauranut näin paljon. Ja ihaillut jonkun iloa ja älyä tehdä työtään. Poliitikkojen ja julkisuuden henkilöiden ominaispiirteiden, eleiden, puhetavan, sanoittamisen ja kehon kielen imitointi ja hulvaton irvailu olivat ihan hervottomia. Vain muutamia, ja nekin vain pienesti, juttuja jotka eivät ehkä minuun uponneet, mutta toisaalta hänen tapansa (kuka tekee käsikirjoitukset? Puotila itse?) käsitellä vanhenemista (olemme melkein samanikäisiä, hän tosin paljon ikäistään nuoremman ja, reippaamman näköinen)) kolahtivat kympillä. Olen entistä enemmän Puotila-fani!

Hänellä oli show´ssaan edelleen monia Paavo Väyrys -juttuja ja -imitaatioita, ja hän totesikin, että ”Väyrynen on tuonut minulle paljon töitä”. Voisin sanoa melkein saman.

Ja huom! jo Väyrynen on todennut, että minä olen Puotila-fani.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lainaus postauksestani 19.1.2010: Paikallishistoria ja Väyrynen (koko postaus täällä)

Kesällä 1998 Väyrynen oli saanut Pohjantähti Opistonsa avatuksi ja järjesti siellä Peräpohjolan ja Lapin kunnallisväelle jonkinlaisen tutustumis/koulutuspäivän ja päätti kutsua oululaisen maisterisihmisen puhumaan juuri painosta tulleesta paikallishistoriasta [jota siis olin kirjoittanut ja toimittanut eräänkin vuoden].

No tätä tilaisuutta järjestellessään hän sitten soittaa meille kotiin ja lankapuhelimeen juoksee vastaamaan esikoinen. Puhelimessa oleva herra esittäytyy: ”Hei, täällä Paavo Väyrynen, Rysselistä soittelen. Onkos äitisi kotona?”

Esikoinen pitää luuria kädessään ja huutaa niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan tytön äänellään pystyy: ”ÄITIIIIII! TÄÄLLON VÄYRYNEN. ONKO SE SE OIKEA VAI PUOTILA?” (Juuri noihin aikoihin Jukka Puotilan Väyrys-imitaatiot olivat perheemme parasta viihdettä…)

Vastaan puhelimeen, jolloin Väyrynen – huumorimies kun on – totesi: ”Täytyy tuottaa pettymys, mutta täällä on se oikea …. ”

No sovimme sitten, että pidän esitelmän Pohjantähti Opistolla ja että palaamme yksityiskohtiin myöhemmin.

Kuluu kuukausi ja Paavo soittaa meille uudelleen. Tällä kertaa puhelimeen ehtii ensimmäisenä Pehtoori, jolta PV kysyy: ”Onkos se sinun emäntäsi se historioitsija?” ja mitä tekee Pehtoori? Ilmoittaa Väyryselle, että kyllä, kyllä vaimoni on historioitsija, mutta hän ei voi sietää, että häntä sanotaan ´emännäksi´.

Kun sitten näiden hieman sukkelien puhelinjuttujen jälkeen syksyllä todella olin esitelmöimässä satapäiselle kunnallisväelle Pohjantähti Opistossa Keminmaassa, PV ystävällisesti esitteli minut paikallishistoriankirjoittajaksi ja maisteriksi, ”jota ei sitten nimitellä emännäksi ja jonka perhe pitää Puotilasta”. 🙂

Ja tämä oli jo viime vuosituhannen puolella (1997).