Matka menneeseen – Attu ja Särkisalo

Matildedalin ruukkikylän aamu oli hiljainen, meri tyyni, kaunis, lämmin kesäpäivä alkoi istuskellen tovin venesatamassa, liittäessä kuvia eiliseen postaukseen. Meidän rautakontin seinät kun eivät 4G-verkkoon liittymistä mahdollistaneet, joten postaaminen melkoista räpeltämistä.

Olimme ilmoittaneet hotellin respassa, että puoliyhdeksän olisi meille hyvä aamiaisaika. Hotellin kahvilassa oli meille oma paikka varattuna ja saimme eteemme lautasellisen, kauniisti ”pleitattuna” monenlaisia, paljolti paikallisten tuottajien herkkuja. Oli siinä ”valmitteks laitettua murenaa”, kuten isäni olisi sanonut. [”murena” ~ ruoka, välipala, huikopala]

Kaikki oli hirmuhyvää, tuoretta, raikasta, ja miljöö ja palvelu miellyttävää. Pehtoori sai vielä kaurapuuroa mustikkahillolla. Tämän kaiken hyvän jälkeen olimme valmiita päivän saaristokierrokselle.

Kävimme vielä sitä ennen Perniön kappelihautausmaalla, papan ja mummun haudalla olen käynyt edellisen kerran – joskus, mutta ei minkäänlaista muistikuvaa, milloin. Mutta tänä aamuna kävimme. Mietitytti tietysti moni asia…

[Perniön papan ja mummun ja tädin haudalla, – isäni vanhemmat ja sisar]

Sitten jatkui äidin evakkomatkan seurailu. Toiveenani on pitkään ollut ajella ja kulkea Turun saaristossa, Saaristomeren luonnonpuistoossa, ja tänään sinne pääsin.

Ja Atusta löysimme kartanon mailta, jotka ovat edelleen viljelyksessä ja yksityisessä omistuksessa, äidin evakkokodin. Sitähän olimme tulleet hakemaan.

Koiviston Koivusaaresta 30.11.1939 lähtenyt Tuulen perhe oli ehtinyt asua Oriveden Längelmävedellä ja Elimäen Koskistossa, kunnes kevättalvella 1941 oli siirryttävä uuteen paikkaan, aina vain kauemmas Karjalasta. Evakkojuna vei Varsinais-Suomeen, Turun saaristoon Atun saarelle.

Pätkiä Äidin evakkomatka -kirjastani:

Kun kevättalvella 1941 sodalle ei näkynyt loppua, oli karjalaisen siirtoväen taas lähdettävä. Kymi jäi taakse, matka jatkui yhä kauemmas länteen. Suurin osa Koiviston maalaiskunnan siirtoväestä sijoitettiin Turun ympäristön kuntiin: Tuulten evakkotaival vei Turun saaristoon, Paraisille Attuun.

Äiti muisteli näin:

”Silloin meidät kaikki vietiin Paraisille Attuun, jossa asuttiin Atun kartanon mailla saaressa. Me asuttiin asuinkartanossa, joka oli tehty muonamiehille ja rengeille. Olin silloin 11-vuotias.”

Kevätlukukauden 1941 loppupuolella äiti jatkoi koulunkäyntiä Atussa; opintokirjan mukaan ensimmäinen koulupäivä siellä oli 16.4.1941.

”Kesällä oltiin ulkona, ongittiin, kerättiin ojan pientareilta heinää lehmälle. Saaren satamassa olivat Väinämöinen ja Lemminkäinen. Ne sotalaivat, joiden kannelta me hypittiin uimaan.

Keväällä 1942 perheen isä vapautettiin työvelvoitteesta iän ja sairauden vuoksi. Hän tuli Attuun Sallasta, jossa oli ollut työvelvollisena rakentamassa korsuja ja parakkeja saksalaisille. Kotiin pääsy oli tietysti helpotus, mutta tavattoman ikävää ja erityisesti elannon hankinnan kannalta vaikeaa oli se, että hän oli joutunut jättämään kaikki työkalunsa Sallaan. Uusia työkaluja kun ei sodan aikana saanut mistään. Perheensä luo hän sentään pääsi; Atussa ei tuolloin ollut enää muita kuin mamma ja kuopus P.

Isommat tytöt ja perheen ainoa poika olivat Helsingissä, ja äiti ja sisarensa Tanskassa. Tanskaan lähtöpäätöksestä äiti kertoi näin:

”Koko ajan jutut velloivat, evakoiden kesken oli paljon juttuja ja huhuja, pelkoa ja huolta, joten ei ihme, että lapsia lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin ja Tanskaan. Olin itse koululla innokkaana ilmoittautumassa.”

Atun kartano kuuluu Valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin, joka on poikkeuksellinen kartanotalouden ja siihen liittyneen teollisuustoiminnan muovaama historiallinen ympäristö, joka sijaitsee noin 10 km pitkällä Attumaan saarella. 

Saaren etelärannalla sijainnut suursaha on purettu, mutta kartanon ympäristössä on säilynyt sahan työväestölle rakennetut kaksi kookasta kaksikerroksista työväenkasarmia, Storgård ja Grankulla, ja toisessa niistä oli Tuulen perheen evakkokoti vuosina 1941–1943.

[Toisessa kerroksessa oli tuulelaisilla yksi huone kotinaan. Sieltä kesällä 1943 paluu Koivistolle.]

Pehtoorin kanssa me ajelimme myös saaren eteläiseen kärkeen: Paraisten Portti -ravintolan terassilla sorbetti riitti lounaaksi oikein hyvin.

Istuskelimme, katselimme veneliikennettä, paikallisten, turisten ja veneilijöiden kulkua merellä. Ihailimme kallioisia rantoja meren kimmellystä. Merkillinen rauha mielessä.

Meidän paluumatka Perniöön kulki Kemiön kautta. Ja sieltä sitten Särkisaloon, joka sekin oli äidin evakkomatkan kotipaikka, ja sinne hän jäi sodan jälkeen asumaankin.

Äiti palasi syyskesällä 1943 Tanskasta suoraan Koivistolle, jonne osa perheestä oli jo välirauhan aikana palannut, mutta …

Kesäkuussa 1944 koti oli jälleen pienellä varoitusajalla jätettävä. Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella alkoi 9.6.1944, ja siviiliväestön evakuointi Karjalasta pantiin toimeen kiireesti. Jo seuraavan päivän iltana annettiin evakuointia koskevat määräykset ja viisi päivää myöhemmin tuli lopullinen lähtömääräys.

Evakkomatka Koiviston Koivusaaresta ja sen Ingertilän kylästä alkoi kaksi päivää sen jälkeen, kun Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Kannaksella, sillä Koiviston maalaiskunta (ja siis myös saari) kuului ensimmäiseen evakuointivyöhykkeeseen.

Toisin kuin talvisodan alkaessa Suomessa oli toisella kerralla evakuointisuunnitelma tehtynä ja jokaiselle kunnalle oli nimetty oma ensisijoitusalueensa Kanta-Suomessa. Koivistolaisille määrätyt sijoituspaikat olivat Lounais-Suomessa: Karuna, Kisko, Västanfjärd, Särkisalo, Angelniemi, Dragsfjärd ja Perniö.

Seuraavassa hajanaisia muistoja toisen evakkakomatkan alkuvaiheista:

Vihdoinkin se tuli, koko kevät oli pelätty, evakuointikäsky – kauniina kesäaamuna 10.6.1944. Siitä se alkoi. Koko saaren porukka lähti samalla kyydillä. Ensimmäinen yö me oltiin Johanneksessa.

–    Vihdoin pääsimme tavalliseen kuorma-autoon ja taival pääsi jatkumaan. Silloin oli sateista ja tiet olivat kauheassa kunnossa, eläimiä, sotilaita ja meitä evakuoitavia oli tiet täynnä. Seisoimme auton lavalla kääriytyneinä ruskeisiin paperisäkkeihin, jotka olivat jaloissamme märkinä renkaina, kun saavuimme perille.

Kuorma-autokyyti kesti monta yötä ja päivää. Välillä satoi, paleli, ja perillä olikin sitten (taas) kurkkupaise/angina.

”Kanttura” [= Lotta-lehmä] vietiin ensin junalle, mutta juuri silloin tuli pommi, eikä juna päässytkään lähtemään, ja kaikki karjakin lähti maanteitse kohti Lounais-Suomea. Kuljettiin Johanneksen, Viipurin, Nuijamaan kautta Lauritsalan yhteiskoululle Lappeenrantaan. Seuraavana aamuna aikaisin tuli määräys mennä asemalla härkävaunuun. Siitä lähdimme sitten kohti Länsi-Suomea ajan kanssa. Toinen evakkomatka Koivistolta vei Särkisaloon.

Tätini kertoi: ”Lauritsalasta lähdimme kohti Länsi-Suomea ajan kanssa. Siellä me löysimme itsemme Ylönkylän koululta [Perniöstä]. Me saimme sellaisen evakkopaikan kuin Aster. Se oli ihana paikka asua, mutta kas kun ei ollut tilaa lehmälle eikä mammalle työpaikkaa, niin me, mamma, R. [= äitini], S. ja minä, muutimme Finbyhyn.”

Särkisaloa kutsutaan Finbyksi, mutta Finby on myös yksi kylä Särkisalon Isoluodossa. Vielä 1960-luvulla Särkisaloon kuljettiin meriteitse lossilla Kaukasalon ja Isoluodon välisen salmen yli. Kaukasalon rannassa oli Kaapelin kauppa, jossa äiti oli töissä 1940-luvun lopun ja vielä 1950-luvun alkuvuosinakin. Förby, jossa on Särkisalon satama, on saaren toisella laidalla, seitsemän kilometrin päässä Finbystä.

[Tässä Finnbyn kartanon päärakennus, jossa sodan aikana asuivat perheen nuoret aikuiset, Ella ja Helmer. Ella muutti sodan jälkeen Ouluun, jossa he saivat miehensä kanssa neljä poikaa. Nuorimpien kanssa muistan pelanneeni koronaa ja Monopolia. 🙂  Äitini asui äitinsä ja kahden sisarensa kanssa tämän pikku kartanon piharakennuksessa, jota ei enää pihapiirissä näkynyt.]

Finbyhyn asettumisesta äidin muistoissa tällaisia asioita:

Isä oli kuollut edellisenä syksynä, veli oli rintamalla ja kaksi isosiskoa Helsingissä töissä. Koivisto-kaljuunalla Finbyhyn tuli myöhemmin koivistolaisten evakkojen vaatteet ja jotain irtaimistoa, mitä kenelläkään ei ollut paljoa.

Se kantturakin tuli sitten myöhemmin. Se tuli aikanaan Förbyn laituriin, ja mamma kävi monta kertaa kävellen sitä satamassa odottamassa ja etsimässä. Kun Lottakin vihdoin Särkisaloon saatiin, mamma teki sille kartanon puuceehen navetan.

Särkisalossa äitini pääsi jatkamaan koulunkäyntiä ja Särkisalossa hän oli jo rippikouluikäinen.

Rippikirkko oli 1700-luvun lopun puurakenteinen pieni kirkko, joka oli lähellä kotia. Sunnuntaiaamuisin sen kellojen soitto kuului selvästi ja kauniisti kotiin.

Kirkon edustalla silmiimme sattui äidin hyvän ystävän hautakivikin; E. oli minun hoitajana Oulussa kun vanhemmat kesällä 1959 tekivät myöhästyneen hää/työmatkan Pariisiin.

Nuoruusvuosiin Särkisalossa kuului elämäntaipaleen isoja muutoksia: koulutaipaleen loppuunsaattaminen, rippikoulu, työpaikan saaminen Kaapelin kaupassa. Noita vuosia äiti muisteli:

”En ollut mukana missään yhdistystoiminnassa, mutta siellä Meripirtillä olin. Särkisalossa oli sellainen seurojentalo siinä kaupan lähellä, sodan jälkeen rakennettu Meripirtti. Siellä pidin puffettia, – piti hommata nakkeja ja limpparia, kaupalta tuotiin. Ja tanssien aikana pääsi sitten myös pyörähtelemään. Silloin naurettiin paljon.”

Ja näinä aikoina äiti kohtasi Särkisalon kaupalla ja Meripirtillä isäni, joka oli jo silloin Särkisalon linjoilla töissä. Ja loppu on historiaa… 🙂

[Tässä Särkisalon Linjan vanhat tallit. Tuossa firmassa isäni aloitti rahastajana, asentaja, kuljettajana,  ajojärjestelijänä. Ja riiasi äitiä. Tuolta hän lähti Ouluun 1955.]

~~~~~~~~~~~~~

Yllä   selitettynä, miksi sinne menimme ja miksi oli tärkeää löytää Meripirtti, Kaapelin vanha kauppa, Finbyn kartano, Särkisalon kirkko ja koulu. Ja myös Särkisalon linjojen tallit. Ja käydä vielä Särkisalon saaren toisessa päässä, josta mummuni haki evakkomatkalla olleen Lotta-lehmän! Ja jossa minä  parikymmentä vuotta myöhemmin olin äidin parhaan nuoruuden kaverin (Eilan) tyttären kanssa uimassa ja hyppimässä uimahyppytornista.

Ja tänään anno domini 2023 helteisen heinäkuun keskiviikkona, kun olimme kävelemässä siinä, missä oli Kaapelin kauppa, jossa äiti oli puolenkymmentä vuotta enemmän vähemmän töissä ja asumassa, ja josta isäni hänet hoksasi, ja josta riiaus alkoi, näin kuvista ja muista tiedonmuruista tutun oloisen miehen: rohkenin tervehtimään ja kyllä!

Hän oli toinen niistä veljeksistä, joiden lapsenlikkana äitini välillä oli!!! Hän vielä neuvoi meille reitin äidin rippikirkon ja Finbyn kartanon maille. Oi, että. Niin hyvä kohtaaminen.

[Tässä äiti oikealla, ja pieni poika on kauppiaspariskunnan poika, jonka veljen tapasimme tänään. Ja juuri tällä paikalla on nyt hänen kesäasuntonsa. Kaupasta on tullut entiseen lossirantaan näin hieno kakkoskoti (alakuva), jonka puiden katveessa on vanha kaupan varasto, ja siellä äiti asui 1940-luvun lopulla ja kesätöissä ollessaan vielä 1950-luvulla.]

Oli niin hieno päivä, eikä aurinkoinen meri ja Turun saaristo, lapsuuteni mummulan maisemat, 60-luvun lapsuuden kesälomiin palaaminen olleet ainoa syy päivän hienoon, koskettavaankin antiin.

Olen niin kiitollinen tästä päivästä. Olen niin hyvillä mielin, että tänne tultiin ja että kaikki meni hyvin, että Pehtoori oli mukana, hakemassa, kiinnostunut hänkin vaikkei mitään omaa sukuhistoriaansa täällä olekaan.

Ja illansuussa oli hyvä palata Mathildedahliin. Tästä ruukkikylästä, sen näkemisen ja kokemisen arvoisista jutuista on niin paljon kerrottavaa, mutta teen sen joko huomenna matkalla Vaasaan tai perjantaiehtoolla kotoa käsin. Lyhyesti voin vain todeta, että on ehdottomasti käymisen  väärti, tämäkin.

Mutta nyt vielä viivähdän ajatuksissani Perniön, Atun ja Särkisalon maisemissa, kokemuksissa, omani ja vanhempieni.