Nyt kyllä kertakaikkiaan on ”runosuoni” tukossa. Ei mitään mielen päällä tai vinkkejä annettavana.
Tunnen kyllä hyvin ”Tyhjän paperin syndrooman” – sekä omakohtaisesti että vuosikymmeniä opiskelijoita proseminaari- ja kanditöitä sekä graduja ohjanneena; keinoja alkuunpääsemiseksi olen opetellut ja opettanut. Niistä olen joskus aiemmin täällä kirjoittanut, joten tyydyn nyt vain tuohon linkittämiseen.
On luonnollisesti väistämätöntä, että tulee toistaneeksi itseään, kun on viisitoista vuotta päivittäin sepustellut tekemisiään ja tuntojaan, kokemaansa ja kuvaamisiaan, mutta en minä silti siihen (ainakaan vielä) ryhdy, että tekisin sellaisia ”nostoja” kuin ainakin 10 vuotta sitten monilla oli blogeissaan tapana tehdä. Siis että penkoisin arkistoista jonkun vanhan postauksen ja kopsaisin tähän. Ei oikein sovi minun bloggausideaan. Nope!
Joten tässä vaiheessa poistun takkahuoneeseen toviksi taas neulomaan, kun en muutakaan enää viitsi: tyttären norjalaispaita on jo kaarrokevaiheeesa. Se on paras vaihe.
Pyykösjärvenrannan ladulla jo palatessa lenkiltä oli komea keväthalo!
Täällä on hiljaista, minun lisäkseni vain kahdessa savussa asukkaita. Vieraani lähtivät eilen ja nyt alkoi pyryttämään, on aikaa miettiä sohvalla näitä elämän tärkeitä kysymyksiä: verhot, laitanko, vaiko en?
Puitteet retriitille on nyt hyvät ja rauhalliset. Ja todellakin: ei mitään pikkukysymyksiä pohdittavana. Verhoasiahan se on minulla meidän pikkumökkiin vielä pohdinnan alla. 😀
Ai miten mahtava halo-kuvaa! Anteeksi, olen ollut pois seinältäsi silmieni hoitojen takia, kohtaa alkakavat onneksi kirkastua 🙂
Eihän nyt anteeksi tarvitse pyydellä, jollei blogiani lue. Mutta onpa hyvä nyt silmät taas kirkastuvat ja ilo tietysti että täällä Tuulestatemmatussa piipahtelet – ja vielä kommentoitkin. Kiitos siitä!