Sielunmaisema, oma maisema, kotoinen maisema, mielimaisema, mielenmaisema, muistojen maisema.
Tärkeä paikka, hiljentymisen paikka, rauhoittumisen paikka, hyvä paikka.
Lapsuuden miljöö, maalaismiljöö, kaupunkimiljöö, puistot, metsäpolut.
Paikka, jossa on tunnelma, joku tunne, jonne mielessään ja ajatuksisssaan siirtyy. Paikka, jota tai jollaista kaipaa, jota tarvitsee.
Näitähän on varmasti kaikilla. Metsä on useille suomalaisille paikka, jossa on hyvä. Merenranta ja tunturit minulle ja monelle muulle.
Lapsuuden kotipaikka, lähimiljöö, nuoruuden kotikaupunki, mummulan kesäinen pihapiiri tai perheen mökki järvenrannalla voi olla se paikka, joka on jättänyt tunnejäljen, jonka perusteella myöhemmässäkin elämässä samassa tai samanlaisessa paikassa tulee huomaamatta hyräilleeksi hiljaa, jossa viihtyy, tuntee olonsa kotoisaksi, hyväksi, sopivan kokoiseksi.
Minua ihmetyttääkin vuosi vuoden jälkeen, miksi niin hyvin viihdyn maalaistalojen, nimenomaan hyvin hoidettujen vanhojen maalaistalojen miljöissä tai puutalokaupunginosissa (Vanha Porvoo, Naantali, Raahe, Rauma, Kokkola, Torniokin…). Minullahan ei pitäisi olla näihin oikeastaan minkäänlaista tunnesidettä. Voisiko historia ja elämäntyö sen parissa olla syynä? – En usko.
Olen elänyt 59 vuotta elämästäni tässä kilometrin säteellä (viidessä eri kodissa) ja muutamia vuosia Toivoniemessä, kerrostalossa Merikosken siltojen kupeessa. Elinikäinen kotipaikka on siis Oulu, ja koti viisi kilometriä keskustasta. Lapsuuteni vietin kaikkea muuta kuin idyllisessä pihapiirissä, linja-autojen keskellä. Toki tässä lähellä on Taskilan talo, jossa vielä 60-luvulla pidettiin lehmiä, jonka pihapiirissä kävin: hakemassa maitoa, kansakoulukaverini kotona (he asuivat yhdessä väentuvan päädysssä), mutta ne kerrat olivat hyvin satunnaisia, eikä tässä lähellä muita maalaistaloja ja niiden pihapiirejä ole ollut.
Ja silti: tänään taas, kuten kaikkina näinä viitenä pyöräilykesänä olen monta kertaa pyöräillyt, kävin Turkansaaressa. Ihan vaan kulkemassa. Olen tänne blogiinkin vuosien varrella varmasti ladannut kaikista siellä olevista rakennuksista ja idyllisistä näkymistä kuvia, sisältä ja ulkoa. Nykyisinhän minä ”fiilistelen” (ihan turhan paljon) kameran linssin läpi. Eikä Turkansaareen viehättymisen syy, ei ainakaan ainoa, ole se, että meidät on vihitty siellä. Päinvastoin: juuri maalaismiljöö oli ratkaiseva tekijä valitessa hääpaikkaa. Samasta syystä väitöskaronkkani oli Maikkulan kartanossa.
Merenrannassa ja tuntureilla luonto, sen kauneus, suuruus, hiljaisuus, levollisuus, – niin moni seikka tekee hyvän olon ja mielenrauhan ymmärrettäväksi, mutta mikä näissä suomalaiskansallisissa pihapiireissä on ”se juttu”. En tiedä. Silti.
