Melkein kahden viikon korkeanpaikanleirin jälkeen tasamaalla, melkein asutuksen keskellä, hiihto sujui pakkasaamussa nopsasti, ei ollut mitään tarvetta pysähdellä kuvailemaan, ei katselemaan maisemia, ei keräämään maisemista muistikuvia mieleen painettavaksi. Kunhan kuntoilin, ihan vaan suorittamismeiningillä tänään.
Suoritus oli hyvä saada alta pois, sillä iltapäiväksi oli tulossa rakkaita ruokavieraita. Juniori tuli lasten kanssa. Porukalla laitettiin ruokaa: edelleen rohisevat ja yskivät muksut saivat täyttää laskiaspullat jälkkäriksi, Juniori paistoi poronkäristyksen, mie tein muusin ja salaatin, Pehtoori huolehti tiskeistä.
Ja paljon oli muutakin yhdessä tekemistä: temppurata (viikon pääosin sisällä olleille) oli rakennettava, katseltiin kuvia mökiltä, etsittiin väritystehtäviä, syliteltiin, juteltiin, liekittiin vesikuulilla ja värivesillä – ja istuttiin aika pitkään ruokapöydässäkin. Onneksi sentään muutama tunti tällä lomalla ehdittiin yhdessä olla. Kun kerroin, että minulla pääsi itku, kun he eivät mökille päässeetkään, että olisi ollut niin mukavaa puuhaa siellä heille ja minulla oli kova ikävä, Apsu totesi ensin, että ”en usko, että itkit”. Ja sitten hetken kuluttua: ”Niinpä tietenki itkit. Niinpä tietenki.”
Mutta tänään en itkenyt. 🙂