Projektin loppusuoralla – historioitsija on työnsä tehnyt, historioitsija saa mennä.
Olenhan täällä aika ajoin, puolentoista vuoden ajan kertoillut, että olen ollut mukana historiaprojektissa, käynnistämässä sitä, asiantuntijana, historiatoimikunnan jäsenenä, käsikirjoituksen eri vaihessa kommentoijana, kuvatoimitushommissa, kuvaajana, reproajana, kokouksissa kulkijana. Tänään oli viimeinen historiatoimikunnan kokous ja viimeinen kuvaustoimksianto tässä hommassa. Kirja on nyt enää taittamista ja painamista vaille valmis.
Ja projekti on nyt jo julkinen: LähiTapiola Pohjoinen, jonka juuret ulottuvat 160 vuoden taakse paloapuyhdistyksiin, pääsee julkistamaan uuden historiateoksen toukokuun lopussa. On ollut tekemistä, ihan mukavasti paluuta historioitsijahommiin, sopivasti – enhän missään tapauksessa halunnut itse ryhtyä kirjaa kirjoittamaan, vaikka sitäkin mahdollisuutta tarjottiin. Mielelläni ja vakaasti luottaen suosittelin opiskelijaani, sittemmin kollegaani tekemään varsinaisen tutkimus- ja kirjoitustyön. Luottamus kannatti. 🙂
Nyt kun tämäkin historiaprojekti omalta osaltani on ohitse, samoin rinnalla kulkenut äidin evakkomatka-kirja, näyttää siltä, että minulla on tyhjä aukko ”historiallisella” työsarallani. Tällä hetkellä tuntuu tietysti hyvälle. Vaikka mielekästä ja mukavaa tekemistä on tämäkin ollut.
Hieno ja epäilemättä (sinulle) erityisen mielenkiintoinen homma tuo historiakirjan tekoon osallistuminen. Näin iän karttuessa sitä on huomannut, notta itseänikin on nuo wanhat tapahtumat ja myös kuvat alkaneet hieman aikaisempaa enämpi kiinnostaa.
Noinhan se usein tahtoo olla: iän myötä kiinnostus omiin juuriin ja menneeseen elämänmenoon kasvaa. Kyllä ”maakuntamatkoilla” ja Oulussa kymmeniä yleisöluentoja pitäessä tuli todettua, että kuulijoissa oli enemmän seniorikansalaisia kuin pikkulapsiperhearkea pyörittäviä.