HIljaista ja ruuhkaista.
Mökkitien varrella oleva vesijohdon veto-operaatio on paitsi maisemallisesti ikävää, myös liikennöintiä vaikeuttavaa. Välillä pääsee kulkemaan ongelmitta, välillä on odotettava hyvä tovi, että kaivurin kuljettaja saa tien putsatuksi ja siirrytyksi sivuun. Aamusella pääsimme Kuukkeli-reissulla helposti ohi, mutta puolenpäivän jälkeen tie oli taas tukossa ja siltarummut Hangasojan kohdalla myllerryksessä.
No eipä minulla kiirettä; pääsin aikani odoteltuani ohi, sekä mennessä että tullessa. Tullessa toinenkin este: lähitienoon pari vuotta vireillä ollut iso mökkiremppa/laajennus oli sekin levittäytynyt tielle katkaissen kulun. Olipa minulla aikaa odotella. Täällä kun ei kellonajoista tai aikatauluista kovastikaan väliä.
Pehtoorin lämmittämään saunaan ehdin ihan hyvin.
Saunan lämmitykseenkin kaivuriprojekti vaikutti: tänään kun oli se päivä että vesijohto- ja viemärilinjaa kaivettiin puron poikki. Mehän ollaan kaivuuväylän alajuoksulla, joten ei ole mökkipuron vesi kirkasta nyt. Mökin hanasta porakaivovettä sisältä oli tunturipuron sijaan saunalle kannettava. Tämmöisiä ensimmäisen maailman ongelmia tänään: ruuhkaa Hangasojantiellä!
Mutta ladulla ei ollut ruuhkaa. Hiihtelin Savottakahvilan pihasta Rumakurulle. Eikä montakaan vastaantulijaa, eikä taukopaikallakaan kuin muutama hiihtelijä. Kaukana parin vuoden takaiset jonot päivätuvilla: silloin esim. Piispanojalla hiihtolomalaiset odottelivat päivätuvan pihassa vuoroaan päästäkseen makkaranpaistoon tuvan sisälle tulipaikan äärelle.
Tänään ei korona-ajan kotimaan matkailubuumista tietoakaan: hiihtolomalaiset ovat taas lennähtäneet Kanarialle ja Thaimaahan, eikä päivätuvilla turvavälejä mittailla ja puuceet ovat auki. Siitä tietysti hyvä mieli, ja onneksi turisteja sentään näihinkin maisemiin on riittänyt.
Jostain syystä tämä kelo on mieleiseni. Se on jonkinalainen toteemi.
Ja ladun vierellä oleva hiihdon kieltomerkki! 😀
Rumakurulle olen hiihtänyt ensimmäistä kertaa joskus 1970-luvun vaihteessa, – juuri ennen kuin ”laskettelu-urani” alkoi. Noihin aikoihin Rumakurun lenkki oli äidin vakiolenkki lumisateisina ja tuulisina päivinä. Se on aika suojaisa kuitenkin… Sen yhden kerran sen teininä hiihdin, – kunnes Järviset vaihtuivat Blizzardeihin! Tänään sitten taas perinteistä. 😉 Hyvä oli hiihdellä, käsikin toimi, vain pari pakkasastetta, välillä välähdys sinitaivaasta. Mikäpä täällä … Vielä on latuja jäljellä.